fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Huippuvuoret 12.3.2015

Share |

Maanantai 16.3.2015 klo 12:07 - Hannu Seppä


Huippuvuoret 12.2.2015

Tänään vuorossa jääluolan valloitus.

Kello kymmenen, noin, eli hieman ennen määräaikaa, oli venäläissyntyinen oppaamme odottamassa hotellin "aulassa" kun tulimme odottamaan noutoa. Aikaisemmat opastukset olivat tapahtuneet nuorten naisten johdolla, joten en kiinnittänyt parituolilla istuvaan mieheen lainkaan huomiota. Heitin nopean silmäyksen miehen suuntaan, huolimattoman tervehdyksen heitettyäni menin ikkunan ääreen sijoitetun tietokonepöydän ääreen lukemaan Longyearby esitteitä. Luultavasti Börje oli samoin ajatuksin kulkenut miehen ohi, sillä vasta muutamien minuuttien kuluttua kuulin syrjäkorvalla Böken puhuvan jollekkin. Luulin hänen vain heittelevän tankeroenkkua jonkun asiakkaan kanssa, joten en kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota. Böke herätteli minut pian ajatuksistani, todeten lähdön hetken olevan käsillä. Nyt vasta kiinnitin huomiota noin 30 vuotiaaseen oppaseen.
Näine hyvinemme, ehkä hieman pettymystä tunitien, heittäydyimme pakettiauton kyytiin. Kovin nopeasti hävisi ns. pettymys oppaan sukupuolesta, sillä jo muutaman taiten vaihdetun lauseen jälkeen, totesimme äijän olevan mitä parahin tyyppi. Matkalta poimimme vielä muutaman seikkailijan kyytiin, jotka osoittauvat meidän kanssa samalla lennolla tulleiksi kaveruksiksi. Uusi-seelantilainen, liki kaksimetrinen harmaakarhu sekä puolet kevyempi aasian auringon paahtama Malesialainen viiksiniekka.
Päästyämme vaellusreitin alkamispaikkaan, pääsimme tutustumaan varusteisiin, joihin lumikenkien ja kävelysauvojen lisäksi kuului kevyet kypärät ja jääpiikkiketjut luolavaellusta silmällä pitäen. Opas kysyi meiltä reppujen olemassaolosta, johon totesimme Böken kassa lähes yhteen ääneen ja hieman vahingoniloisesti, että olimme matkassa ilman niitä. Oppaan tehtäväksi jäi kantaa luolavarustuksemme omassa repussaan. Toisilla kaveruksilla oli omat reput mukanaan, joten heidän huoleksi jäi kantaa omat varusteensa. Tosin painoa niillä ei juurikaan ole.
Eilinen lumimyrsky ei ollut hellittänyt juurikaan, joten tukka taakse ja vastatuuleen. Loivaa rinnettä pitkin lähestyttiin jälleen samaa vuorta kuin eilen, joten reitti oli siihen asti tuttu. Matka kohti huippua sujui leppoisasti, hetkittäin typeriä vitsejä heitellen. Kuljimme Böön ja Vladimiriksi paljastuneen oppaan kanssa samassa tahdissa, emmekä hetkeen kiinnittäneet kaverikaksikkoon huomiota. Pian huomasimme kaverusten jäävän jälkeen, joten pieni odotustauko tuli pakolliseksi. Tosin "pakko" sana on hieman harhaan johtava ilmaus, sillä ylöspäin mentäessä oli lähes mahdotonta katsella edessä avautuvaa vuorenrinnettä kovan tuulen ja lumisateen vuoksi. Siispä korjaamme sanan "pakolliseksi" sanalla "mahdolliseksi".
Aasianpojan kunto osoittautui todella huonoksi. Jopa Börje, jonka aamukankeus raajoista oli hävinnyt muutaman sadanmetrin jälkeen, huomasi tuohon rasvattomaan kevytsarjalaiseen verrattuna olevansa teräsmies. Jota hän todellisuudessa onkin. Muutamia kertoja matkan aikana Maleisalainen taipui kaksinkerroin, kuin oksennusta odottaen, mutta aikansa huilattuaan pääsi jälleen muutamankymmentä metriä ylöspäin.
Puolivälin jälkeen lumimyrsky tuiversi jo siihen malliin, että näkyvyys supistui muutamiin metreihin. Oppaan oli kaivettava repustaan navigaattori navikoimaan viisikon perille. Luolan suuaukko oli merkitty muutamalla tienvarsikepillä, eikä niiden havainnoiminen olisi siinä kelissä ollut mahdollista ilman sateliittiopastusta.


Pian olimmekin luolan suuaukon luona, mutta siitä oli merkkinä vain nuo kolme heijastimilla varustettua lasikuitu keppiä. Itse suuaukko oli peitetty vanerileyllä, jonka päällä oli muutamankymmenen sentin paksuinen lumipeite, jonka kimppuun opas kävi mukanaan tuomalla retkilapiolla. Siinä se sitten oli, reikä lumessa, joka näytti klaustrofobisen painajaiselta. Juuri miehen mentävän kokoinen onkalo syöksyi liki kymmenen metrin syvyyteen, johon sukelsin heti oppaan perään. Jäljessäni tuli iloisesti hymyilevä Hiltunen, jonka perästä malesianpoika, ja jonka jäljestä olisi pitänyt tulla Uusi-seelantilainen harmaakarhu. Ei tullut. Odottelimme ukkelia tulevaksi ja hieman jo huutelimmekin suuaukon suuntaan, mutta turhaan. Spekuloimme jo hänen jääneen jumiin lumitunneliin, joka ei todellakaan ollut tilavuudella pilattu. Vladi lähti etsimään kaveria, joka jo samassa laskeutuikin keskuuteemme. Oli hukannut hattunsa.
Lumitunnelin jälkeen pääsimme itse jäätunnelliin. Tässä vaiheessa pukeuduimme jääketjuihin, kypärään sekä otsalapmppuun.
Jääluola jatkoi matkaansa syvemmälle mutta itse luola on luola vain talvisaikaan, sillä luolan kattona oli kuudenmetrin paksuinen lumikatto. Jääluola on kesäisin avoin vapaasti virtaavalle vedelle, joka joen pohjassa muokkaa sen olomuotoa hieman. Luolan seinämistä voisi laskea luolan iän, joka oppaan mukaan useita satoja vuosia vanha. Jokainen vuoden vaihtelu on kerroksina jääkuoressa, vain pohjaratkaisut muuntuvat.
Luolastossa kulkeminen oli suhteellisen helppoa, vaikka muutamissa kohdissa käytävä kapeni erittäin paljon. Ajattelin harmaakarhun jäävän viimeistään niissä kohdin kiinni, mutta jään ominaisuuteen kuuluu luistaa, joten niistäkin hän selvisi meidän muiden tavoin, kuin vettä vain.


Luolaston pohja, jos sitä oli, oli  jossain hevetin ja sen esikartanon puolessavälissä, jonne ei ollut mahdollista laskeutua. Pääsimme kuitenkin vilkaisemaan syvyydessä siintävää mustuutta ja se siitä.
Kahvitauko nautittiin mukavasti tuulelta suojassa, jääluolan viileydessä ja mukavassa seurassa. Edellispäivästä poiketen, tämä kahvitauko tarjosi myös mukavan leppoisaa jutustelua ja tutustumista.
Maanpinta kutsui jo kärsimättömästi luolamiehiä ja nousu pinnalle sujui vaivattomasti. Jokaiselta. Maanpinnalla maisema oli kadonnut kokonaan. Mikäli maasto olisi ollut tasainen, niin suunnan valitsemiseen olisi tarvittu navigaattoria. Lumimyrsky sumensi näkyvyyden, jos ei metriin, niin kahteen. Vladin opastuksella ja kovassa myötätuulessa matka alamäkeen alkoi reippain askelin ja loppui pysäköityyn pakettiautoon.

Päivä päättyi Hiltusen osalta hampurilaiseen ja allekirjoittaneen kohdalla kasvispiiraaseen, sekä muutamaan hyvään lopputulokseen päätyneeseen biljardipeliin, paikallisessa bubissa. Svalbard bub:issa.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini