fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 7-15.2.2015

Share |

Sunnuntai 22.2.2015 klo 23:23 - Hannu Seppä


7-15.2.2015

Yliarvostettu leikkikenttä joutenololle; Malediivit.

Malediivien ihanuus perustuu luonnon kauneudelle. Mikäli et harrasta vesileikkejä, tavalla tai toisella, niin aika saattaa käydä pitkäksi kovinkin nopeasti. Niin, tietysti auringossa makaaminen, jos sellaisesta sattuu pitmään, on aktiviteeteistä mukavinta. Minulle auringossa makaamiseen riittää tunti. Maximissaan. Ellen satu nukahtamaan rannalle.
Muutaman päivän sukellukset meren eläviä katsellessa katkaisi joutenolon mukavasti. Sukellukset sinänsä olivat pettymyksiä, vaikka kilpikonnat, hait ynnä muut kauniit kalat tuli nähtyä, mutta korallit olivat lähes kuolleet. Kymmenen vuotta sitten täällä sukeltaneena, sain tutustua täydellisen elävään koralliloisteeseen. Elävä, hyvin voiva koralliriutta on väriloistossaan vertaansa vailla. En tiedä, josko muilla saarilla tai riutoilla korallisto voi edelleen hyvin, mutta Malen lähettyvillä korallisto oli häviämään päin tai jo hävinnyt.
Malen lähistöllä olevia saaria yhdistetään mereltä maapohjaa muokkamalla. Hollantilainen merenrakentamiseen erikoistunut yritys ajaa merenpohjasta maata riutoille, joista muokataan kantavaa pinta-alaa uudisrakentamiseen.


Malediivien pääkaupunki Male, olikin yllättävän viihtyisä kompinaatio. Kaupunki huokui levollisuutta, vaikka kevytmoottoripyöriä ja autoja olikin kaupungin kokoon nähden paljon. Kiire ja torvientörähtelyt puuttuivat suhteellisen ahtailta kaduilta.
Silloin tällöin silmiin osui voimakasmoottorisia urheiluautoja sekä isoja prätkiä, ja mieleen tuli vääjämättä, mihin niitä saarella tarvitaan, jonka ympäri kävelemiseen menee puolitoista tuntia, eikä pikateitä ole lainkaan? Tutkimattomat ovat ihmisten tiet.
Ruokakulttuuri ei hivellyt makuhermoja siinä, missä Intia. Kuten olettaa saattaa, niin kala, eri muodoissa kuului kansallisruokaperinteeseen. Hintataso vaihtelee ravintolan mukaan. Paikallisten suosimat, hieman syrjemmät kuppilat tarjoavat saman ruuan puolet halvemmalla, kuin ns. paremmat ravintolat.
Intiaan verrattuna ystävällisyys ja palvelualttius kiinnitti huomiota. Tapa kohdella asiakkaita oli kaikissa tapauksissa asiakaslähtöistä ja kunnioittavaa. Yksityisyyttä pidetään Malediiveillä arvossa, paitsi matkamuistomyymälöiden työntekijät, jotka kulkivat kaduilla metsästämässä turisteja puoteihinsa. Se suotakoon.
Kuluneet viisipäivää saarella menivät totaalisen joutenolon merkeissä. Muutamia sukelluksia, sekä Malen kaupunkiin tutustumista lukuunottamatta, matkan olisi voinut jättää tekemättä. Jälkiviisaus on opetusten äiti. Tulipahan tehtyä.

Malediiveiltä lähtö sujui suuremmitta jonoitta, vaikka ainahan lentokentillä jonottaa saa, ja aasiassa varsinkin. Lento takaisin Trivandrumiin sujui, kuten lennot sujuvat. Ilmassa.
Koneesta lähdettäessä alkoi jälleen Intialainen toimintatapa; tarkastukset. Koneesta putkeen tullessa vastassa oli mies, joka tarkasti boardingpassin. Olin joutessani silpunnut sen lennonaikana muutamiksi pieniksi palasiksi, joten tyhjän tarjoaminen oli yritykseni miehen ohi. Kerroin lipun olevan matkalla autaammille metsästysmaille, mutta vailla vaikutusta. Mieleen palautui elokuva "lost in translation", tässä tapauksessa jäisin matkustaja putkeen terminaalin ja lentokoneen väliin. Käskin miehen syödä päänsä. Palasin takaisin etsimään lipunosia tuolin selkänojataskusta, jonne sen, tai ne jätin. Koneessa oli kuitenkin jo aseistautunut rajavartija estämässä koneeseen pääsyn. Onneksi hänen englantinsa, sekä palveuhalukkuus oli normaalista poikkeavaa, joten mies haki lipukkeenpalaset. Näillä kappaleilla sitten pääsin ulos koneesta terminaaliin. Passin tarkastus meni suhteellisen hyvin, jonka jälkeen uusi tarkastus. Tämänkin läpäisin suhteellisen nopeasti, vain päästäkseni seuraavaan tarkastukseen. Nyt jo melkein ulkona, mutta kuitenkin vielä yksi passintarkastus.
Unenpuute ja Intialainen menttaliteetti oli hieman kiristänyt hermonriekaleita, kun kävelin ricshawtaksille, joka ilmoitti matkan hinnaksi 150 rupiaa. Käsin miehen syömään päänsä. Englanniksi. Matkaa keskustaan on kentältä matkaa n. 5 kilometriä ja ricshawn normaali hinta on 10 rupiaa kilometriltä, joten länkkärilisää on muutenkin puolet enemmän. 130 oli hinta tullessa, joten päätin kävellä keskustaan. Taksisetä kuitenkin huusi jälkeeni, että 130 sopii hyvin, joten pääsimme yksimielisyyteen.


Muutaman tunnin kävely Trivandrumin keskustassa, ennen kuin majapaikka löytyi. Hotellibisnes taitaa olla hyvä, sillä lähes kaikki keskustan hotellit olivat täynnä. Tosin voihan joku niistä kieltäytyä majoittamasta länkkäreitä, kuten olen joskus kuullut, mutta yhtä kaikki.
Päädyin jo tutuksitulleeseen majataloon, juuri siihen, jossa käskivät odottamaan tarkistuksen ajaksi. Noh, menneet olivat kuitenkin menneitä ja kirjauduin sisään.

Aamu aikainen, klo 7 herätys. Yön verenhimoiset eläväiset olivat ottaneet minusta omansa. Kutiavat paiseet paljastivat itikoiden juhlat.
Vaikka junan lähtö oli 9.45, olin asemalla jo kahdeksalta ihmettelemässä aamumatkustajien valumista lähteviin juniin. Aika kului kuin siivillä. Puoli kymmenen aikaan pääsin tutustumaan seuraavan kahdenvuorokauden majapaikkaani rauhassa. Vaunu oli vielä hiljainen ja suhteellisen tyhjä kun juna nytkähti liikkeelle. Loossissani olin ainoa matkustaja, joten mielessäni hihkaisin ison JEEN. Mutta jee oli ennenaikainen, tietysti. Muutamien pysähdyksien jälkeen vaunu oli tupaten täynnä.


