fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 1-3.2.2015

Share |

Keskiviikko 4.2.2015 klo 7:56 - Hannu Seppä


1 - 3.2.2015

Taaksejäänyttä elämää hyvästellään Varkalan osalta.

Melkein hyvä yökin toivottaa tervemenoa.
8.30 juon kupin kahvia kivijalkakuppilasta, jossa useana päivänä tulin viettäneeksi puolentunnin kahvitaukoja. Hotelliravintolan alakerrassa sijaitseva kuppila pysyi kolmen kallioon hakatun seinän vuoksi viileänä. Henkilökunta koostui pariskunnasta, jotka antoivat mukavasti tilaa yksityisyydelleni. Aamukahvi ei kuitenkaan ollut välttämätön, mutta mixfuit lätty, jota sanovat pannukakuksi, sekä kuppi kahvia oli henkilökohtainen, sanaton kiitos niistä muutamista tuokioista.


Rantaravintoloissa oli myös suhteellisen mukavaa katsella merta ja laskevaa aurinkoa suhteellisen hyvän ruuan tahdissa. Turisteja Varkalassa oli suhteellisen vähän sen kapasiteettiin nähden. Suurimmaksi osaksi kuulin Venättä. Saksankieli oli myös hyvin edustettuna sekä Ruotsi yllättäjänä.
Edellä mainitussa kahvilassa istuessani, sen ohi ajoi edellisenä päivänä yksi kolmen hengen pyöräkaravaani, sekä pariskunta, oletettavasti pariskunta, tandemilla. En päässyt juttuun kummankaan karavaanin kanssa, sillä kahvi oli pahasti kesken. Sitä paitsi, olisin joutunut juoksemaan heidän peräänsä, eikä muutama vähä-älyinen smaltalk lause olisi ollut sen arvoista. Joten tässä tuli todistettua, ettei tämäkään retki mitenkään ihmeellinen ole ollut, vähän vain pyöräilemistä. Vaikka maantiet yksitoikkoisuudessaan ovat olleet kuumuuden kanssa tympäännyttäviä, niin seikkailu tämä on ollut ja on. Tyytyväinen olen, että lähdin.
Voima tuntui olevan jälleen kanssani. Kroppa ja c.c suorastaan riemuitsivat matkan alkamisesta. Alun ensimmäiset kilometrit noustiin loivaa ylämäkeä, eikä edes se saanut tapetuksi voimaantunutta kaksikkoa. Kartasta katsoin pienten teiden johtavan lähes suoraan Trivandtrumiin, jossa ajaminen oli liikenteen hiljaisuuden johdosta mahtavaa. Vastaan tulevat kylät olivat pieniä, eikä niiden läpi ajaessa tarvinnut juurikaan kuunnella tienvarsihuuteluja.


Eräässä kylässä pysähdyin katsomaan norsunkuljetusauton toimia kun valtavankokoista elefanttia purettiin avolavakuorma-autosta. Eläin oli todella iso ja upea ilmestys, pitkine syöksyhampaineen. Katselin koko toimituksen samalla tietenkin kuvaten.
Norsumiehet sitoivat paksuja kettinkejä eläimen jalkojen ympärille. Norsun rakko näytti hieman vuotavan, sillä eläimen virtsaa valui alavatsan alta maahan. Miehet jatkoivat ketjujen asentamista eläimen alla ja toinen heistä oli vasemman takajalan kimpussa, kun eläimen pidätyshalut haihtuivat. Saanette uskoa, että tästä urosnorsusta tuli paljon virtsaa. Osa siitä norsumiehen päälle, joka, kumma kyllä, ei reagoinut siihen mitenkään. Puoleksi kusen peitossa mies kiinnitteli menohaluja eläimen jalkaan. Katsoin tilannetta, enkä osannut päättää, oliko kusisateessa oleminen aivan idioottimaista vai mukavan vilvoittavaa. Ehkä jätän kommentoimatta, sillä olen kyseisestä maailmasta liian ulkopuolinen, tietääkseni.
Hienosti miehet kuitenkin työnsä hoitivat virtsasta ja sen voimakkaasta hajusta huolimatta. En viitsinyt menää lyömään käsipäivää, mutta hyviä kuvia ja videota sain.
Toinen miehistä sanoi yhden hiljaisen sanan norsun vierellä, joka koukisti samassa etujalkaa miehen kiivetessä eläimen selkään. Syytä en tiedä, mutta nyt sain varmistuksen elefantin sukupuolesta. En ollut kateellinen, mutta niin valtavaa elintä en ole ikinä nähnyt. Juha Vuoriselle voisin muutaman sloganin asiasta heittää, mutta tässä jätän mainitsematta. Sorry.

Matkaan 50 kilometriä Thiruvananthapuraniin leppoisasti maailmanpolitiikan arkipäivää ajatellen. Lähinnä ajatuksissa pyörivät tyttären koulusta tullut viesti, jossa koulun henklökunta ottaa käyttöön jälki-istunnon ohelle psykologiaan perustuvan lannistusmenetelmän. Asia ei varmaan aivan niin ole, sillä steinerkoulu on valtiolliseen opinahjoon verrattuna hieman yksilöä kunnioittavampi, mutta viestin ulkoasu enteilee yllättävän paljon holokaustin alkumetrejä. Tämä ilmoitusluontoinen asia yksityiskohtineen, vailla sen taustatietoja, purkautui allekirjoittaneen runosuonesta erittäinkin epäkorrektisti, arvostellen aijotun keinon oikeudenmukaisuudesta lasta kohtaan. Hieman järkytyksen tunteita ruokkien, vastasin joukkoviestintään tulenkatkuisesti, verraten Saksalaislähtöisen pedagokian koulukuntaa Hitlerismin keinoihin alistaa yksilöä yhteisöön sopivaksi.
Tämä on juuri niin minua, ensin kolahtaa, sitten reagoidaan ja vasta sen jälkeen mietitään, mitä on tullut tehtyä. Hups..... No, tämän asian tiimoilta luonnostelin mielessäni yhteisön ja yksilön kompinaatiota keskenään, jonka sitten myös kirjoitin. Perusajatuksena tässä on yksilön suhde yhteisöön. Alun alkain yhteisö on koostunut yksilöistä, jotka persoonalähtöisesti elävät elämäänsä tahtonsa mukaan. Tällöin yhteisön tehtäväksi on jäänyt yksilön tukeminen. Kuitenkin yhteisö kasvaessaan on tarvinnut toimintamallit, joilla yksilöitä rajoitetaan toimimaan vapaan mielen mukaan. Tähän tehtävään tarvitaan hallinto, joka säätää yhteisön käyttäytymissäännöt, jotka yhteisö hyväksyy, nyt jo yksilöstä piittamatta. Pian ollaan tultu siihen pisteeseen, että yksilön oikeudet ovat enää yhteisön kollektiiviset oikeudet.
Teksti ei kuitenkaan koske niinkään tyttären koulua, vaan kansallista yhteiskuntaa, joka lakeja ja asetuksia säätämällä, polkee yksilön oikeuksia yhteisön tuen turvin. Koska Suomi on globalisoituvan euroopan kanssa kansainväilistymässä lännen valtojen tahdon alaiseksi, on sille pakonomaisesti luotu järjestelmä, joka yksilön oikeuksien sijaan, polkee nyt jo yhteisön oikeuksia, yhteisön sitä tietämättä. Julkaisen kirjotuksen uudensuomen blogissani lähiaikoina ja siitä postauksen faceen. Joten odotattehan jo jännittyneenä????

Koska mieli oli niin intensiivisesti kiinni interkroituvassa maailmassa, en edes kunnolla huomannut saapumistani Keralan pääkaupunkiin, Trivandrumiin. Siis, Thiruvana...... Paskat.
Kaupunki on valtava. Muutaman pienen tienvarsikylän jälkeen alkoi keskusta ja sitä kesti toistakymmentä kilometriä keskustaan. Liikennettä vertaan mielelläni Mumbaihin, vaikkakin tässä kaupungissa on vain yksi päätie rautatieasemalle. Koska kaupunki, varsinkin sen keskustan keskusta on ennestään tuttu, tiesin suunnilleen, minne olin menossa. Päästyäni rautatieaseman tuntumaan, havaitsin, ettei siellä enää ollut tuttua kuin pyöreä kahvila ja juna-asema. Kymmenessä vuodessa koko tienoo on muuttunut toiseksi. Toisaalta hyvä niin, sillä näin sain tutustua uuteen kaupunkiin.


Majapaikan etsiminen tuottikin hieman päänvaivaa, sillä lähitienoon kaikki majatalot olivat täynnä. Jonkin aikaa kierreltyäni, kintereille hölkkäsi hieman alkoholisoitunut hameheppu yläruumis paljaana ja päässä löysä turbaania muistuttava kangaskäärö. Ukkeli oli yön musta ja laiha kuin chileläinen venepakolainen -70 luvulla. Taluttaessani pyörää pitkin kovaliikenteistä katua, äijä säksätti takanani kuin poljettava ompelukone. Käsin ukkelin painua matkoihinsa, mutta ei se painunut. Kun muutaman "full" vastauksen jälkeen rupesin kuuntelemaan säksättäjää, tämä kertoi hyvällä englannilla johdattavansa minut halpaan gest houseen. Ja todella lähellä. Sanoin reippaan "yes", kuten Del Monte mies, ja niin me lähdettiin. Minä perässä ja ukkeli keulilla säksättäen. Välillä mies pysähtyi kertomaan jotain tarinaa, mutta käsin pitämään mölyt mahassaan. Kävely jatkui ja niin jatkui myös pulina.
Yllättävän pian tultiin mukavalta näyttävän hotellin pihaan. Asiallinen henkilökunta ja tiukka hinta, 500rs. Kuten aina, halusin nähdä huoneen. Minut ohjattin talon taakse, josta pääsi katutason, pieneen ja likaiseen luukkuun. Katsoin huoneen läpi sanen, että kiitos, mutta ei kiitos. Portjeeri kyselemään huoneen vikoja. Suurin syy kielteiseen asenteeseen ei suinkaan ollut likaisuus, vaan tuhannet hyttyset, jotka olivat vallanneet huoneen.
"No brolem", tokaisi nuorimies kaivaen kyynärvarren mittaisen hyönteismyrkkypullon tiskin alta. Tuollako luulet hyttysten katoavan, kyselin mieheltä. Hymyssä suin kaveri paineli takaisin huoneeseen, tuli muutaman minuutin päästä takaisin todeten huoneen olevan hyttysistä vapaa. "No moskitos, sir". Taas, kuten aina väsyksissä, tempaisin kuvainnollisesti hupun silmilleni, maksoin pyydetyn summan ja menin hyttysillä höystettyyn yksiöön. Tästä ei hyvää seuraa, ajattelin, eikä seurannut.


Purettuani karavaanin, lähdin kylille etsimään hyönteistentorjuntakemikaaleja. Apteekista sain kahta erillaista voidetta ihoon siveltäväksi ja katukioskista poltettavia savuspiraaleja. Näiden turvin palasin takaisin taisteluun. Piakaisen suihkun jälkeen käsin ylettyvät kehonosat saivat paksun kerroksen hyttyskarkoitetta. Hyttyskierukka oli tässä vaiheessa jo palanut puoleen, mutta verenhimoiset juhlat jatkuivat ympäri huonetta. Toivorikkaana ajattelin olevani turvassa paksun hyttysvoidekerroksen takana. Kuten olinkin, muutaman tunnin. Sängyssä pyöriessäni, osa voiteesta pyyhkiytyi lakanaan, joten arvanet, mihin heräsin?
Kaksi kertaa yön aikana nousin ylös levittämään lisää voidetta, sekä sytyttämään uuden savukierukan. Aika uneton oli ensimmäinen yö kaupungissa.

Aamusuihku heti herättyäni, oli erittäin välttämätön, sillä voiteiden ja hien sekoitus iholla oli lievästi sanottuna liukas. Olisi pitänyt uskoa intuitiota, eikä mennä halpaan. Tosin, olisiko se sitten enää mielenkiintoista?
Päätin jäädä kaupunkiin etsimään kuljetusta pyörälle takaisin kotiin. Muutaman päivän päästä lähden Malediiveille, joten yritän saada kaikki valmiiksi ennen sitä. Turha toivo, sillä Intiassa ei ikinä toimi MIKÄÄN ajattellun kaavan mukaan. DHL:llää etsiessä meni neljätuntia, vaikka matkassa oli tulostettu kartta ja osoitteet. Viimein pääsin toimiston ovesta sisään tiedustelemaan lähetyksen hintaa, ilmoitettiin ainoastaan lentorahdin olevan mahdollinen hintaan 22 130 rupiaa, noin 370 euroa. Intia!!!
Etsin muutaman tunnin muita konttoreita, täällä niitä on kolme, mutta turhaan, vaikka kyselykanavatkin olivat auki. Kukaan ei teinnyt sellaisten yritysten edes olevan olemassa, saati osoitteita. Luovutin.
Nälkä ja jano pakoittivat rauhoittumaan hetkeksi, kunnes oli lähdettävä majapaikan etsintään. Edellispäivän "full" teema jatkui. Koska tapani olet jo oppinut tuntemaan, niin aamuajatus oli ensin etsiä uusi majapaikka, vasta sitten DHL. Onhan tässä aikaa, ajattelin, joten muutin järjestystä. Aamuisin usein on vielä hyvin hotelleissa tilaa, mutta jo puolenpäivän jälkeen alkaa tie nousta pystyyn, kuten nytkin. Maailmassa on ihmisisrotu, joka vaan ei opi, ja myönnän olevani tuon rodun puhdasverinen edustaja. Tosin, jos Intiassa jonkun asian opit, niin seuraavassa paikassa se on jo toisin, joten aivan kädetön en sentään vielä ole.
Hieman korkempitasoinen hotelli sivukujalla oli sadasensimmäinen, joka ilmoitti huoneita riittävän, hintaan 788rs. Noin kolmella sadalla yli suunnitellun budjetin. Voit kuvitella, jätinkö tarjouksen käyttämättä? En jättänyt.

Koska rationaalinen mieli on jatkuvasti tehnyt oletusarvolaskelmia eri vaihtoehdoista tulevien päivien suhteen, sen vaakakuppi alkaa kallistumaan pyörän ottamista sittenkin mukaan Mumbaihin ja lentokoneeseen. Kysymys vielä on pyörän paketoinnista ja sen väliaikaisesta varastoinnista. Näiden nyt luulisi järjestyvän helposti. INTIASSA!!! Tämä ei voi olla näin vitun vaikeaa!!! Ei voi! Mutta kyllä se voi.
Iltapäivä meni tunteineen varastoa etsiessä. Turhaan. Mutta jotain sentään. Kävelin pyöräkaupan ohi, käännyin takaisin, marssin sisään kysymään tyhjiä kuljetuslaatikoita. Iloisin mielin kaksi myyjää ilmoitti täältä löytyvän. Ei voi olla totta, ajattelin. Ulkopulella oli juuri purettu laatikoista muutama pyörä ja siinä se oli, juuri tarkoituksiini sopiva pahvilaatikko. Varmistin vielä moneen kertaan, että saanhan nyt vain ottaa tämän ja marssia tieheni. Kyllä, kyllä totesivat miehet. Tarrasin laatikkon kiinni lähteäkseni käpälämäkeen, kun toinen miehistä tarttui laatikkoon kiinni. Mitäs nyt, kysyin. Mies käski minun jättää laatikko siihen ja mennä sisälle liikkeeseen. Siellä hampaaton, ylilihava vanha ukkeli kähisi: 50 rupiaa. Et voi olla tosissasi! Tuosta paskaisesta pahvilaatikosta! Oli se. Nyt minulla on viisikymmentä rupiaa maksanut pahvilaatikko hotellihuoneessa, eikä vieläkään tietoa muutaman päivän varastoinnista.
Aikaisemmin Intiassa ollessani, olin tottunut apteekkien myyvän lääkkeitä ilman reseptejä. Tosin montaa kertaa en silloinkaan niiden palveljua tarvinnut, mutta kuitenkin muutaman kerran. Toiveekkaana siis tiskille kyselemään unilääkkeitä, jotta saisi edes yhden kokonaisen yön nukuttua. Sekään ei toiminut, nykyään pitää olla resepti. Intia!!!

Tiistai aamu herätti minut täydellisesti nukutun yön jäljiltä. Herätys tapahtui tietenkin metelöivän Intian intensiivisyydestä klo 9,40. Näin pitkään en ole kertaakaan saanut nukutuksi! Koska päivän aiottu aktiviteetti olisi pyörän mahdollinen sijoituspaikka, myöhäinen herätys sopi oikein hyvin pirtaan.
Edellisenä iltana piipahdin internet cafe:ssa tutkimassa varastointi tilannetta. Eräs dhl ilmoitti sivustollaan tarjoavansa myös tavarasäilytystä. Yritin printata kartan, mutta printeistä tuli aivan muuta, kuin piti, joten ainoa keino oli istua näytön eteen painamaan karttaa mieleen. Kartan mukaan suunnistus pitäisi olla helppo.
Aamulla sain jälleen todeta Intian nauravan minulle päin naamaa. "Luuletko, Hannu tosissasi ymmärtäväsi Intiaa"? Kartta mielessäni lähdin ajamaan ensimmäiseen suureen risteykseen, jonka jälkeen kohteen pitäisi tulla pian vastaan. Turha toivo. Turhaan sain dhl:llää etsiä. Sen sijaan löysin visuaalisesti Intiaan kuulumattoman asuin alueen. Kaksikaistaiset tiet ja liikennettä kuin Hämeentiellä. Kohtuullisen hienoja taloja, sekä katukuva puhdas. Eittämättä olin tullut parempiosaisten alueelle.
Unohdin jo alkuperäisen tarkoituksen, sillä ympäristön erillaisuus kiinnitti huomioni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta näkökenttääni iskeytyi posti. Skeptisyydessäni ajattelin ajaa ohi, mutta päätin kuitenkin. Marssin siistiin konttoriin kyselemään paketin lähetysmahdollisuutta. Kerroin paketin painavan noin 25 kiloa, johon ystävällinen postineiti ilmoitti maximin olevan 20 kiloa. En ollut edes pettynyt, sillä pottuilevan Intian luonteeseen kuuluu potkia munille, mikä ehtii. Olin lähdössä jo pois kun neiti pysäytti minut kysyäkseen, josko tekisin lähetyksestä kaksi kollisen? Niinpä tietysti, yksi 15kg ja toinen 10kg. Kysyin näille laivarahdin hintaa, sen halvan hinnan vuoksi. Neiti tutkaili konetta sanoen lentorahdin olevan ainoa mahdollinen. Kysyin hintaa Suomeen ja vastauksesksi 7240 rupiaa, joka vastaa 110 euron summaa. 40 euroa vähemmän, mitä olin ajatellut. Pam! Siinäkö se nyt oli? Kysyin vielä yksityiskohtia paketin ulkoasusta, mutta neiti sanoi riittävän, että paketti on tukeva, lopusta he huolehtivat. Ei varmasti ole totta!!!! Kysyin vielä kertaalleen kaikki yksityiskohdat, eikä mikään puhunut ymmärrettyä totuutta vastaan. Sanoin tuovani paketit torstaina toimistoon, eikä asiassa tuntunut olevan lainkaan epäselvyyksiä. En usko tätä!!!
Lähdin postitoimistosta hieman oudoissa tunnelmissa. Voisiko asia tuosta vain olla siinä? Jatkoin ajelemista, samalla miettien, missä nyt mättää. Samalla tulin ajatelleeksi, etten yksityiskohtia tarkastellessani tullut kysyneeksi kohdemaan varmistusta. Erittäin usein Finland sekoitetaan Englad:iin. Siinä se!!! Sen kuopan on pakko olla tämä.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini