fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 11.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:49 - Hannu Seppä

11.1.2015

Sunnuntai. Lepopäivä. Höpsistä. Ei kun sotkemaan vaan.

No, voisiko nyt sotkemisesta niinkään puhua, sillä keskinkertaisesta gest housesta lähdettyäni, jouduin patikoimaan toista tuntia, kohti kohoavaa aurinkoa. Olikin oikeastaan mukava alku, sillä aamiainen jäi taas hammaspesun varaan. Muutenkin olen onnistunut havainnoimaan, että tyhjällä vatsalla, ennen päivän helteitä jaksaa paremmin. Matkan varrella appelsiinit, limet ja banaanit siittävät tarpeeksi energiaa päivälliseen asti. Tosin on mainittava, että yhdistelmä; maapähkiät ja cocacola/pepsi ovat nopean energian tarpeeseen loistava yhdistelmä. Toimii ainakin minulla. Tänään päätän kokeilla matkaamista ilman sokeroituja limsoja, pelkällä vedellä ja eineksillä.


Kun aamun ensimmäinen kulminaatio piste, eli ensimmäinen vuoren huippu saavutettu, häämötti edessä pitkä, mutta ei niin jyrkkä lasku, tosin erittäin mutkainen, joka onkin nopeiden laskujen ohella toinen matkojen kohokohdista. Asfaltti on ollut muutamaa poikkeusta lukkun ottamatta hyvässä kunnossa, joten suhteellisen huoletta on saanut alamäkiin vauhtia kerätä. Mutkainen alamäki houkuttaa kokeilemaan kanttausta. Pito polkupyörän renkaissa ei ole aivan sama, kuin moottoripyörässä, joten kyynärpää kosketukeen asfaltin kanssa ei pääse. Tappi, eli poljin kosketukseen sentään muutaman kerran.
Muutaman satametriä laskettuani, tien oikealla reunalla, muistathan, että Intiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, seisoi kyltti, jossa luki: "allow wild animal to cros roads first". Mielikuvitus keksi kaikenlaisia elukoita, joita täällä voisi tien ylittää. Mieleen tuli tietysti norsut, tiikerit, käärmeet, villisiat ja kaikki muutkin mahdolliset ja mahdottomat, mutta aivan ilmeisin jäi kuitenkin kokonaan mielestä, ennen kuin viidenkympin vauhdissa päästelin suoraan noin kymmenen apinan laumaan, jotka tappoivat aikaansa tien reunassa, syystä tai toisesta. Laumassa syntyi suunnaton meteli, mutta en jäänyt katselemaan ilmestymiseni vaikutusta, sillä yhteenkään apinaan en osunut. Jo pelkkä vaivihkainen, äänetön ilmestymiseni aiheutti pahaa mieltä elukoissa, jotka varmaan olisivat syöneet minut elävältä, jos olisin pysähtynyt. Käsittäkseni paviaanit eivät ole niitä leppoisampia otuksia. Luulen. Muutamalle olisin kyllä pärjännyt, mutta....... En ehkä sittenkään.

Matkaan lähtiessäni, jätin puhelinliittymän kotiin, mutta iPhonen otin mukaan kameran, ja ennen kaikkea iTunesin vuoksi. Puhelimessa on lähes koko omistamani mp3 kirjasto, jota kuuntelemalla matka menee rattoisasti. Kuuntelen musiikkia toisinaan sekoituksella, jolloin laite soittaa sattumanvaraisesti kappaleita kirjastosta. Välillä tulee ihmetelleeksi, mitä kaikkea sitä onkaan koneelle tullut laitettua. Siellä on varmaan satoja kappaleita, jotka voisi samantien heivata hemmettiin, mutta sen vuoksi en viitsi vaivautua tauolle, vaan annan itä-vietnamilaisen vaihtoehtopunkin täyttää sievärakenteisen kalloni tyhjiön. Nappikuulokeet toimivat myös erittäin herkullisena vaimintimena autojen jatkuvalle torven soitannalle. Torvet soivat aina ja kaikkialla.
Tavaksi tullut lounas klo 15-16 oli tienvarsitavernan takuuvarma herkkuateria. En jaksa olla ihmettelemättä ruokien maukkuutta. Listalta voi tilata lähes mitä vaan, niin aina tulee entisä herkullisempaa, tosin pidättäydyn vain lihattomassa ruuassa, mutta silti. Tänään valtisin Suomen Nepalilaisravintoloista tutun "palak panerin", joka on tuhti pinaattisoossi, jossa seassa vuohenjuusto ja/tai tuorejuusto kuutioita. Myöntää täytyy, että vaikka Suomessa saa puhtaista ja tuoreista raaka-aineista tehtyä ruokaa, niin Nepalilaisravintoloiden palak paner on vain varjo näiden ruuasta. Sama on myös Suomessa toimivista Intialaisravintoloista, ei puhettakaan todellisesta kokkauksen taidonnäytteestä. Onko Suomalaisten suut sitten niin hemmetin konservatiivisa, että itäisten maiden kansallisaarteista on tehtävä MacDonald versiot. Varmaan niin. Jospa vain muutaman kurssin ottaisi mausteiden käytöstä.......

Haa, ei kestänyt lakko, pepsicola upposi kiduksiin kuin väärä raha. Kyllä siinä jokin taika piilee, vaikka pirun keksintö cola onkin. Ehkä tämä maa on helvetin esikartano, jossa cocacola ja pepsi ovat sietämisen eliksiiri.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 10.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:47 - Hannu Seppä


10.1.201

Niin on hiljaista, että melkein tahtoisin nukkua pommiin.

Eipä sitä pommiin nukuta, ellei ole aikataulua. Herätys on joka aamu, noin seitsemältä, sillä levoton mieli tahtoo pitää jonkun järjestyksen, ja se järjestys olkoon pitkät päivät. Mahdollisimman aikaisin matkaan, että iltapäivästä voi hyvillä mielin rauhoittua majoituksen etsintään. Aamut ovat erittäin upeaa aikaa pyöräillä, sillä vaikka aurinko on jo korkealla, niin helteet alkavat vasta puolelta päivin. Niitä riittääkin sitten auringon laskuun asti, joten viileät aamut, jeah. Toistankohan itseäni? Luultavasti.


Nyt on lauantai! Viides pyöräilypäivä.
Nopeasti keho tottuu uudenlaiseen kulkemiseen, sillä alkumatkan kehokivut ja rasitukset ovat tipo tiessään. Jos oiken tarkkaan kuuntelen kroppaa, niin ainoa, pieni haitta on pikkurillin puutuminen, mutta kukapa sitä pikkurilliä pyöräillessä tarvitsee, joten olo on kertakaikkiaan mainio.
Rahaa on kulunut hieman odotettua enemmän, joten edessä olisi jälleen rahanvaihto-operatio. Kymmenen kilometrin jälkeen löydän itseni keskisuuresta kapunungista, josta luulen rahanvaihdon onnistuvan. Kylää halkoo nelikaistainen tie, ja sen toisella puolella pankki, joka saattaisi rahaa vaihtaa. Pankit eivät kuitenkaan ole itsestään selvyys, sillä aikaisemmin rahan vaihtoa yritettyäni, sanoivat että toki se onnistuu, mikäli minulla on kyseisessä pankissa tili.
Pankin edustalla aikaa tappamassa aseistettu vartia, joka iloisesti kertoi täällä rahan vaihdon onnistuvan, mutta joutuisin odottamaan viisitoista minuuttia, kunnes konttori avautuisi. Arkisin nämä aukaisevat ovensa jo yhdeksältä, mutta näin lauantaisin vasta kymmeneltä. Sanoin meneväni viereiseen kahvilaan juomaan kupillisen mokkaa, mikäli pyssymies pitäisi kamelistani huolta. Mies lupasi tämän.


Ystävällinen pankkivirkailija ilmoitti iloisesti, ettei heillä vaihdeta valuuttaa, mutta jos maltan odottaa viisitoista minuuttia, niin hän soittaa toiseen pankkiin, josta tulee henkilö hoitamaan rahan vaihdon. No, mikä ettei, lupasin odottaa ja vajaassa kymmenessä minuutissa nuorimies tuli noutamaan minua omaan konttoriinsa. Ajoin moottoripyörän perässä halki koko kaupungin.
Tähän mennessä paras hinta eurosta, 74.60, joten kannatti hieman nähdä vaivaa. Tai mitäs vaivaa tästä nyt oli, sainpahan hieman vaihtelua valtaväylän yksitoikkoisuudesta.
Bisnesten jälkeen jäin hetkeksi suustani kiinni Engalnttin haikailevan virkailijan kanssa. Hän oli, tietysti, kiinostunut, miksi olin jo kuudetta kertaa Intiassa. Mikä minua tänne oikein vetää. Olinko rehellinen? Melkein. Sanoin, ettei mikään. Se, miksi tällä matkalla olen, johtuu pitkälti siitä, että jossain täytyy olla, niin miksi ei sitten täällä! Tarkentava kysymys koski: mistä pidän Intiassa eniten. Tähän oli helppo vastata: ihmiset. Paitsi Delhissä, mutta tätä en sanonut ääneen. Kerroin mielipiteeni Intialaisista ihmisistä, jotka ovat erittäin avoimia, ystävällisiä ja rehellisiä. Tosin jokaisessa kulmauksessa yritetään nyhtää länkkäreiltä ylihintaa, mutta pelkoa ryöstetyksi tulemisesta tai muusta väkivaltaisesta kohtelusta ei Intiassa suuremmin tarvitse pelätä. Toki nämäkin ovat vain ihmisiä, joten pelkkä yleistäminen riittänee. Useasti huomioni on kiinnittynyt pienten lasten kohteluun, ja eritoten tyttölasten ja isien väliseen suhteeseen. Tietysti oma lehmä ojassa, sillä kotona toistaluokkaa käyvä kahdeksan vuotias tyttäreni ailahtelee melessä alati. Nämä vanhemmat tuntuvan jumaloivan jälkeläisiään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun harmiton pieni ikävänkipinä kopauttaa mieltä.


Mutta Intia ja Intialaiset, ihmeellinen kombinaatio. Totta totisesti.


Koska nyt päästiin asian ytimeen virkailijan kanssa, niin keskustellaan.
Kerroin, mitten olen kautta aikain ihmetellyt, miten kansalaiset kohtelevat maataan. Tämän sanoin myös pankkivirkailijalle, joka väitti, että hallitus on ottanut ohjelmakseen laajamittaisen ympäristöhuolto-ohjelman. Joo, joo, ajattelin. Meilläkin hallitus miettii vapaakauppasopimusta, joka tarkoittaisi myös Intialaisten suuryritysten vapaan liikkuvuuden soittemme ja korpiemme kuiskeessa, imemässä lisenssipepsilleen puhdasta vettä raaka-aineeksi. Noh, pitipäs saada tähänkin hieman politiikkaa.
Jos Intia pitäisi saada puhtaaksi, niin 3/4 osaa Intiasta pitäisi kaivaa ylös, kuormata autoihin ja ajaa Riihimälle tai kuusankoskelle puhdistettavaksi, kuten tehtiin Helsingin arabianrannalle, ennen kuin siitä tuli ihmisille asuinkelpoista aluetta. Saastunut maa kaivettiin ylös ja toimitettiin jatkokäsittelyyn. Sellaiseen urakkaan ei tämä maa varmaankaan ala. Tosin suurin osa tämän maan jätteistä koostuu yhdyskunta jätteestä, eikä niinkään raskasmetalli- ja öljyjätteestä, jota kyllä täälläkin maaperään viljellään aivan surutta.


Joskus muinoin keskustelin asiasta Intialaisista mytologioista, uskonnoista ja kaikesta mahdollisesta Intiaan liittyvistä, henkisestä etiikasta kaiken tietävän Taavi Kassilan kanssa, joka sanoi Intialasten elävän niin syvällä uskossa jumaluuden kanssa, että ovat jo jättäneet maalliset pyrkimykset taakseen. Hänen mielestään Intialainen kulttuuri on lähempänä jumaluutta, kuin jokin kansakutan voi olla. Tämän vuoksi takapihoistaan huolta ei tarvinne kantaa, sillä taivasten valtakunta pitää lopulta huolen omistaan. Niinkin vanhaa uskonnollista kulttuuria, kuin tämäkin maa kantaa, on eittämättä etuoikeutus välittää vain henkisestä kehityksestään. Kassilan mukaan Jumaluuden syvempi olemus ilmenee juuri hindulaisessa uskomuksessa sekä antaumuksessa. Ja höpön höpö!


Tämän maan kansalaiset opetetaan alun alkaen elämään vain jumalilleen. Millään muulla, kuin uskonnolla ei ole lopullista merkitystä. Tämän mukaan pienen ihmisen ei tarvitse muusta huolehtia kuin säännöllisistä rituaaleistaan. Juuri näin tehdään lapsille kaikkialla. Heistä huolehditaan niin, ettei heidän tarvitse huolehtia huomisesta, kunnes kasvavat siihen kohtaan aikuisuutta, että pitäisi ottaa vastuu omasta elämästä. Täällä, ja kenties muuallakin fundamenttaalisessa uskontoyhteiskunnassa, lapsuus ei lopukkaan aikuisuuteen, vaan jatkuu aina hautaan, tässä tapauksessa, nuotioon asti, sillä kaikesta on huolehdittu etukäteen. Toki perheistään huolehditaan ja työssä käydään, mikä taasen katsotaankin ihmeellisyydeksi, sillä Intialainen tekee työtä lähes kellon ympäri ja vielä ylikin. Kaksijakoinen kansa.
Ystäväni Delhistä kertoi joitain aikoja sitten kaupunkinsa tilasta. Koko Delhin alue on imetty kuiviin usean kilometrin syvyydeltä, eikä siellä, eikä muidenkaan suurkaupunkien alueella ole ollut moniin vuosiin pojavettä. Kaupungit seisovat tyhjien vesisuonien päällä ja vain odottavat totaalista romahdustaan. Tavalla tai toisella.
Paljon tulee mietittyä luonnon kantokykyä. Tietenkin luonto pitää huolen itsestään, jos ei muutoin, niin muutama tsunami sinne tänne puhdistaa ilman hetkeksi, paitsi Fucusimassa. Mutta riittänekö tuo?
Näistä, ynnä muista juttelin kaverin kanssa, eikä hän juurikaan erimieltä ollut. Sitten herra alkoi puhumaan poliittisesta tilanteesta Intiassa, josta en juurikaan tiedä mitään, mutta vaikka täällä vallitsee näennäinen demokratia, niin käytäntö näyttäytyy neuvostoliiton kommunismilta, jolla ei ole mitään tekemistä Marksismin kanssa. Kastijakoa kaikki tyynni.
Mies paasasi liki kymmenen minuuttia itselleen tärkeistä asioista, enkä ymmärtänyt niistä kovinkaan paljon. Välillä hän kysyi, ymmärränkö? Vastasin: kyllä. Mies puhui hyvää englantia, mutta vauhti yhdistettynä aksenttiin oli minullekkin hieman liikaa. Olin vain ymmärtävänäni, sillä en halunnut hänen rupeavan selittelemään asiaansa sen kummemmin. Onhan tuo tietysti asiatonta, vaikka ei kuitenkaan.
Näiden mietteiden jälkeen oli taas kevyempi jatkaa matkaa, sillä sitä on jäljellä vaikka kuinka.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 9.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:38 - Hannu Seppä

9.1.2015

Aamu armas aurinkoinen, kello seitsemän herätti puheloinen.