Matka Mumbaihin joutui mukavan nopeasti, vaikka loossiin majoittautuneen nelihenkisen perheen isä, katollisen kirkon pastoriksi osoittautunut intialaismies, koetti parhaansa käännyttmäisessäni. Valitettavasti, miehen antaumuksellisen rukouksen voimasta huolimatta, olin kykenemätön yhtymään uskonnollisen hekuman juhlintaan. Perheen isää häiritsi kovasti kaulassani riippuva nepalilainen matkamuisto, pieni hopeinen "om" riipus, jota mies väitti paholaisen merkiksi. Epäjumalan kuvastukseksi. Sain suorasanaisesti kuulla olevani täysin saatanan vallan alaisena. Vain Jeesus voisi minut pelastaa, ja senpä vuoksi koko perhe lupasi rukoilla pelastukseni puolesta. Olisipa se niin helppoa!
Juna saapui hieman viiden jälkeen pääteasemalle, josta päätin lähteä lentokentälle samantien, toiveena vuorokauden aikaistaminen lennolle. Olisiko tuo noin helposti onnistunut, en tiedä, sillä sotilasvartiosto ei laskenut minua lentoaseman tiloihin. Yritin kovasti kertoa halustani vaihtaa lentolippu tulevalle lennolle, mutta laki on, niin kuin se luetaan, joten pimentyneen Intian taivaan alla ihmettelin tulevan puolentoistavuorokauden ajankäyttöä.
Pimeään suurkaupunkiin en halunnut lähteä majapaikan etsintään, joten sulauduin valtavan lentoaseman ulkopuoliseen elämään. Saapuvien ja lähtevien koneiden kulkureitit ovat erikerroksissa, joissa jatkuva vilinä ja vilske. Ajan kuluminen oli pitkää, mutta verrattain helppoa, sillä elämää seuratessa ajankulkuun ei tarvinnut kiinnittää huomiota.
Yläaulan, eli lähtevien kerrokseen oli rakennusvaiheessa satsattu puutarhamaisia loosseja, joiden reunamilla useita odottajia oli pesiytynyt vällyjen alle unille. Eikä pitkään tarvinnut uneksijoita ihmetellä kun luomien painavuus muistutti unen puutteesta. Muiden esimerkkejä seuraten kaivoin makuupussin esille, asettauduin kivilattialle, reppu pielustana ja hyvästelin tulevan yön.

Vaikka yön alustana oli kivinen lattia, niin puoli kahdeksan heräsin hyvin nukkuneena. Aamun hyvänhuomenen toivottaja tuli lähes välittömästi makuupussista kuoriuduttani, rynnäkkökiviääriä kanniskeleva sotilas. Ajattelin jo hetken sanktioita, oletetusta rikkeestä, mutta puolentunnin mukavan rupattelun jälkeen tiesin miehen perheestä, työstä ja ansiotulosta kaiken.
Minulla oli aikaa vielä 18 tuntia lennon lähtöön, joten kävely kaupungilla ja aamupalan metsästystä harrastamaan.
Lentokentän ympäristö tuoksuu slummille. Monen tunnin kävely 30 asteen lämmössä nostatti mukavasti hien pintaan. Usean kujakilometrin jälkeen ajauduin hieman vauraammalle alueelle josta löytyi pizzaketjun omainen, ilmastoitu ja wi-fi:llä varustettu pienoisravintola. Suorastaan löytö. Tässä pikku paratiisissa vietin toistatuntia, ainoana asiakkaana, laatuaikaa. Loistava pikkupizza, ilmastointi ja ilmainen internet, eivät houkutelleet ulkoilmaan hikoilemaan. Vaikkakin kiireetön kävely pitkin katuja ei ole lainkaan vastenmielistä.
Slummien ohi kävellessä, muutamasta vuodesta kymmeneen vuoteen ikäisten, puolialastomien lasten rikaaseen sanavarastoon kuului isona osana "money", "rupiis" ja performanssina huitovat kädet, iloiset naurut ja perässä juokseminen.
Päämäärätön risteily tuli tiensäpäähän noin kahden aikaan iltapäivästä. Jäljellä olisi vielä kymmenentunnin odottelu kentällä, jonka seisoo vaikka päällään.
Kahdeksalta illalla tiukkailmeiset ja pipoiset sotilaat päästivät terminaaliin. Yksi etappi saavutettu. Vielä muutaman tunnin odottelu, ennen kuin Lufthansan palvelutiskit avautuivat. Kello kymmenen olin jo jonottamassa passintarkastukseen, ja vain muutamien tarkastuksien jälkeen. Yllätys sinänsä. Vahingosta viisastuneena, olin eroitellut latausjohdot ja lukot erilliseen muovipussiin, joten sen puolesta pääsin turvatarkastuksesta nopeasti läpi.
Voisiko pitkän odotuksen syyksi laskea kiireettömyyden koneeseen, josta meinasin unohtua pasianssia pelatessani. Virkailija kävi kysymässä, onko määränpääni Munic? Ei, lennän Muncheniin. Sain jäädä rauhaan. Viiden minuutin kuluttua samainen mies tuli kysymään, enkö todellakaan ole menossa Munic:iin? En todellakaan, vastasin. Hän pyysi saada nähdä lippuni, jonka nähtyään tarrasi ystävällisesti, mutta tiukasti käsivarrestani kiinni, kertoen koneen odottavan vielä minun ilmestymistäni. Munic oli siis Munchen ja olin myöhässä.
Lentokoneen renkaiden irrotessa kentästä, jätin Intialle hyvästit, ainakin toistaiseksi. Luulen, ettei ihan heti tarvitse takaisin tulla. Mutta kuten minulle usein käy, lupaukset kääntyvät itseään vastaan. En vihaa Intiaa, sen elämäntapaa, ihmisiä, likaisuutta, liikennettä tai mitään siellä olevaa, luulen vain nähneeni tarpeeksi sitä. Tosin pohjois-intia, ja koko himalayan alue vielä vetää puoleensa. Mutta vetääkö niin paljon, että sinne menisin, jää nähtäväksi.

Kysymykseen: sainko, mitä hain, sanoisin näin käyneen. Matkan ainoa tarkoitus oli haastaa itseni sellaiseen, mitä en ole ikinä tehnyt; matkapyöräilyyn. Muutamaa päivärasitusta lukuun ottamatta, totaalinen uupumus jäi saavuttamatta, mikä oli vain ilon aihe. Vuosien aktiivinen liikkuminen on pitänyt peruskunnon hyvänä.
Seuraavaa pyörämatkaa odotellessa, käyn tutustumassa Huippuvuoriin. Yhdeksäs maaliskuuta lähden polkupyörämekaanikko Hiltusen kanssa viideksipäiväksi etsimään jääkarhuja. Siitäkin matkasta kerron muutamin sanoin, kun sen aika on.

Mitä voisin sanoa? Jos elät "sitku" elämää, niin mahtavaa. "Sitku"elämässä on aina jotain odotettavaa, jonkun toiveen täyttymistä. Sellainen elämä pitää mielen virkeänä, sekä mielenkiinnon yllä tulevaisuutta ajatellen. On aivan sama, tuleeko sitä elämää ikinä, sillä unelmat ja niiden täyttyminen eivät ikinä kulje käsikädessä, joten elä unelmaasi. Mutta jos "sitku"elämä aiheuttaa katkeruutta tai kateutta, lopeta se. Jatka elämää ilman "sitkua" tai tee se nyt. Haistata paskat peloille ja mielikuville ja lähde. Kaikki menee kuitenkin todella hyvin. Tai sitten ei. Pääasia, että teet, mitä haluat ollaksesi onnellinen. Tai sitten ei.
Unelmat ovat vain mielikuvituksen tuotetta, kuten todellisuuskin, joten toivottavasti olet nauttinut verbaalisesta matkasta kanssani. Kuten olen sanonut, niin toivoen vuoden kuluessa saat lukea matkasta romaanin muodossa, joka fiktiivisyydellään siivittää todellisuuspohjaa. Sitä ennen kuitenkin imestyy "Lautturi" romaani, joka edellisen tavoin keskittyy sarkastiseen huumoriin. Myöskin filosofisia pohdiskeluja sisältävä teos dualismin todellisuudesta saataneen ulos tulevan kesän aikaan. Pysytään tutkalla!
Kiitos T:Hannu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini