fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Huippuvuoret 12.3.2015

Maanantai 16.3.2015 klo 12:07 - Hannu Seppä

Huippuvuoret 12.2.2015

Tänään vuorossa jääluolan valloitus.

Kello kymmenen, noin, eli hieman ennen määräaikaa, oli venäläissyntyinen oppaamme odottamassa hotellin "aulassa" kun tulimme odottamaan noutoa. Aikaisemmat opastukset olivat tapahtuneet nuorten naisten johdolla, joten en kiinnittänyt parituolilla istuvaan mieheen lainkaan huomiota. Heitin nopean silmäyksen miehen suuntaan, huolimattoman tervehdyksen heitettyäni menin ikkunan ääreen sijoitetun tietokonepöydän ääreen lukemaan Longyearby esitteitä. Luultavasti Börje oli samoin ajatuksin kulkenut miehen ohi, sillä vasta muutamien minuuttien kuluttua kuulin syrjäkorvalla Böken puhuvan jollekkin. Luulin hänen vain heittelevän tankeroenkkua jonkun asiakkaan kanssa, joten en kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota. Böke herätteli minut pian ajatuksistani, todeten lähdön hetken olevan käsillä. Nyt vasta kiinnitin huomiota noin 30 vuotiaaseen oppaseen.
Näine hyvinemme, ehkä hieman pettymystä tunitien, heittäydyimme pakettiauton kyytiin. Kovin nopeasti hävisi ns. pettymys oppaan sukupuolesta, sillä jo muutaman taiten vaihdetun lauseen jälkeen, totesimme äijän olevan mitä parahin tyyppi. Matkalta poimimme vielä muutaman seikkailijan kyytiin, jotka osoittauvat meidän kanssa samalla lennolla tulleiksi kaveruksiksi. Uusi-seelantilainen, liki kaksimetrinen harmaakarhu sekä puolet kevyempi aasian auringon paahtama Malesialainen viiksiniekka.
Päästyämme vaellusreitin alkamispaikkaan, pääsimme tutustumaan varusteisiin, joihin lumikenkien ja kävelysauvojen lisäksi kuului kevyet kypärät ja jääpiikkiketjut luolavaellusta silmällä pitäen. Opas kysyi meiltä reppujen olemassaolosta, johon totesimme Böken kassa lähes yhteen ääneen ja hieman vahingoniloisesti, että olimme matkassa ilman niitä. Oppaan tehtäväksi jäi kantaa luolavarustuksemme omassa repussaan. Toisilla kaveruksilla oli omat reput mukanaan, joten heidän huoleksi jäi kantaa omat varusteensa. Tosin painoa niillä ei juurikaan ole.
Eilinen lumimyrsky ei ollut hellittänyt juurikaan, joten tukka taakse ja vastatuuleen. Loivaa rinnettä pitkin lähestyttiin jälleen samaa vuorta kuin eilen, joten reitti oli siihen asti tuttu. Matka kohti huippua sujui leppoisasti, hetkittäin typeriä vitsejä heitellen. Kuljimme Böön ja Vladimiriksi paljastuneen oppaan kanssa samassa tahdissa, emmekä hetkeen kiinnittäneet kaverikaksikkoon huomiota. Pian huomasimme kaverusten jäävän jälkeen, joten pieni odotustauko tuli pakolliseksi. Tosin "pakko" sana on hieman harhaan johtava ilmaus, sillä ylöspäin mentäessä oli lähes mahdotonta katsella edessä avautuvaa vuorenrinnettä kovan tuulen ja lumisateen vuoksi. Siispä korjaamme sanan "pakolliseksi" sanalla "mahdolliseksi".
Aasianpojan kunto osoittautui todella huonoksi. Jopa Börje, jonka aamukankeus raajoista oli hävinnyt muutaman sadanmetrin jälkeen, huomasi tuohon rasvattomaan kevytsarjalaiseen verrattuna olevansa teräsmies. Jota hän todellisuudessa onkin. Muutamia kertoja matkan aikana Maleisalainen taipui kaksinkerroin, kuin oksennusta odottaen, mutta aikansa huilattuaan pääsi jälleen muutamankymmentä metriä ylöspäin.
Puolivälin jälkeen lumimyrsky tuiversi jo siihen malliin, että näkyvyys supistui muutamiin metreihin. Oppaan oli kaivettava repustaan navigaattori navikoimaan viisikon perille. Luolan suuaukko oli merkitty muutamalla tienvarsikepillä, eikä niiden havainnoiminen olisi siinä kelissä ollut mahdollista ilman sateliittiopastusta.


Pian olimmekin luolan suuaukon luona, mutta siitä oli merkkinä vain nuo kolme heijastimilla varustettua lasikuitu keppiä. Itse suuaukko oli peitetty vanerileyllä, jonka päällä oli muutamankymmenen sentin paksuinen lumipeite, jonka kimppuun opas kävi mukanaan tuomalla retkilapiolla. Siinä se sitten oli, reikä lumessa, joka näytti klaustrofobisen painajaiselta. Juuri miehen mentävän kokoinen onkalo syöksyi liki kymmenen metrin syvyyteen, johon sukelsin heti oppaan perään. Jäljessäni tuli iloisesti hymyilevä Hiltunen, jonka perästä malesianpoika, ja jonka jäljestä olisi pitänyt tulla Uusi-seelantilainen harmaakarhu. Ei tullut. Odottelimme ukkelia tulevaksi ja hieman jo huutelimmekin suuaukon suuntaan, mutta turhaan. Spekuloimme jo hänen jääneen jumiin lumitunneliin, joka ei todellakaan ollut tilavuudella pilattu. Vladi lähti etsimään kaveria, joka jo samassa laskeutuikin keskuuteemme. Oli hukannut hattunsa.
Lumitunnelin jälkeen pääsimme itse jäätunnelliin. Tässä vaiheessa pukeuduimme jääketjuihin, kypärään sekä otsalapmppuun.
Jääluola jatkoi matkaansa syvemmälle mutta itse luola on luola vain talvisaikaan, sillä luolan kattona oli kuudenmetrin paksuinen lumikatto. Jääluola on kesäisin avoin vapaasti virtaavalle vedelle, joka joen pohjassa muokkaa sen olomuotoa hieman. Luolan seinämistä voisi laskea luolan iän, joka oppaan mukaan useita satoja vuosia vanha. Jokainen vuoden vaihtelu on kerroksina jääkuoressa, vain pohjaratkaisut muuntuvat.
Luolastossa kulkeminen oli suhteellisen helppoa, vaikka muutamissa kohdissa käytävä kapeni erittäin paljon. Ajattelin harmaakarhun jäävän viimeistään niissä kohdin kiinni, mutta jään ominaisuuteen kuuluu luistaa, joten niistäkin hän selvisi meidän muiden tavoin, kuin vettä vain.


Luolaston pohja, jos sitä oli, oli  jossain hevetin ja sen esikartanon puolessavälissä, jonne ei ollut mahdollista laskeutua. Pääsimme kuitenkin vilkaisemaan syvyydessä siintävää mustuutta ja se siitä.
Kahvitauko nautittiin mukavasti tuulelta suojassa, jääluolan viileydessä ja mukavassa seurassa. Edellispäivästä poiketen, tämä kahvitauko tarjosi myös mukavan leppoisaa jutustelua ja tutustumista.
Maanpinta kutsui jo kärsimättömästi luolamiehiä ja nousu pinnalle sujui vaivattomasti. Jokaiselta. Maanpinnalla maisema oli kadonnut kokonaan. Mikäli maasto olisi ollut tasainen, niin suunnan valitsemiseen olisi tarvittu navigaattoria. Lumimyrsky sumensi näkyvyyden, jos ei metriin, niin kahteen. Vladin opastuksella ja kovassa myötätuulessa matka alamäkeen alkoi reippain askelin ja loppui pysäköityyn pakettiautoon.

Päivä päättyi Hiltusen osalta hampurilaiseen ja allekirjoittaneen kohdalla kasvispiiraaseen, sekä muutamaan hyvään lopputulokseen päätyneeseen biljardipeliin, paikallisessa bubissa. Svalbard bub:issa.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret 11.3.2015

Maanantai 16.3.2015 klo 10:33 - Hannu Seppä

Huippuvuoret. 11.3.2015

Tukevan, mutta tavanomaisen aamiaisen jälkeen lähdimme varustautumaan tuuliseen vuorikapuamiseen. Pakkasimme aamiaiselta "lainatut" retkieväät ja vesipullot, jonka jälkeen Börje lähti reiluna miehenä palauttamaan autoa vuokraamoon. Tosin miehellä taisi olla herkullisia taka-ajatuksia, jotka myöhemmin vuorenhuipulla paljastuivat pähkinöillä täytettyihin suklaapatukoihin.
Yhdeksältä tuli saksalaissyntyinen Katjaopas mustalla transportterilla hotellilta noutamaan. Koska Börjen palautuminen autonpalautusreissulta venyi pitemmäksi, koukkasimme oppaan ja muiden retkeen osallistujien kanssa, joita sillä hetkellä autossa oli lisäkseni kolmin kappalein vuokraamon kautta, josta Hiltunen hyppäsi jousille.
Ajoimme opasyrityksen varastolle, josta saimme lumikengät, kävelysauvat ja tarvitsijoille extra rukkaset, johon ryhmään itsekkin lukeuduin. Ja hyvä niin. Matkalla lähtöpisteeseen noukimme mukaan vielä kolme matkalaista, kaksi miestä sekä yhden blondiksi osoittautuneen naisen. Tämä viimeksi mainittu muisti yllättäin sadanmetrin kävelyn jälkeen kärsivänsä rasituksen aiheuttamista lihasvaivoista kyljessä. Neiti palasi häntä koipienvälissä takaisin lähtöpisteeseen.


Kaupunkialueen jäädessä taakse, opas latasi kiväärin. Asutulla alueella ei saisi kantaa ladattua asetta. Nuori nainen, ladattu kivääri olalla.... hmm, siinä on jotain maagista.
Alkumatkasta pilvien lomasta ilmoitti aurinkokin olemassaolostaan, mutta matkan edetessä yltyvä tuuli heitteli tummia pilviä sen eteen. Tuulen nopeus kiihtyi samassa suhteessa matkan edistymisen kanssa. Tosin puuskittaisesti, mutta jatkuva vastatuuli raskautti matkaamista miellyttävästi. Lähes haastavasti.Ryhmä eteni suhteellisen tasaisesti, eikä heikkokuntoisia, jälkeen jääviä, urbanisoituneita extream hakuisia ihmisiä matkassa ollut. Tosin matkakumppanini kertoi jälkeenpäin kärsineensä hieman voimattomuudesta, mutta hienosti itsensä kasaamalla Börje tsemppasi itsensä huipulle. Ja huipulle Hiltunen kuuluu, sehän on selvä. 

Huipulle päästyämme tuulen voimakkuus triplaantui rinnetuulesta, kuitenkaan pöllyävä lumi ei estänyt ihailemasta valtavan kaunista näkymää lähivuoristoon sekä kaukana, alhaalla uinuvaan kaupunkiin. Vai pitäisikö puhua kylästä? No, olkoon Svalbard kaupunki, mutta metropoliksi en suostu sitä kutsumaan.

Vaikka vaatetus on osunut kutakuinkin nappiin, niin kasvoille en ole saanut hankituksi sopivaa suojainta. Pakkastuulen panema leuka muodostaa sanoja hieman ontuen, mutta ymmärrettävästi. Luulen, sillä jotkin artikuloinnit menivät perille, tai ainakin niihin vastattiin.

 
Seudun oppailla on tapana kantaa retkiläisille kahvia, teetä ja keksiä pienen kahvitauon aikaansaamiseksi matkan puolivälissä, kuten nytkin, mutta voimakkaasta tuulesta johtuen jouduimme siirtämään kahvittelun hieman myöhemmäksi ja erittäin alemmaksi. Laskeutuminen vuorelta joutui leppoisasti myötätuulen saattelemana. Niin, tai ainakin osaksi, sillä tuulen suunta tuntui vaihtelevan jatkuvasti. Vasta paluumatkalla, roilomaisessa syvänteessä tuulentuiverrus laantui sen verran, että retkikunnan kahvitauko tuli mahdolliseksi. Voinen sanoa sen tulleen juuri ajallaan.

Illanvietto sujui rauhallisesti rieskaa ja jalopenojuustoa mutustellessa, viihtyisän hotellin ja wi-fi:n seurassa.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret, Longyearby 10.3.2015

Torstai 12.3.2015 klo 17:05 - Hannu Seppä

Longyearby 10.3.2015

Kahden "raavaan" miehen yölliset henkäykset seitsemän neliön huoneessa täyttivät unesta heräävien matkalaisten maailman. Aamun ensitoimiin kuului ikkunan avaaminen, miinus kahdeksanasteiseen, arktiseen maailmaan. Yön ummehtunut ilma vaihtui nopeasti uutta elämää henkiväksi olomuodoksi, joka tunkeutui peitonalla värjöitteleviin, vielä unenrippeitä muisteleviin soluihin.
Parakkihotellin aamiainen ei juurikaan poikennut tavanomaisista hotelliaamiaisista, mikä sinänsä oli pettymys. Jotain paikalllisia erikoisuuksia olisin voinut toivoa, mutta aamiaisen tarkoitus tuli kaikesta huolimatta täyettyä.
Uuden päivän kohtaaminen, vailla tietoista suuntaa tai suunnitelmaa, aloitettiin keskustaan suunnatuilla askelila. Toivoa ja täyttymättömiä unelmia täynnä marssimme vitsejä heitellen kohti turisti-infoa, josta hankimme tiedot tulevien päivien seikkailuille.
Kuten ensikosketus maan hintatasoon antoi odottaa, niin tässäkään tapauksessa ei tarvinnut pettymyksen tunteissa uiskennella, retkien hinnat olivat kyykyttäviä. Otimme infolehtisen ja kaupunkikartan mukaan ja lähdimme kyselemään moottorikelkkojen vuokrauksen perään. Kapungin alueelta ei saa lähteä ilman kivääriä, mutta lakiin sitä ei ole kirjoitettu. Suositus kuitenkin on, ettei ilman turvaa lähdetä vuoristoon, joten pyörien tai moottorikelkoojen vuokraus ei onnistu ilman järjestettyä opastusta. Olemmehan kaksi härmänmaasta kotoisin olevaa "minähän en apua tarvitse" miestä, joten painuimme autovuokraamoon, josta saimme allemme nelivetotoyota liteace lava-auton. Tiedä häntä, oliko vuokraaminen aivan välttämätöntä, sillä tiestöä täällä on tasan 45kilometriä, mutta tulihan vuokrattua. Pitkälle ei autolla pääse, mutta mukavaa oli.


Koska meillä vielä oli ajatuksena päästä skidooilla ajelemaan ilman opasta, menimme kaupungintalolle tiedustelemaan aseenkatnolupaa. Eihän se niin yksinkertaista ollutkaan, mitä olimme aiemmin itsellemme antaneet ymmärtää. Pitää olla suomen poliisilta puhtaat paperit osoittamaan nuhteettomuutemme, kunnes paikallinen viranomainen voi myöntää luvan, jolla saa vuokrattua kiväärin kaupungista poistumiseen. Paikallinen laki ei kiellä maastoon lähtemästä, mutta yleinen käytäntö on, ettei ilman asetta kuljeta maastossa. Pidimme aluksi jääkarhujen paljoutta lähinnä turistien pelotteluna ja opastuksien markkinointikikkana, mutta factoja kuullessamme, olemme saaneet totuudellisemmat käsitykset jääkarhujen paljoudesta. Valitettavasti niihin törmääminen lienee kaupungin ympäristössä epätodennäköistä. Ainakin tähän aikaan vuodesta.
Jäimme siis ilman lupaa kantaa asetta, eikä meille vuokrata skidooja ilman opasta, joten tallustelimme, tai siis tässä tapauksessa ajoimme lähelle turisti-infoa kyselemään vuoripatikointiretkistä. Samaiselle illalle löytyi kolmen tunnin kiipeäminen läheiselle vuorelle, joten löimme kaupat lukkoon. Samalla teimme kaupat huomisesta patikoinnista seuraavalle vuorelle.

Kello seitsemän illalla tuli opas hakemaan meidät hotellillta. Saimme oppaan lisäksi mukaan englantilaisen miehen sekä japanilaisen naisen. Varusteiksi kiipeämiseen opas jakoi jokaiselle jalkoihin jääpiikkiketjut, käsiin kävelysauvat sekä päähän otsalamput.
Vuoren seinämä oli jäinen ja luminen, eikä ilman jääketjujen apua olisi kiipeämisestä tullut juurikaan mitään. Otsalapmut olivat hieman liioitellut, sillä vaikka aurinko oli jo aikaa sitten painunut mailleen, lumen hohteessa näki vallan mainiosti kulkea.
Japanilaisnaisen kapuaminen oli vaivalloista, mutta sinnikäs nainen pääsi kuin pääsikin huipulle hyvissä ruumiin voimissa. Huipulta avautui mahtava, yöllinen näkymä valaistuun kaupunkiin, joka hehkui noin neljäsataametriä alapuolellamme. Huipulle rakennetun kivipaasin juurella oppaamme kaivoi kantamuksistaan kuumaa kahvia, teetä ja mustaa viinimarja mehua. Kyytipojaksi hän oli satsannut keksipaketiin, joten vienon tuulen puhaltaessa nautimme vuorenvalloituskahvit hyvässä seurassa mukavia jutellen.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret, Longyearby

Keskiviikko 11.3.2015 klo 21:41 - Hannu Seppä


Huippuvuoret 9.3.2015


Korvanapein varustautunut matkakumppani lienee sukeltanut syvälle swingijazzin maailmaan, sulkien ulkoiset ärsykkeet näkymättömän muurin ulkopuolelle, eikä harhaileva katse näytä tunnistavan allekirjoittaneen 169 senttistä olemusta matkalaisten joukosta. Pienen pantomiimi esityksen jälkeen saan miehen huomion kiinnitettyä itseeni. Iloinen jälleen näkeminen jonka jälkeen muutama perkele, sillä korvanappien poisto korvilta paksut lapaset kädessä tekevät toiminnasta pulmallisen.


Aamuinen lentoasema klo 6.15 tuoksuu työmatkalaisten kamelinnahkaisilta salkuilta. Kiire ei tunnu olevan kenelläkään, vaikka määrätietoisesti orjentoituneet talvijalkineet täyttävät chec in aulan. Edellisten päivien uutisten valossa, etsimme jännittyneenä lentomme olemassaoloa. Norjalaisen lentoyhtiön henkilökunta taistelee pienen palkkansa puolesta puukoin ja puntarein, eli lakkoilemalla. Edellisen päivän lakko vaikuttaa tulevien päivien lentoihin, mutta huokaisemme helpotuksesta, vaikka usean lennon kohdalla kerrotaan peruuntumisesta, niin lento Osloon näyttää toteutuvan.


Hyvässä muistissa kummittelee muutamien viikkojen takaiset Intian lentokenttien tapahtumat, jolloin sujuva, käytännöllinen matkustaminen oli enemmän vitsi, kuin todellinen tilanne. Helsinki-vantaa lentoasemalla turvatarkastus hoitui vaivattomasti, ilman matkustajien kyykyttämistä. Vajaan tunnin odotus päätettiin suorittaa lentoaseman kahvilassa, roimasti katetta sisältävän tummapaahtosen kahvikupposen ääressä. Tosin allekirjoittanut tyytyi, niin ikään, katteella pilattuun teehen.
Matkalaisten yhteinen, ja erittäin sydäntä lähellä oleva musiikillinen harrastus inspiroi kitarasankarien arvostelemiseen niinkin syvällisesti, että käsitteellisen ajankulun seuraaminen herpaantui molemmilta. Matkakumppanin virtsarakon täyttyminen palautti meidät jälleen hetkeen takaisin, jolloin totesimme olevamme lähes viimeisiä koneeseen menijöitä. Böö (Börje) kysyi virkailijoilta, josko vielä ehtisi wc:n kautta koukata, mutta jonkinasteisesta, luultavasti itsehillinnän puutteesta kärsivä virkailija ilmoitti tiukkaan sävyyn ja syyllistävästi, meidän olevan jo muutenkin myöhässä. Syöksyimme kiireesti ramppii vai törmätäksemme koneeseen pyrkivien jonoon, jossa saimme muutamien minuuttien ajan odotella koneeseen pääsyä.

Oslo otti matkalaiset ystävällisesti vastaan modernilla terminaalilla, sekä iloisesti hymyilevillä, sinisilmäisillä kenttävirkailijoilla. Lähtevien taulusta katsoin huippuvuorille menevän koneen aikataulun sekä lähtöportin. Jouduimme kulkemaan passintarkastuksen läpi seuraavalle portille. Päästyämme lähtevän koneemme portille, oli meillä odotusaikaa toista tuntia, jonka käytimme, kuinkas muuten, kahvikupposten viehättävässä seurassa.
Lähtöselvitys alkoi ajallaan, puolituntia ennen koneen lähtöä, joten menimme tyytyväisinä joukon jatkoksi. Pääsimme virkailijan kohdalle, joka asetti lippumme lukulaitteeseen, joka iloisesti ilmoitti olevamme väärällä portilla menossa väärään koneeseen. Aikataulun mukaan meillä olisi aikaa etsiä meidän lentomme lähtöportti noin kolmeminuuttia. Virkailija katsoi näyttöpäätteeltä lentomme aikataulun sekä lähtöportin, joka oli liki puolikilometriä pitkän terminaalin toisessa päässä. Jälleen oli, kuten matkatessani yleensä, onni myötä. Lentomme oli tuossa vaiheessa reilun puolituntia myöhässä. Virkailijan opastuksella, muutamalla virhearvioinnilla, sekä kyselyllä uuteen turvatarkastukseen. Tässä tarkastuspisteessä oltiin hieman huolellisempia, kuin Suomen lentoasemalla, sillä matkatavaroissani oleva 250 millilitrainen shampoo pullo aiheutti repun purun. Uuden shamppoon menettäminen kirpaisi syvältä, sillä liki kolmeneuron menetys tuntui kunnon skottilaisen tapaan syvällä sydämessä. Teatraalinen kyynel silmässä katselin leppymättömän tullivirkailijan säälimätöntä toimintaa heittämällä pesuainepullon roskakorin uumeniin. Olisi edes ottanut sen itselleen käyttöön, mutta katsoessani miehen reilua pälvikaljua ymmärsin roskakorin olevan parempi vaihtoehto.
Tämä menetys ei kuitenkaan vielä riittänyt, sillä muutaman valokuvan vuoksi jouduin luovuttamaan kamerani takaa yllättäin ilmestyneen tullivirkailijan käsiin. Turvatarkastuksesta ottamani kuvat olivat liian arkoja muistojen arkistoon, joten turvallisuus, tai jostain muusta turhantärkeästä syystä jouduin luopumaan valokuvista, joissa esiintyy ammattiaan hoitavia tullivirkailijoita. Tässä tohinassa sain kulutettua liki viisitoista minuuttia, mutta jälleen kerran voin todeta onnin olevan myötäinen. Kyllä, lentomme oli myöhässä jo yli puolitoista tuntia.
Saimme kuulla koneen poikkeavan Tromsössä. Lentokoneen laskeutuessa pilvien alapuolelle saimme ihailla pohjoisnorjan vuoristoista maisemaa. Rinteeseen rakennettu kaupunki huokui kutsuvasti tutustumiskäynnille, mutta pikainen lentokenttäpoikkeaminen ei tietenkään antanut armoa, joten jättänen sen seuraavaan kertaan.
Lentokentällä koko kone tyhjennettiin ihmisistä terminaalin puolelle, jossa virkailija seisoi opaskilven kanssa, johdattaen jatkolennolle aikovat matkustajat portille numero 20. Ajattelin huippuvuorille matkaavien ihmisten olevan vain puolet koneellisesta, joten oletin matkan jatkuvan pienemmällä koneella. Yllätys olikin melkoinen, sillä kiertolenkin jälkeen päädyimme takaisin samaan koneeseen ja samoille paikoille. Joitain asioita ei aina ihan ymmärrä, tämä oli yksi niistä.

Matka Huippuvuorille jatkui pilvisessä säässä eikä jäämeren ihailuun ollut mahdollisuutta. Kello kolmen jälkeen paikallista aikaa, noin kaksituntia myöhässä ilmoitetusta saapumisesta, lentokone laskeutui pilvipeitteen alapuolelle, jossa paljastui häkellyttävän kaunis maisema lumipeitteisistä vuorista. Longyearbyen Svalbard lentokentälle laskeuduttaessa, koneen ikkunasta avautui Longyearbyen hyinen lahti, jonka vastarannalla kohosi korkeuksiin jääkauden muovaamat vuoret. Matkustajien lauma kentällä harmitti kenttävirkailijaa, joka parhaansa yritti saada ihmisiä sisätiloihin, pois lentokenttä alueelta. Ihmismassa levittäytyi ympäriinsä kameroineen, ja tähän massahysteriaan intoutui myös allekirjoittanut.
Terminaalin toisella puolella odotti paikallinen linja-auto matkustajia, viedäkseen matkustajat hotelleihinsa. Olimme ensimmäisenä autossa odottamassa sen täyttymistä, joka puolentunnin odottelun jälkeen täyttyikin, jopa siinä määrin, että istumapaikatta jääneet ohjatiin takana tulevaan bussiin. Sitten oli odotetun yllätyksen vuoro, matkan maksu. Seitsemäntoista euroa muutaman kilometrin matkasta. Malediivit, joita pidetään todella kalliina matkailukohteena, ei kykene vetämään vertoja Longyearbyenille.


Mary Ann Polarrigge hotelli sijaitsee ennen keskustaa, teollisuusalueella. Hotellin ympärillä on isoja pressuhalleja, sekä muuta pienteollisuustoimintaa, joka tekee alueesta, ei niin visuaalisesti houkuttavan. Itse hotelli on rakennettu työmaaparakeista ja julkisivu on kauttaaltaan tuulensuojalevyjen verhoama. Mustan tuulensuojalevyn. Levyt ovat kiinnitetty parakkimaratoniin lyhyillä laudanpalasilla. Koko hotellikompleksi soluttautuu oivasti ympäröivään maisemaan, tosin äkkinäiselle tulee ensimmäiseksi mieleen, miksi hotelli on saaren halvin. Niinpä tietysti, sanoo pessimisti. Otimme ihmetyksen sekaisia askeleita kohti mainareiden entisiä asuinsioja. Pitkällä seinustalla havaitsimme useita ovia, joiden arvioiminen paraatioveksi oli lähes arpapeliä. Lähemmäksi päästyämme silmiin osui pieni, A4. kokoinen taulu, joka kertoi kyseisen oven olevan juuri etsimämme. Reippaasti sisään, vailla ennakkoluuloja, ja hyvä niin, sillä sisätilat löivät ällikällä, eikä aivan hiljaa lyönytkään. Astuin sisään lähes kodikkaampaan hotellin, missä olen ikinä ollut, ja voinen kertoa, että useassa olen ollut.
Kahden hengen huone ei olisi voinut olla pienempi. Noin seitsemän neliön suuruinen huone, johon oli mahdutettu kaksi sänkyä ja kirjoituspöytä tuoleineen oli todella täynnä kun kaksi miestä seisoi lattialla samaan aikaan. Tilaa ei ollut säilytykseen muualla, kuin sängyn alla ja pöydällä. Silti kaikki oli täydellistä. Hieman viileämpi huone aluksi arvelutti, mutta ensimmäinen yö kertoi myös lämpötilan olevan täydellinen täydelliseen uneen.
Purimme vähät tavarat, minne mahtuivat ja lähdimme kylille etsimään illallista. Yhden kadun varrelle kasautunut kylä sisällytti koko ekonomisen olemassaolon. Yhden talon ostoskeskuksen ihmettelemisen jälkeen löysimme ruokaravintolan, jonka listalta löysimme, yllättäin, kuinkas muuten, pitsaa. Menimme Börjen kanssa sieltä, missä aita on matalin ja tilasimme valtavan kokoiset pitsat.

2 kommenttia .