Kertakaikkiaan loistavasti nukuttu yö. Löysin Mahd kaupungista syrjäisen resortin, johon ei kaupungin ääniä kuulunut, joten yhdeksän tuntia ihan tyhjää vaan. Päätin ottaa kaiken irti tästä päivästä ajamalla kuin hullu. Tai ainakin melkein, kuin hullu. Ajoinkin, sillä kahdeksan viipaletta paahtoleipää, voita ja marmelaadia, sekä kuppi sokeroitua kahvia takasivat voimia vaikka mihin. Ja mikä on vielä mainittava: talon piikkiin!
Aamut ovat mukavan viileitä, mutta jo yhdeksään kellon ehtiessä alkaa myös nouseva aurinko lämmittämään. Muutamat aamun tunnit menivät kuin resiina kiskoilla, mutta sitten alkoi tulla lunta tupaan. Matkareittiä miettiessäni, kuvittelin valitsevani reitin, jossa tuskin olisi vuoristoista maastoa. Luonteeltani luonnehtisin itseäni "erikoisrealistisenoptimistiseksi" henkilöksi ja erikoisoptimismin aakkosiin kuuluu olla ottamatta selvää, ja luottaa...... Niin mihin? Elämään!


Siitä alkoivat päivän kipuamiset, sillä, nyt kyllä naapurin kakarat ja satulassa syntyneet nauravat, hyppäsin satulasta taluttamaan ensimmäiset, jyrkät mäet. En tunnusta!
Ensimmäiselle vuoren huipulle tallustin reilun tunnin, jonka jälkeen hieman laskua ja taas korkeammalle. Tuntui, että aina kun huippu näytti olevan siinä, sen takaa löytyi korkeampia vuoria, liki loputtomiin. Olin kuitenkin toiveikas, että ylös mentäessä, on myös tultava alas, ja muutamien kilometrien jälkeen tultiinkin. Kymmeniä kilometrejä mahtavaa laskua. Alamäessä rekat jarruttelivat, joten painoin niiden ohi kuin tuulispää. Joistain autoista peukalot nousivat kannustamaan huimaa laskua. Muutamien minuuttien laskussa hiki kuivui ja elämä hymyili. Laskun jälkeen matka jatkui suhteellisen tasaista maastoa raivokkaasti polkien.
Onnen huuma sai pian taas uuden käänteen, sillä edessä näkyi edellistäkin jyrkempi nousu. Ja korkealle. Keho ja mieli alkoivat yhteen ääneen vaatimaan pientä taukoa, mutta päätin sinnikkästi kivuta vielä tämän vuoren huipulle. Puolessa välissä nousua oli pakko pitää pieni tauko, sillä kuumuus ja pyörä taakkoineen vetivät viimeisiä kunnon rippeitä alas kuin lehmän häntä.
Voisin melkein sanoa, että olen löytänyt ikiliikkujan: Intialaisen ylämäen.


Vaikka matkanteko on raskasta, niin vuoristoiset maisemat ovat visuaalisuudeltaan ylivoimaiset rasitukseen verrattuna. Kuivaa kautta kestää vielä muutaman kuukauden, ennen kuin sadekausi alkaa, mutta silti maisema on vihreää ja rehevää. Näitä maisemia katsellessa tulee mieleen, että seuraavan reissun täällä teen liitovarjolla. Onkohan siihen olemassa estettä? Paitsi tietenkin lentokenttien läheisyydessä ja kenties sotilaskohteissa. Monen tunnin valjaissa riippuminen päivästä toiseen voisi koetella kehoa, mutta kaipa siihenkin tottuisi. Ainakaan ei tarvitsisi seikkailla liikenteen seassa, eikä olla jatkuvan ihmettelyn aiheena. No, ehkä kuitenkin teen tämän matkan ensin.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 8.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:37 - Hannu Seppä

8.1.2015 Edelleen jossain jälkeen Mumbain.

Katkonainen yö, kuinkas muuten. Jos kattotuulettimen kolina olisikin antanut tasaisuudellaan nukutuksi, niin tunninvälein kulkeva juna ei. Miksi hemmetissä niiden piti huudattaa torvea aina tämän hotellin kohdalla? Ja keskellä yötä. No, mene ja tiedä, mutta kahdeksassa tunnissa oli unet ja herätys seitsemältä, heräävään Intiaan, jälkeen Mumbain. Mutta ei hajuakaan, missä päin ollaan. Luultavasti maps.google selvittää, mutta ei sen niin väiliä, pääasia, että matka jatkuu.


Hotellin välittömässä läheisyydessä sijaitsi paikallinen taverna, jonka valikoimasta maittava veg toast, vedellä laimennettua tuoremehua, joka jäi osin juomatta, pieni kahvi ja tietysti pullo pepsiä. Jos näillä eväillä ei päivä lähde käyntiin, niin ei sitten millään. Luulen!
Päätin visusti etsiä päivän päätteksi hotellin ennen pimeän tuloa, sillä edellisen illan pimeänajo ei houkuttele sen koomin edes yrittämään. Monasti mietin illalla, josko nukkuisin tien vieressä, mikä sinänsä lienee turvallista, ellei vaeltavia kääremitä, villinorsuja, tiikereitä oteta lukuun, mutta hetken pysähdys valojen asetteluun, houkutti satoja pistiäisiä iholle imemään menohaluja, joten päätin vakaasti jättäytyä pimeänajolta, mikäli mahdollista.
Yhdeksältä olin jo matkassa ja aamu tuntui kolealta, mutta auringon nousun myötä helle alkoi hellimään kiitäjää. Pian olikin jo niin kuuma, että jatkuvat tauot olivat lähes pakolliset. Myöskin vauhti hiipui helteen myötä. Mukamas helteen!
Aamiainen sai luvan riittää iltapäivän aterialle asti, vaikkakin viiden banaanin ja usean vesilitran voimin taival ei tuntunut edes mahdottomalta. Itse asiassa varsin mukavalta meno olisi maittanut, ellei oikean olkalihaksen, tikarimainen pistely olisi vaivannut ajamista. Ohitse ajavien ajoneuvojen huomion hakemiseen oli hankala vastata käden heilautuksella, sillä jokaisella kerralla kipu viilsi olkapäätä. Olkanivelen ahtaat hermokanavat oikeassa kädessä, puuduttavat pitkän ajon aikana pikkurilliä. Moottoripyörällä ajaessa usenin puutuu koko käsivarsi, mutta nyt vain tuo pikkurilli. Jo tämänkin vuoksi pysähdyksiä oli lisättävä. Vanha tuttu nivus kipu tietenkin oli vielä tallella, mutta uskon vakaasti, että polkupäivien jatkuessa, myöskin sen aristaminen lakkaa.


Tämä päivä menikin sitten aika lailla kommelluksitta. Luulisin. Kellon lähestyessä neljää, aloin etsimään sopivaa ruokapaikka, joka pian löytyikin tienvarresta. Se, mikä aikaisemminkin hieman kummaksutti oli tavernoiden mainostaminen hotellina. Olin aiemminkin kysynyt yösijaa tällaisesta, mutta tuloksetta. Tässä ruokalassa oli hieman enemmän englantia puhuva tarjoilija, joten kysyin huonetta. Mies naurahti hieman sanoessaan, ettei heillä ole huoneita vuokrata. Eikö kyltissä kuitenkin lue selvällä suomenkielellä "hotel"? Lukee lukee, mies vakuutti, mutta tarkoitus on ilmoittaa rekkamiehille lepopaikan olemassaolosta. Kolme päivää, kymmeniä kysymyksiä ja vasta nyt selkeä vastaus. Olihan toki Rämö puhunut kirjassaan rekkamiesten taukopaikoista, joissa voi muutaman tunnin unia viettää, mutta en osannut yhdistää juuri "hotelli" sanan sitä tarkoittavan.


Lounaan jälkeen alkoikin jo malttamaton mieli kaipailla hieman asutusta, josta yösijan voisi löytää. Vajaa viidenkilometrin jälkeen pieni kyläpahanen, nimeltään "madh" löytyi, josta pienen etsimisen jälkeen syrjäinen resort. 890 rupia, ilmastointi, kaksi tuuletinta, neljä vuodetta ja lämmin vesi. Jesh. Paikan syrjäisyys lupaa hiljaista yötä, mutta katsotaan aamulla, sillä edelleen olemme Intiassa. Minä ja pyörä, joka on etujarrun osalta alkanut hieman hidastamaan matkaa. Pyörän kiristyessä haarukkaan, jarrulevy vääntyy ulointa jarrupalaa vasten, aiheuttaen vauhtia hidastavaa kitkaa. Tästä informoin luottohuolto Hiltusta hetimiten.


Tämän päivän kohokohta: internet. Ha haa, kosketus länsimaalaiseen maailmaan ja perheeseen. Jos hiemankin olisin senttimenttaalisuuteen taipuvainen, niin nyt olisi ollut suolaisen kyyneleen paikka. Mutta kun en ole, niin ei tullut suolaista kyyneltäkään, mutta silti oli mukava lukea kotosuomen kuulumiset. Tyyliin: oletko hengissä, missä ja miksi?
Totuuden torvi, maps.google viimein paljasti olin paikkani. Edellä mainittu "mahd". Katsoin ajetun matkan mumbaista ja lähes pyörryin: 175 km. Vaikka joka päviä oli tullut pitkälle toista sataa kilometriä, silti etäisyys ei ollut ymmärtänyt matkan pituutta. Helpotuin kun muistin Mumbain sataset. Mutta huomenna repäisen. Ihan varmasti. Laitan pitkähihasen urheilupaidan päälle, sillä käsivarsilla voisi paistaa vaikka kananmunan, niin ovat jo kuumoituksen kourissa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 7.1.2015

Torstai 15.1.2015 klo 18:18 - Hannu Seppä


7.1.2015 Jossain jälkeen Mumbain.

Ensimmäisen, hyvin epämääräisesti nukutun yön jäljiltä, hyvin epämääräisen sekainen hotellihuone toivotti tervetulleeksi Intiaan. Unen katkonaisuutta edesauttoi ovien paiskominen, käytävällä ramppaaminen ja vaimentamaton puheen sorina. Huoneen seikaisuudesta vastasi allekirjoittanut omalla nimellään.
Ensimmäinen pakkaus tahtoo olla alustava ja vasta toinen tietää jo paremmin tavaroiden paikan. Niin nytkin, sillä edellisenä iltana purin koko varustuksen pitkin huonetta, enkä katsonut tarpeelliseksi silloin niitä niputtaa. Aamulla siihen touhuun meni melkein tunti.
10.20 pääsin jälleen taipaleelle, ilman suurempia ilon tai surun aiheita, pieni potutus vain pinnan alla kytemässä. Vaivoin nukutut yöt hieman kiristävät pinnaa, joka tosin normaalissa elämässä on tuskin havaittava ominaisuus, mutta yhdistettynä infernaalinen meteli, saasteinen ilma, helle, uuden satulan sisään ajo, jne..... Tosin kokemuksesta tiedän tottuvani edellämainittuihin ominaisuuksiin hyvin pian, joten ilman sen suurempaa huomiota, annoin asioiden olla sellaisinaan.


Vaikka edellinen päviä oli loppuakohden kramppinen, niin ainoastaan vasen pohje tunsi enää suuremmat krampin oireet. Myöskin nivusissa tuntui uuden satulan aiheuttama tutustuminen. Satulassa istuminen vaati siis jonkin moista sankaruutta, tai jos ei aivan sankaruutta, niin ainakin urheutta. Mutta kaiken kaikkiaan Hiltusen pyörähuollosta saamani neuvo nahkasatulan vaihtoon oli nappi juttu. Tai ainakin luulen niin, sillä yhden päivän kokemus ei ehkä kerro koko totuutta, mutta uskon huoltuoguru Börjen ammattitaitoon täysin. Ja miksi en uskoisi, sillä oma kokemukseni huollon osalta on jäänyt renkaiden paikkaamiseen ja pumppamiselle. Onhan sekin taito, eikö?


Matka jatkui neljän kaistan vauhdilla kohti eteläistä Intiaa. Kolme keskimmäistä kaistaa nousi esikaupunkien kohdalla sillalle, ja vasen kaista johti kevyelle liikenteelle suoraan, mutta myös suunnan vaihdokset tehtiin moottoritiesiltojen alla. Tämä oli minulle pitkään arvoitus, joten muutamia kertoja seikkailin kaistojen välissä kohti siltaa, mutta muutaman ylityksen jälkeen ymmärsin, että oli ehkä sittenkin parempi pysytellä rauhallisemmalla kaistalla, edellisen päivän kaatuminen mielessä. Niin, ja onhan se laitontakin.
Onneksi suurimmassa osassa tiekylteistä oli länsimaalaisin kirjaimin merkitty tulevat kaupungit, hindin kirjoituksen ohella, joten suuntaminen oli helppoa. Suurimmaksi osaksi, sillä kun tuli aika valita pääväylältä itselleni sopiva, niin tenkkapoota vain tarjottiin. Olin kuitenkin aikani kuluksi oppinut tunnistamaan Goan hindikirjoituksesta ja luottaen muistiini, otin tuon suunnan. Muutaman kilometrin jälkeen tie haarautui kahdeksi, eikä lainkaan opastetta suunnasta. Vaikka yllättävän moni ei ymmärtänyt englannin keiltä juuri nimeksikään, mikä hieman ihmetytti, niin sanan "Goa" tunsivat kaikki. Pysähdyin vain keskelle risteystä kysellen ohikulkijoilta Goa, eikä ongelmia lainkaan löytää oikea väylä. Luulin.
Noin viidenkymmenen kilometrin jälkeen haluttu reitti jäi kuitenkin huomaamatta, opasteiden totaalisen puuttumisen vuoksi. Jatkoin hyvillä mielin suoraan, kohti rannikkoa täysin tietämättä eksymisestäni. Olin ehtinyt ajaa liki 15 kilometriä kun ihmettelin auringon paikka taivaalla. Muutaman hetken mietittyäni päätin pysähtyä taukoa viettävien rekkamiesten kohdalla Goa kyselemässä. Mukavia miehiä, mutta ikäviä uutisia, takaisin 15 kilometriä ja kaupungin kohdalta oikealle. Niinpä tietysti.
Ja taas olin tiellä oikealla. Ajoin pienen kylän läpi maaseudun rauhaan, tai liikenteestä päätellen, en niin rauhaan, mutta harvaan asutulle alueelle kuitenkin. Vaikka pyöräillessä ei nälkä tahtonut tulla sitten lainkaan, sillä vettä kiskoessa mahakin täyttyy, niin ymmärsin kuitenkin, että oli todellinen pakko pistää suolasta ja ravinnerikasta einestä rinnan alle, joten pysähdyin mukavan oloiselle seisakkeelle nauttimaan paistetut riisit vihanneksilla. Vasta nyt huomasin nälän tunteen ja ruoka upposi sisuksiin kuin hain kitaan. Edellisen päivän lihaskrampit mielessäni, laskettelin lautaselle miltei koko suolakipon sisustan. Henkilökunta olisi varmaan laskuttanut minua siitäkin, jos olisvat nähneet brutaalin toimintani, mutta pakko on pitää jalkakrampit loitolla, joten suolaa, suolaa, enämpi suolaa.
Maukas, mutta liian suolainen ateria katosi viimeistä pisaraa myöden kauramoottorin käyttöön. Tämän jälkeen matkan teko tuntui jo paremmalta.
Kellon lähestyessä puolta viittä, pidin väsymyksestä johtuen pienen tauon tievarsitavernassa. Tässä kojussa oli tarjolla maapähkinöitä joita otin muutaman satagrammaa ja pullon pepsiä. Johan taas mentiin pepsipähkinän voimalla vauhdilla, sillä alkava väsymys sai väistyä ylitse pursuavan energian tieltä. Auringon alkaessa painua mailleen, aloin vasta nyt etsiä sopivaa yö sijaa, mikä lienee virhe.
No niin, tässä sitä sitten ollaan sen puhtaan paidan kanssa. Muutamien kilometrien välein oli hotelleita, mutta kaikki täynnä. Vaikka auringon jälkilämmöt pitivät ilman miellyttävän lämöisenä, niin polkupyörällä Intian arvaamattomilla teillä, pienten ledvalojen loisteessa, kaaottisen liikenteen seassa ei tunnu enää edes seikkailulta. Vilkkuva punainen takavalo loisti hienosti mustassa yössä, mutta etuvalojen toimenkuvaan kuului lähinnä edestä tuleville ilmoittaa olemassaoloni. Tien epätasaisuuksia led valo ei kyennyt näyttämään, joten useammin kuin kahdesti pamautin asfalttikraateriin. Vastaan tulijoiden valokiilassa onneksi näki hieman paremmin tien epätasaisuuden, mikäli eivät käyttäneet kaukovaloja, mutta muuta ei sitten nähnytkään.
Muutamien täysien hotelleiden jälkeen päädyin 1000 rupia (13€) maksavaan hotellirähjään, jonka hinta olisi pitänyt olla puolet siitä. Likainen luukku, vuode vaatteet varmaan pedattu edellisen asiakkaan jäljiltä, ei ilmastointia ja kattotuuletin piti kovaa kolinaa koko yön. Tuuletin on kuitenkin miltei elin ehto näillä leveyksillä, joten koliskoot.

Kommentoi kirjoitusta.

Mumbai 5.1

Sunnuntai 11.1.2015 klo 16:53

5.1.2015
Mumabai klo 23.30. Lento olisi sitä, mitä sen oletettiinkin olevan. Matkalla mietin, miten saan yhdestä päivästä jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa, sillä ajattelin sen olevan polkemista kohti eteläisempää Intiaa. Miten väärässä olinkaan.


Muutama edellinen yö, ennen matkan alkua, olivat unikestoltaan viidentunnin luokkaa. Liekkö matkajännitystä vai mitä, mutta miljoona asiaa pyöri päässä samaan aikaan, eikä suinkaan vähäisimpänä mielikuvat Mumbaihin saapumisesta. Mieltä askarruttivat lähinnä myöhäinen saapuminen ja toimiminen kentällä. Tietenkin pyörän saapuminen samalla koneella kanssani ja sen kunnosta, mutta myöskin, missä kunnossa tuo ruojake saapuu.
Mumbai on tuttu kaupunki aikaisemmalta vierailulta 2004, mutta silloin vierailu jäi vajaaksi vuorokaudeksi, sen, mitä maasta poistuminen vaati, sillä Intiaan tullaan ja täältä poistutaan luullakseni aina keskellä yötä. Ainakin niiden kertojen osalta, mitä täällä olen käynyt, joten muistin varassa kuvittelin kentältä poistumisen nopeaksi. Kuitenkin unettoman lennon jälkeen helpotuksen huokaukset alkoivat pyörän saapumisen pakkausteipein ja kiristysliinoin paketoidun pahvikompleksin myötä. Positiivinen jatkumo oli lentokentän iso aula, josta pääsi odottavan väkijoukon roikkuessa puoliaidan takana valtavan kokoiseen odotus halliin, jonka sivusta löytyi helposti rauhallisen oloinen paikka polkupyörän kokoamiseen. 25x10 metrin kokoinen sisäpuutarha, jota ympäröi puolenmetrin korkuinen, 30 sentin leyinen marmorireunus, tarjosi oivan paikan huoltotoimille.
Löydettyäni sopivan paikan maahan kiinnitettyjen, teräksisten penkkien vierestä, aloitin paketin rauhallisen avaamisen. Kun ensimmäiset pakkausteipit risahtivat auki, ilmestyi muutaman metrin päähän 150 senttinen intialaisnainen, joka oletettavasti oli yksi paikan siivoukesta huolehtivasta henkilökunnasta. Nainen ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaikka hieman yritin purkaessani kysellä mahdollista jätteiden keruu paikkaa. Muutama pään heilaitus kertoi, että kuultu oli, mutta ymmärrys täysi nolla. Jätin rouvan omiin oloihinsa ajatellen, että pian se siitä katoaa kuitenkin, joten jatkoin tiukasti nippusiteillä pakatun fillarinosien irroittamista toisistaan. Eikä pitkään tarvinnut työtä tehdä kun jo toistakymmentä uteliasta silmäparia ilmestyi puoliympyrään leirini ympärille. Olenhan toki tietoinen, että mitään normaalista poikkeavaa toimintaa, tupaten täyteen kansoitetussa Intiassa ei ilman yleisöä tehdä, mutta omaan ajatuksiini käpertyneenä en sen aktiivisuutta muistanut, joten rauhallinen, pieni verstaani oli hetkessä muuttunut pieneksi teatteriesitykseksi. Vaikka verkkainen toimintani tai muut kiireet katsomossa liikuttivat yleisöä, niin uusiutuva ihmettelijöiden joukkiko pysyi lähes vakiona.
Vaikka pyörä on länsimaissa tuiki tavallinen krossari, niin sen Intiaan imestyminen herätti monella kysymyksiä, kuten rynnäkkökivääriä huolettomasti sivullaan roikotteleva sotilas, että minkä hintainen pyörä on. En tarkkaan muistanut paikallisen valuutan ja euron kurssia, joten sanoin olevani tietämätön paikallisesta kurssista ja ilmoitin hinnaksi 1800 euroa. Se ei kuullosta kovin pahalta, eikä aiheuta turhaa kateutta. Mikäli Intialainen sellaista edes kykenee tuntemaan.

Tarkoituksella tein kokoamista verkkaisesti, vaikka ympärillä pyörivä kansanjoukko hieman harmittikin, niin ajankulumisen ja huolellisen kasaamisen vuoksi en pitänyt kiirettä.
Kun pyörä oli viimein laitettu matkakuntoon, niin väkijoukkokin pikkuhiljaa hajaantui omilleen, paitis tuo pulitoistametrinen siivoja, joka oli koko toista tuntia kestävän toimen ajan seissyt samassa paikassa tapittaen tarkasti tekemisiäni. Liekö huolissaan pahvista ja tilkkeenä käytetyistä sanomalehtivuoresta, joka rauhallisesti lojui kasatun pyörän edessä. Aloitin välittömästi roskien keräämisen sopivaksi nipuksi, jolloin nainen ilmeisesti totesi työnsä tehdyksi ja katosi vähin äänin takavasemmalle.
Leirin purettuani kello näytii vasta kahta, enkä tohtinut yön selkään lähteä, joten marmorireunustalla otin muutaman tunnin unet, mikäli unesta voi puhua, sillä jatkuva hälinä ympärilläni piti huolen, etten muutamia torkahduksia lukuun ottamatta kyennyt kukkumaan.
Olin kotona printannut osan Mumbain kartasta, joten sen turvin lähdin puoli viisi, aamuyön tunteina etsimään ulospääsyä kaupungista.

Ulkopulella minua odotti richsa armeja vaatien minua kyytiinsä, mutta vaikka yritin esittää pyörällä lähteväni, niin eivät meinanneet antaa periksi. Onkohan Intialainen richsa kuski vähän tyhmä? On.
Silloinen liikenne oli varsin vähäistä, joten suhteellisen mukava totutella paikalliseen ajokulttuuriin. Kellon lähestyessä seitsemää, liikenne oli jo katastrofisen vilkasta, mutta rohkeudella ja röyhkeydellä pärjäsin loistavasti. Vaikka olin jo alun kolmatta tuntia etsinyt lahdelman ylittävää siltaa, olin edelleen ulkona kartasta. Auringon ollessa jo korkeella, suuntasin sen avulla, mutta enenevissä määrin ajaudin sokkeloiseen kaupunkiin.
Viimein yhdentoista aikaan löysin salmen rantavallin, joka tuntui olevan suosittu ulkoilu ja urheilu reitti. Nyt vain pieni ongelma, jotta kumpaan suuntaan lähden kulkemaan. Looginen ajattelu lähetti minut pohjoista kohden, jossa oletin sillan Bumbai Naviin sijaitsevan. Puolen tunnin taivaltamisen jälkeen päädyin umpikujaan. Seuraava olettamus oli, että vastakkaisella puolella sijaitsee ylikulku. Puolituntia räpiköimistä ja Mumbain eteläinen kärki tuli nähtyä. Lonleyplanetin kokoinen tiiliskivi esiin ja tarkkaa tutkimista sen esittämää karttaa Mumbaista. Paras keino on siis etsiä rautatieasema, tai asemat, sillä keskustaan tulee kaksi raidetta. Suunta valittu ja sinne päin. Eikä aikaakaan kun huomaan junan kolistelevan ohitseni. Muutama "jesh" pääsi suustani ja lähdin seuraamaan raiteita asemalle päin. Onneksi raiteiden rinnalla kulki myös ajorata, joten en siis voinut eksyä, kunnes taas huomasin olevani rannalla, jota olin tunti sitten seikkaillut edestakaisin. LP:n kartta uudestaan esiin jossa selvästi näytettiin että olin seurannut väärää raidetta. Uusi suunta ja eikä aikaakaan, paitsi kaksikymmentä minuuttia, kun olin oikealla asemalla. Siitä suunta ja pian olinkin valtavan kokoisella armeja-alueella. Ajelin ristiin rastiin aluetta koettaen löytää tien takaisin keskusasemalle, mutta turhaan. Nöyrryin kuin siili maitokupin äärellä ja kysyin tietä asemalle. Nuorehko nörtin oloinen herrasmies katsoi minua ensin muutaman liian pitkän sekunnin, kääntyi yhdeksänkymmentä astetta ja osoitti kultasormuksin koristamalla etusormellaan valtavaa asemarakennusta. Olisin vielä kysynyt suuntaa tielle, joka johtaisi sillalle, mutta mies oli ehtinyt kadota ihmisvilinään. No, eipä tässä apuja tarvita ja suunta oletettua väylää kohden.
Kellon lähestyessä puolta päivää olin ehtinyt seikkailla kaupungissa seitsemän tuntia, lohduttavana ajatuksena, että eipähän tässä mitään kiirettä. Että otetaan vain turismin kannalta, mutta alhainen verensokeri ja keskipäivän kuumuus alkoivat koettelemaan kärsivällisyyttäni. Päätin mielessäni, että katson vielä tuon yhden tienpätkän ja sitten parkkeeraan jonkin ruokalan etuselle, josta voisi saada hieman apetta rinnan alle.
Nousin ramppia pitkin tielle ja hups, oli sattumalta ajautunut kyseiselle sillalle johtavalle tielle. Löytö antoi lisää eliksiiriä jo hapettumaisille lihaksille, joten polkien kohti vastapuolta ja vapauteen. Luulin.


Muutaman kilometrin ajettuani, tien reunaan pysäköidystä poliisiautosta juoksi virkaintoinen rivipoliisi pysäyttämään minua. Nyt laskin ilmoille muutaman perkeleen hajuineen. Nöyrästi pysäytin polkukoneen tienreunalle. Mies kehoitti minua tulemaan autolleen. Juuri ennen minua auton luokse pysähtyi natsoista päätellen korkeampiarvoinen pollari, joka iloisesti hymyillen kyselemään "good name:a", "countrya", "where Im going:ia" ja samaan aikaan tiukka ilmeinen pysäyttäjä toistelee kovaan ääneen, not a loud. Olen aivan kauhun partaalla: joudunko takaisin tuohon helvetin labyrinttiin? Yritän etsiä kaikkein viattomimman ja nöyrän ilmeeni, joka ihme kyllä tehoaa tukevaan kapteeniin, mutta ei virkaintoiseen paskiaiseen, joka jatkuvasti kertoo laittomuuksistani. Kapteeni kyselee, josko osaisin ajaa oikein varovasti ja kovaa, johon vastaan, että totta kai. Itse asiassa kovaa ja varovasti on minun toinen nimeni. Mies kysyy, kuinka lujaa pyörälläni pääsee? Sanoin sen kulkevan 50km/h. Sitäkös sitten ihmettelemään vaihteitteni määrää, joita löytyy 14, mutta valehtelen niitä olevan 24. Kapteeni antaisi luvan mennä yli, mutta mulkku vaan hokee samaa asiaa. Katson vuoroin molempia, hymyilevää kapteenia ja kiukkuista rivimiestä, käännän pyörän menosuuntaan, isken kaikkien kanssa kättä ja toivotan hyvää uuttavuotta. Kapteeni ja kolmas, hiljainen mies puristavat kättäni huvittuneina, mutta rivipoliisi ei hymyile, sillä hänelle on jäänyt levy pahasti soimaan paikoillaan. Tarttuu kuitenkin kääteeni, puristaen sitä reilusti. Hymyilen hänelle "herttaisesti" käskien hänen syödä päänsä, suomeksi. Lähdin kiireesti polkemaan kohti vapautta, ennen kuin herrat muuttavat mielensä. Vapautuksen tunne oli sanoin kuvaamaton, mutta kaupungin kiertoajelu oli jo ehtinyt kuluttamaan enimmät voimani, joten vauhti ei aivan 50:iin noussut.

Pääsin kommelluksitta sillan yli ja moottoritie jatkui edelleen, ja siitä olin hyvilläni, sillä mantereen puolella oli oivasti tilaa kulkea poissa autojen jaloista. Viiden kilometrin jälkeen ajokaistojen keskelle oli asennettu puolen metrin välein muovisia tolppia eroittamaan kaistat toisistaan. Ostain ihmeellisestä syystä sain päähäni, että sisin kaista johtaa kohti Punea ja Goaa, ja ulon ties minne, joten hetken hurmiossa keskityin sisemmälle kaistalle. Samassa eteeni avautui tunneli, jonka vuoksi tolppat siis olivat ja kiireesti yritin hakeutua takaisin uloimman kaistan pientareelle. Arvioin vauhdissa tolppavälin riittävän nopeaan luikahdukseen niiden välistä, joten yksi, kaksi, nyt. Ei mahtunut. Jalat olivat klokseilla kiinni polkimissa ja vauhdin yht'äkkinen pysähdys kaatoi minut keskelle moottoritietä. En ollut ehtinyt saada vasenta jalkaa irti polkimesta ja kaatuessani kuulin jarrujen kirskuvan takanani. Katsoin tulosuuntaani ja "good carrier" seisoi puuskuttaen edessäni. Kaksi miestä hyppäsi autosta ulos katsomaan vointiani, joka oli kyynärpään ruhjetta lukuun ottamatta hyvä. Kehuin olevani kunnossa ja miehet jatkoivat päitään pyöritellen matkaansa, sekä toistakymmentä samanmoista rekkaa heidän perässään.
Talutin pyörän luolan suulle, jossa tarkistin pyörän ja loput itsestäni. Kaikki oli niin kuin pitääkin. Joten pieni tauko ja takaisin baanalle.


Olin tulossa moottoritien loppuun, josta t-riesteys ohjasi autoja kahteen suuntaan, kun kaksi passipoliisia olivat ottamassa minua vastaan, poikkeusellisesti, molemmat hymyssä suin. Murteisella englannilla lausuttuna sain jälleen tiedon kapinallisuudestani. Ajattelin pahinta, että käännyttävät minut takaisin Mumbaihin, joten en pysähtynyt kokonaan vaan iloisesti hymmyillen ajoin heidän ohitseen, huikaten mennessäni: johtuu isä-poika suhteesta. Jatkoin matkaani, väärään suuntaan tietysti, kunnes vajaan kilometrin ajettuani ymmärsin tyhmyyteni. Varmistin vielä, ennen u-käännöstä paikalliselta torikauppiaalta oikean suunnan.
Nyt kun varmuudella tiesin olevani oikealla tiellä, vapauduin miettimään päivän seikkailua, joka ei olisi voinut tapahtua kuin minulle. Mietin, että tästä puuttuu enää pieni sadekuuro, kun samassa horisontissa välähti erittäin komea salama, kirkkaalta taivaalta. Tai siis kirkas taivas on Intialaisten suurkaupunkien läheisyydessä pelkkä vitsi, sillä saastetta on niin paljon, että näkyvyys rajoittuu horisonttiin ennen aikojaan. Hengitys-suojan mukaan ottaminen olisi ollut erittäin relevanttia, vaikka oli käynyt mielessä, oli vain käynyt.
Ilma oli niin sakeana pölyä ja saastetta, että ne kuvittelivat varmaan olevansa oikeita pilviä, ja heittelivät muutamia salamoita silloin tällöin, varmistaakseen olemassa olonsa. Sateeseen saastepilvet eivät kuitenkaan kykene, joten kuivana sain vaeltaa vielä muutaman kymmen kilometriä, kunnes oli aika hakeutua esikaupunkialueella majapaikan etsintään. Suorastaan katastroofiset hinnat, 3 - 4000 rupia ( 30 - 60 euroa) hotelleista. En maksa. Päätin löytää halvemman majapaikan ja aikani kierreltyäni löysin 1300 rupisen "hotel city wiev" ja miellyttävän, ilmastoinnilla varustetun, ikkunattoman huoneen. Se siitä näköalasta, mutta sitä parempi, sillä ainakaan aamuaurinko ei pääse minua herättämään. Eikä päässyt, mutta muiden hotelliasiakkaiden toimesta katkonainen uni oli jo ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Kilometrejä päivään kertyi n.120, vaikka eteenpäin päästiin vain n.40 km.

2 kommenttia .

Valmistelut jatkuvat

Lauantai 1.11.2014 klo 8:21 - Hannu

Hyvää huomenta.

Kukko on soittanut ensisävelensä, mutta aivan liian aikaisin. Liian aikaisin siksi, että rauhallisen, jotkut ilmaisevat asian sanalla laiskan, luonteeni suurkuluttajana olisin voinut ja halunut jatkaa sekavaa unimaailmaa analysoiden. Unessa siis. Mutta kun on kerran herännyt on aina herännyt eikä unitilaan pääseminen onnistu, joten tässä istun enkä muuta voi.

Intian matkan valmistelut ovat erittäin hyvin päässeet alkuun. Ensimmäisestä päivityksestä alkaen olen miettinyt jo monta asiaa, mitkä pitää hoitaa hyvissä ajoin ennen matkalle lähtöä. Postimyyntikuvastot ovat retkivarusteiden osalta tullut hyvin tutuiksi. Muutamia todella hyviä tarjouksia on ilmestynyt kuvaruudulle ja on ollut aivan hiuskarvan varassa, etten ole tehnyt tilausta. En kuitenkaan ole saita, pihi, itara, sniidu, tai muuta vastaavaa, mutta osoiteviidakon sokkeloista löytyy vielä paljon selaamattomia sivuja, joten olen visusti painanut hyvän tarjouksen tehneiden kauppiaiden sivustot mieleeni. Mutta vaikka kuinka selaan koneen historiatietoja, kyseiset sivut ovat kuin ovatkin pyyhkiytyneet maailman tuuliin koukuttamaan muita hyväuskoisia. No, onnekseni tässä on vielä hyvin aikaa tehdä kaikki valmistelut. Hmm..... olikohan tämä fraasi siinä "kuuluisia viimeisiä lauseita" kirjassa?

Yksi erittäin tärkeä valmistelun aihe on polkupyörän huolto. Tämä on tuottanut tuhansia, ellei miljoonia ajatusmolekylien uusiokäytöstä vastaavan ajatuskapasiteetin päivityksiä. Erittäin varteen otettava, sisäinen ehdotus olisi tarjota suurelle, kansallisesti tunnetulle pyöränhuoltoliikkelle mainostilaa ilmaista huoltoa vastaan. Olisihan se hienoa kävellä huoltoliikkeen ovesta sisään ja ilmoittaa mitä tehdään ja parhailla mahdollisilla osilla. Eikä tarvitse tinkiä hinnasta. Jokin kummallinen osa minusta taas haluaisi tukea pieniä huoltoliikkeitä, joilla ei ole suurten pyörävalmistajien merkkitukea takanaan. Tosin voisivathan pienetkin firmat suosia manostamista. Tottahan toki, otan oitis yhteyttä Herttoniemessä sijaitsevaan hiltusen pyörähuoltoon. No niin, tässä sitä sitten mainostettiin ilman sponsorisopimusta. Mutta menköön, sillä Börje on muuten mukava kaveri vaikka onkin kitaristi luojan armosta. Niin, ja onhan tässä vielä aikaa....... 

Toinen, tai kolmas mielessä pyörivä ajatus on tarjota matkakertomusta, jollekkin itseään kunnioittavalle lehtiyhtiölle. "Hyvää tarinaa hyvään hintaan" periaattella. Tämä ajatus on pyörinyt päässä siitä lähtien kun matkan idea iski salamanlailla juurishakran tuhannen pillun päreiksi. Taas on hyvä ystäväni, luottopakki Googlier ollut apunani mahdollista sponssorin pestiä etsiessä. Idea on niin hyvä, että sitä on kannattanut pyöritellä suuntaan jos toiseenkin ja varsinkin nukkumaan mennessä, mikä ei kuitenkaan ole ollut kovin hyvä ideanukahtamisen kannalta. Käyköhän tämänkin idean kanssa "pidä tunkkis" efekti? Noh, mutta onhan tässä aik......

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Intiaa polkien

C.C.

Tiistai 21.10.2014 klo 17:46

taika_polkupyora2.jpgborje_logotarra_fotor.jpg                                                                                                                                

                                                                   

Börjen hellästi känsöittyneillä, käsityöläisen ammattia rakastavilla käsillä, sekä taidolla ja tietämyksellä voin lähteä vaikka Intiaan polkemaan. Auts, minähän lähdenkin.

Poikkea siis sinäkin Hiltusella ja katoa intiaan. Ääh, tee nyt hemmetti ihan mitä vaan, mutta tee se ensin Böken kanssa.          

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkien

Maanantai 20.10.2014 klo 23:32 - Hannu Seppä

Intiaa polkien.

1.

Vantaa, 19.10.2014

Vuoden 2013 lopussa tein juhallisen päätöksen, vailla juhlatunnelmaa, saati sen humua, toteuttaa seuraavan vuoden syksyn saadessa muutaman sadanvuoden takaisen ja mieltäni, toisinaan kovastikkin vaivanneen haaveen, tai muuhun toiveeseen viittaavan unelman: junalla halki jumalaisen, ensin Neuvostoliiton, sittemmin Venäjäksi muuntautuneen federaation halki kohti Mongoliaa ja useiden pysähdysten jälkeen suurkiinan suuremmoiseen, Tiibettiäkin ja pian koko muuta maailmaa alistavan valtion päättömään pääkaupunkiin, Pekingiin. Tämä seikailumieltä vaativan matkan olen mielessäni tehnyt useammin kuin muistankaan. Jopa internetin ilkikurisesta shitti/bitti maailmasta löytyy koko matka junasta kuvattuna. Mutta ei, ei riitä hermot istua kahtaviikkoa tietokoneen valaistuneisuutta tarjoavan energialatauksen ääressä. Yötä päivää. Päivät olisin voinut istuakkin, mutta öisin en. Enhän?
Kuluva vuosi läheni iloisesti loppuaan ja koska olen ns.suupaltti, niin päätöksen jälkeen aloin tuota matkaani hehkuttamaan tuttava- ystävä- lähi- ja vihollispiirissä. Kehua retostellen omaa erinomaisuuttani kuljin esitelmöimässä Indiana Jonesin hengessä pientä sisäistä seikkailijan ominaisuuttani. Tämä egoistinen elvistelijä myös vajaa vuotta aikaisemmin retosteli tekevänsä moottoripyöräreissun euroopan halki, ja kun lähdönhetki läheni, niin epävarmuus laiskan luonnossa veteli virtualista pitkäätikkua lähteäkkö, vai ei, siinä vasta kysymys. Mutta niin paljon hehkutusta asian tiimoilta olin suitsuttanut, että olihan se lähdettävä. Edellisenä iltana lipun ostoa ja pakkaamista pienessä vitutuksessa ja aamusateessa kohti jätkäsaarta (länsisatama) ja laivaan. Edelleen yhtä sekavissa tunnelmissa. Syys-sateista Via Balticaa pitkin kohti Puolaa ja sen samettista maaseutua pitkin Saksan autobhanoille. Kiusaksi Tanskan tavallisen tyhmille autoilijoille ja Sveamamman kupeita pitkin Stociksen yöelämään odottamaan viideksi tunniksi laivan lähtöä kotikonnuille.
Tässä samassa hengessä läheni myös aiottu junamatka kohti siperian saloja. Myös useaan kertaan vuoden aikana ajatuksin aloitettu venäjänkielen perusopinnot peruuntuivat kirjailijaksi ryhtyneen laiskottelijan aikatauluista. Hehkutuksen seurauksena enemmän kuin yksi ja vähemmän kuin viisi henkilöä lupautui lähtemään matkalle mukaan. (Muistatko Anssi, Marja, Vehviläinen, Timppa, Marko?) Joku edellämainituista jopa otti asiakseen muutaman kerran muistuttaa minua mukaan tulemiestaan. Mutta kuten arvata saattaa, niin ajatusten siivin, mielikuvituksen värittäen matkalle ei fyysisessä olomuodossa ei liene mahdollista, joten matkaseurueeni kutistui pian sen ajatuksen alullepanijaan.
Aijotun matka-ajankohdan lähestyessä myös idean inspiraattorin lähimuisti aloitti harvinaisen katkomuistikävelyn. Kummasti ja salakavalasti syksy iskeytyi niskaani sitoen minut tiukasti vedenpitävin selityksin Suomen saviseen maahan haaruksiani myöten. En edes pyristellyt vastaan, vaan antauduin helvetin upean kesän kuolemiselle kädet kohotettuina, valmiina hirsipuuhun.

Uusi käytetty, musta ruismoottorilla varustettu cyclocrossari kaasutti vuoden 2013 lopussa kotitalouteeni. Varsinainen tutustuminen tuohon mustaan kiitäjään tapahtui kuluvan vuoden keväällä Italian idyllisessä maaseutumaisemassa. Ylös alas jyrkkenevät vuorimaiset kukkulat hapottivat seikkailijaa viiden viikon ajan, eikä tutuksituleminen ollut vaikeaa kummallekkaan. Ei ollut, vaan pian päästiin polkimen kanssa samalle aaltopituudelle. Voisi melkein ilmaista asian niin, että olemme sielujen sisaruksia. Koska pohjaanpalaneen Siperianexpres matkan käryt tuntuivat kirvelevästi pistävän vielä sieraimissa, niin rakas ystäväni "cc" (cyclocross) saapui telepaattisesti ymmärrykseeni, huutaen suoraa huutoa "apua", varaston seinämyksellä tapahtuvaan tylsistymiseen. Asiaa edes auttoi myös allekirjoittaneen pitkään jatkunut talviallergia, joten lähes siltä seisomalta, tai ehkä istumalta päätin ystävin cc:n kanssa lähteä tutustumaan Intian taijan omaiseen elämänmenoon yhdessä polkien. Jotta päätökseni saisi lainvoiman, päätin, etten matkaani etukäteen hehkuta. No, päätin ja päätin, mutta ainakin ostin ja maksoin lentoliput Mumbaihin. Ostin lennot halpalentoyhtiöstä, koska olen kitsas, ja jätin tietoisesti ruksaamatta kohdan, jossa muutamalla kymmenellä eurolla olisi saanut matkan peruuntumiesta rahat takaisin. Olen siis ajanut itseni puun ja kuoren väliin eikä pakopaikkaa ole olemassa. Ellen halua heittää niitä viittäsattaa euroa taivaan tuuliin, enkä halua. Myöskin uusi uljas, päiväkirjamainen romaani kehkeytyi synnytettäväksi, jota itse asiassa juuri luet, sekä sille erittäin (mielestäni) toimiva konsepti matkan vaiheista, alkaen, kuten olet huomannut, inspiraatiosta aina sujuvaan suunnitteluun johtaen lopulta reissun toteutumiseen ja sen päättymiseen. Nämä pienet kriteerinpoikaset perstaskussa olen synnyttämässä uutta elämää maapallolle.
Tammikuun viides kello 06.10 lähtee sielunkumppanit kohti Münchenin Franz Josef Strausin lentokenttää terminaali 2. josta matka jatkuu viiden tunnin odottelun jälkeen Mumbain hektistä syliä kohden, joka otta iloisesti lanttia kerjäten, sontaa levittäen ja laivoja purkaen yhden jos toisenkin elämäänsä kyllästyneen spacehyppäjään huomaansa.

1 kommentti . Avainsanat: 19.10.2014

« Uudemmat kirjoitukset