fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 7-15.2.2015

Sunnuntai 22.2.2015 klo 23:23 - Hannu Seppä

7-15.2.2015

Yliarvostettu leikkikenttä joutenololle; Malediivit.

Malediivien ihanuus perustuu luonnon kauneudelle. Mikäli et harrasta vesileikkejä, tavalla tai toisella, niin aika saattaa käydä pitkäksi kovinkin nopeasti. Niin, tietysti auringossa makaaminen, jos sellaisesta sattuu pitmään, on aktiviteeteistä mukavinta. Minulle auringossa makaamiseen riittää tunti. Maximissaan. Ellen satu nukahtamaan rannalle.
Muutaman päivän sukellukset meren eläviä katsellessa katkaisi joutenolon mukavasti. Sukellukset sinänsä olivat pettymyksiä, vaikka kilpikonnat, hait ynnä muut kauniit kalat tuli nähtyä, mutta korallit olivat lähes kuolleet. Kymmenen vuotta sitten täällä sukeltaneena, sain tutustua täydellisen elävään koralliloisteeseen. Elävä, hyvin voiva koralliriutta on väriloistossaan vertaansa vailla. En tiedä, josko muilla saarilla tai riutoilla korallisto voi edelleen hyvin, mutta Malen lähettyvillä korallisto oli häviämään päin tai jo hävinnyt.
Malen lähistöllä olevia saaria yhdistetään mereltä maapohjaa muokkamalla. Hollantilainen merenrakentamiseen erikoistunut yritys ajaa merenpohjasta maata riutoille, joista muokataan kantavaa pinta-alaa uudisrakentamiseen.


Malediivien pääkaupunki Male, olikin yllättävän viihtyisä kompinaatio. Kaupunki huokui levollisuutta, vaikka kevytmoottoripyöriä ja autoja olikin kaupungin kokoon nähden paljon. Kiire ja torvientörähtelyt puuttuivat suhteellisen ahtailta kaduilta.
Silloin tällöin silmiin osui voimakasmoottorisia urheiluautoja sekä isoja prätkiä, ja mieleen tuli vääjämättä, mihin niitä saarella tarvitaan, jonka ympäri kävelemiseen menee puolitoista tuntia, eikä pikateitä ole lainkaan? Tutkimattomat ovat ihmisten tiet.
Ruokakulttuuri ei hivellyt makuhermoja siinä, missä Intia. Kuten olettaa saattaa, niin kala, eri muodoissa kuului kansallisruokaperinteeseen. Hintataso vaihtelee ravintolan mukaan. Paikallisten suosimat, hieman syrjemmät kuppilat tarjoavat saman ruuan puolet halvemmalla, kuin ns. paremmat ravintolat.
Intiaan verrattuna ystävällisyys ja palvelualttius kiinnitti huomiota. Tapa kohdella asiakkaita oli kaikissa tapauksissa asiakaslähtöistä ja kunnioittavaa. Yksityisyyttä pidetään Malediiveillä arvossa, paitsi matkamuistomyymälöiden työntekijät, jotka kulkivat kaduilla metsästämässä turisteja puoteihinsa. Se suotakoon.
Kuluneet viisipäivää saarella menivät totaalisen joutenolon merkeissä. Muutamia sukelluksia, sekä Malen kaupunkiin tutustumista lukuunottamatta, matkan olisi voinut jättää tekemättä. Jälkiviisaus on opetusten äiti. Tulipahan tehtyä.

Malediiveiltä lähtö sujui suuremmitta jonoitta, vaikka ainahan lentokentillä jonottaa saa, ja aasiassa varsinkin. Lento takaisin Trivandrumiin sujui, kuten lennot sujuvat. Ilmassa.
Koneesta lähdettäessä alkoi jälleen Intialainen toimintatapa; tarkastukset. Koneesta putkeen tullessa vastassa oli mies, joka tarkasti boardingpassin. Olin joutessani silpunnut sen lennonaikana muutamiksi pieniksi palasiksi, joten tyhjän tarjoaminen oli yritykseni miehen ohi. Kerroin lipun olevan matkalla autaammille metsästysmaille, mutta vailla vaikutusta. Mieleen palautui elokuva "lost in translation", tässä tapauksessa jäisin matkustaja putkeen terminaalin ja lentokoneen väliin. Käskin miehen syödä päänsä. Palasin takaisin etsimään lipunosia tuolin selkänojataskusta, jonne sen, tai ne jätin. Koneessa oli kuitenkin jo aseistautunut rajavartija estämässä koneeseen pääsyn. Onneksi hänen englantinsa, sekä palveuhalukkuus oli normaalista poikkeavaa, joten mies haki lipukkeenpalaset. Näillä kappaleilla sitten pääsin ulos koneesta terminaaliin. Passin tarkastus meni suhteellisen hyvin, jonka jälkeen uusi tarkastus. Tämänkin läpäisin suhteellisen nopeasti, vain päästäkseni seuraavaan tarkastukseen. Nyt jo melkein ulkona, mutta kuitenkin vielä yksi passintarkastus.
Unenpuute ja Intialainen menttaliteetti oli hieman kiristänyt hermonriekaleita, kun kävelin ricshawtaksille, joka ilmoitti matkan hinnaksi 150 rupiaa. Käsin miehen syömään päänsä. Englanniksi. Matkaa keskustaan on kentältä matkaa n. 5 kilometriä ja ricshawn normaali hinta on 10 rupiaa kilometriltä, joten länkkärilisää on muutenkin puolet enemmän. 130 oli hinta tullessa, joten päätin kävellä keskustaan. Taksisetä kuitenkin huusi jälkeeni, että 130 sopii hyvin, joten pääsimme yksimielisyyteen.


Muutaman tunnin kävely Trivandrumin keskustassa, ennen kuin majapaikka löytyi. Hotellibisnes taitaa olla hyvä, sillä lähes kaikki keskustan hotellit olivat täynnä. Tosin voihan joku niistä kieltäytyä majoittamasta länkkäreitä, kuten olen joskus kuullut, mutta yhtä kaikki.
Päädyin jo tutuksitulleeseen majataloon, juuri siihen, jossa käskivät odottamaan tarkistuksen ajaksi. Noh, menneet olivat kuitenkin menneitä ja kirjauduin sisään.

Aamu aikainen, klo 7 herätys. Yön verenhimoiset eläväiset olivat ottaneet minusta omansa. Kutiavat paiseet paljastivat itikoiden juhlat.
Vaikka junan lähtö oli 9.45, olin asemalla jo kahdeksalta ihmettelemässä aamumatkustajien valumista lähteviin juniin. Aika kului kuin siivillä. Puoli kymmenen aikaan pääsin tutustumaan seuraavan kahdenvuorokauden majapaikkaani rauhassa. Vaunu oli vielä hiljainen ja suhteellisen tyhjä kun juna nytkähti liikkeelle. Loossissani olin ainoa matkustaja, joten mielessäni hihkaisin ison JEEN. Mutta jee oli ennenaikainen, tietysti. Muutamien pysähdyksien jälkeen vaunu oli tupaten täynnä.


Matka Mumbaihin joutui mukavan nopeasti, vaikka loossiin majoittautuneen nelihenkisen perheen isä, katollisen kirkon pastoriksi osoittautunut intialaismies, koetti parhaansa käännyttmäisessäni. Valitettavasti, miehen antaumuksellisen rukouksen voimasta huolimatta, olin kykenemätön yhtymään uskonnollisen hekuman juhlintaan. Perheen isää häiritsi kovasti kaulassani riippuva nepalilainen matkamuisto, pieni hopeinen "om" riipus, jota mies väitti paholaisen merkiksi. Epäjumalan kuvastukseksi. Sain suorasanaisesti kuulla olevani täysin saatanan vallan alaisena. Vain Jeesus voisi minut pelastaa, ja senpä vuoksi koko perhe lupasi rukoilla pelastukseni puolesta. Olisipa se niin helppoa!
Juna saapui hieman viiden jälkeen pääteasemalle, josta päätin lähteä lentokentälle samantien, toiveena vuorokauden aikaistaminen lennolle. Olisiko tuo noin helposti onnistunut, en tiedä, sillä sotilasvartiosto ei laskenut minua lentoaseman tiloihin. Yritin kovasti kertoa halustani vaihtaa lentolippu tulevalle lennolle, mutta laki on, niin kuin se luetaan, joten pimentyneen Intian taivaan alla ihmettelin tulevan puolentoistavuorokauden ajankäyttöä.
Pimeään suurkaupunkiin en halunnut lähteä majapaikan etsintään, joten sulauduin valtavan lentoaseman ulkopuoliseen elämään. Saapuvien ja lähtevien koneiden kulkureitit ovat erikerroksissa, joissa jatkuva vilinä ja vilske. Ajan kuluminen oli pitkää, mutta verrattain helppoa, sillä elämää seuratessa ajankulkuun ei tarvinnut kiinnittää huomiota.
Yläaulan, eli lähtevien kerrokseen oli rakennusvaiheessa satsattu puutarhamaisia loosseja, joiden reunamilla useita odottajia oli pesiytynyt vällyjen alle unille. Eikä pitkään tarvinnut uneksijoita ihmetellä kun luomien painavuus muistutti unen puutteesta. Muiden esimerkkejä seuraten kaivoin makuupussin esille, asettauduin kivilattialle, reppu pielustana ja hyvästelin tulevan yön.

Vaikka yön alustana oli kivinen lattia, niin puoli kahdeksan heräsin hyvin nukkuneena. Aamun hyvänhuomenen toivottaja tuli lähes välittömästi makuupussista kuoriuduttani, rynnäkkökiviääriä kanniskeleva sotilas. Ajattelin jo hetken sanktioita, oletetusta rikkeestä, mutta puolentunnin mukavan rupattelun jälkeen tiesin miehen perheestä, työstä ja ansiotulosta kaiken.
Minulla oli aikaa vielä 18 tuntia lennon lähtöön, joten kävely kaupungilla ja aamupalan metsästystä harrastamaan.
Lentokentän ympäristö tuoksuu slummille. Monen tunnin kävely 30 asteen lämmössä nostatti mukavasti hien pintaan. Usean kujakilometrin jälkeen ajauduin hieman vauraammalle alueelle josta löytyi pizzaketjun omainen, ilmastoitu ja wi-fi:llä varustettu pienoisravintola. Suorastaan löytö. Tässä pikku paratiisissa vietin toistatuntia, ainoana asiakkaana, laatuaikaa. Loistava pikkupizza, ilmastointi ja ilmainen internet, eivät houkutelleet ulkoilmaan hikoilemaan. Vaikkakin kiireetön kävely pitkin katuja ei ole lainkaan vastenmielistä.
Slummien ohi kävellessä, muutamasta vuodesta kymmeneen vuoteen ikäisten, puolialastomien lasten rikaaseen sanavarastoon kuului isona osana "money", "rupiis" ja performanssina huitovat kädet, iloiset naurut ja perässä juokseminen.
Päämäärätön risteily tuli tiensäpäähän noin kahden aikaan iltapäivästä. Jäljellä olisi vielä kymmenentunnin odottelu kentällä, jonka seisoo vaikka päällään.
Kahdeksalta illalla tiukkailmeiset ja pipoiset sotilaat päästivät terminaaliin. Yksi etappi saavutettu. Vielä muutaman tunnin odottelu, ennen kuin Lufthansan palvelutiskit avautuivat. Kello kymmenen olin jo jonottamassa passintarkastukseen, ja vain muutamien tarkastuksien jälkeen. Yllätys sinänsä. Vahingosta viisastuneena, olin eroitellut latausjohdot ja lukot erilliseen muovipussiin, joten sen puolesta pääsin turvatarkastuksesta nopeasti läpi.
Voisiko pitkän odotuksen syyksi laskea kiireettömyyden koneeseen, josta meinasin unohtua pasianssia pelatessani. Virkailija kävi kysymässä, onko määränpääni Munic? Ei, lennän Muncheniin. Sain jäädä rauhaan. Viiden minuutin kuluttua samainen mies tuli kysymään, enkö todellakaan ole menossa Munic:iin? En todellakaan, vastasin. Hän pyysi saada nähdä lippuni, jonka nähtyään tarrasi ystävällisesti, mutta tiukasti käsivarrestani kiinni, kertoen koneen odottavan vielä minun ilmestymistäni. Munic oli siis Munchen ja olin myöhässä.
Lentokoneen renkaiden irrotessa kentästä, jätin Intialle hyvästit, ainakin toistaiseksi. Luulen, ettei ihan heti tarvitse takaisin tulla. Mutta kuten minulle usein käy, lupaukset kääntyvät itseään vastaan. En vihaa Intiaa, sen elämäntapaa, ihmisiä, likaisuutta, liikennettä tai mitään siellä olevaa, luulen vain nähneeni tarpeeksi sitä. Tosin pohjois-intia, ja koko himalayan alue vielä vetää puoleensa. Mutta vetääkö niin paljon, että sinne menisin, jää nähtäväksi.

Kysymykseen: sainko, mitä hain, sanoisin näin käyneen. Matkan ainoa tarkoitus oli haastaa itseni sellaiseen, mitä en ole ikinä tehnyt; matkapyöräilyyn. Muutamaa päivärasitusta lukuun ottamatta, totaalinen uupumus jäi saavuttamatta, mikä oli vain ilon aihe. Vuosien aktiivinen liikkuminen on pitänyt peruskunnon hyvänä.
Seuraavaa pyörämatkaa odotellessa, käyn tutustumassa Huippuvuoriin. Yhdeksäs maaliskuuta lähden polkupyörämekaanikko Hiltusen kanssa viideksipäiväksi etsimään jääkarhuja. Siitäkin matkasta kerron muutamin sanoin, kun sen aika on.

Mitä voisin sanoa? Jos elät "sitku" elämää, niin mahtavaa. "Sitku"elämässä on aina jotain odotettavaa, jonkun toiveen täyttymistä. Sellainen elämä pitää mielen virkeänä, sekä mielenkiinnon yllä tulevaisuutta ajatellen. On aivan sama, tuleeko sitä elämää ikinä, sillä unelmat ja niiden täyttyminen eivät ikinä kulje käsikädessä, joten elä unelmaasi. Mutta jos "sitku"elämä aiheuttaa katkeruutta tai kateutta, lopeta se. Jatka elämää ilman "sitkua" tai tee se nyt. Haistata paskat peloille ja mielikuville ja lähde. Kaikki menee kuitenkin todella hyvin. Tai sitten ei. Pääasia, että teet, mitä haluat ollaksesi onnellinen. Tai sitten ei.
Unelmat ovat vain mielikuvituksen tuotetta, kuten todellisuuskin, joten toivottavasti olet nauttinut verbaalisesta matkasta kanssani. Kuten olen sanonut, niin toivoen vuoden kuluessa saat lukea matkasta romaanin muodossa, joka fiktiivisyydellään siivittää todellisuuspohjaa. Sitä ennen kuitenkin imestyy "Lautturi" romaani, joka edellisen tavoin keskittyy sarkastiseen huumoriin. Myöskin filosofisia pohdiskeluja sisältävä teos dualismin todellisuudesta saataneen ulos tulevan kesän aikaan. Pysytään tutkalla!
Kiitos T:Hannu

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 4 - 6.2.2015

Perjantai 6.2.2015 klo 16:18 - Hannu Seppä


4 - 6.2.2015

Tuulettimen hurina, jatkuva ilmavirran väreily iholla, joka yö, jo neljän viikon ajan. Osaankohan enää olla ilman sitä?

Jännittävän aamun ensi hetket. 7.30 herätys. Edellisenä iltana pakkasin matkassa mukana olleet satulalaukut, ylimääräiset vaatteet sekä pyörän varaosat lähetettäväksi kotiin. Jännityksellä lastasin laatikon pyörään, josko sittenkään......


Tänään oli tarkoitus hieman pyöräillä ympäristössä, joten laitoin aamusta kloksikengät jalkaan. Vaikka aikainen aamu vielä odottaa liikenneruuhkia, niin aikaiset madot ovat ihmettelemässä aamu-unisia lintuja. Valo-ohjattuun risteykseen tullessani, uhodin jo kokonaan olevani polkimissa kiinni. Muutaman päviän ajelut sandaaleissa oli totuttanut jalkojen vapaaseen liikkumiseen. Tietysti menin turvalleni. Kuitenkin vältyin kaikelta muulta, paitsi muutamalta lujasti manatulta kirosanalta.
Olin postissa hyvissä ajoin, mutta pakettipuoli oli vielä kiinni. Vasta tunnin kuluttua voisin harkita paketin lähettämistä. Oli siis hyvää aikaa haukata pienimuotoinen aamupala kahvin kera. Muutaman kilometrin päästä löytyi cafe snaks kuppila, josta suolaisen uppopaistetun munkin kera loistavaa kahvia. Keralassa en ole tainnut kertaakaan pettyä kahviin.
Tunnin kuluttua olin jälleen koputtelemassa pakettipostin ovea, joka hieman etuajassa olikin avannut ovensa. Marssin epävarmana sisään, sillä edellisen päivän henkilökuntaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Uudet virkailijat, uudet säännöt.


Miespuolista virkailijaa edusti hyvin englantia sössöttävä, kesikikäinen mies mustissa viiksissään. Mies puhui hyvää englantia, mutta vahvasti murtaen, joten viidenminuutin ainoat sana ilmoittivat minun olevan ymmärtämätön hänen puheestaan. Nuorehko nainen saapasteli miehen avuksi, niin johan alkoi lyyti kirjoittaa. Ymmärryksen osalta.
Paketti oli hyvin tehty, mutta siinä oli vain vastaanottajan osoite. Jaahas, mistä nyt sitten lähettäjä löydetään, ihmettelin. Minulla pitää olla osoite, josta paketti lähetetään. Eikös se ole tämä posti? utelin. Ehei, pitää olla kiinteä osoite ja puhellinnumero. Arvasin. Pitääkö minun nyt mennä vuokraamaan asunto, jotta paketin saa lähetettyä Suomeen? Onneksi ei, hotelli riittää. Mitenköhän tuon hotellin nimen ja osoitteen saan, sillä tiedän missä se on ja mitä se maksaa, joten sen lähdetietoja ei ole tarvinnut ulkoa opetella. Sitten muistin huoneen avaimeen, jonka persässä seisoo pienen kissan kokoisin kirjaimin hotellin nimi, osoite ja puhellinnumero. Näin se homma toimii. 2250 rupiaa 6.kilon paketista. Kehuin huomenna tuovani pyörän lähetettäväksi, ja iloisista päänkeikutuksista tulkitsin olevani tervetullut. Katsotaan!

Yhden paketin verran on sydämeni taakka keventynyt. Se isoin taakka sinne vielä jäi kun lähdin ajelemaan Kovalam beachia kohden. Muutamankymmenen kilometrin edestakainen ajelu kevyellä pyörällä oli kerrassaan juhlaa. Onhan tämä matka muutenkin ollut, mutta nyt olin kevyesti keskellä päivää.
Kovalammin ajoin ihan vain aikaa kuluttaakseni, ja hyvin se kului. Jopa niin hyvin, että muutaman tunnin kuluttua se olikin kulunut viisituntia. Kiertelin päämärättä pikkukyliä ristiin rastiin, mutta mitään mainitsemisen arvoista en matkallani nähnyt. Kaikki on erillaista, mutta silti niin samanlaista. Pölyistä, kuumaa, savuista, meluista, likaista ja hurjia liikennetilanteita. Kävin varmuudeksi kysymässä lentokentältä mahdollista tavaransäilytystä, mikäli pyörän lähettämisessä ilmenee ongelmia, mutta siellä ei sellaista ole. Rautatien säilytys on vain vuorokauden säilytystä varten. Jos en saa pyörää huomenna postiin, olen lievästi sanottuna liemessä sen kanssa.
Huominen näyttää.
Tänänään jätin ruuan kokonaan syömättä. Yritän tyhjällä vatsalla saada unesta paremman otteen.


Jossain huoneessa pidettiin pirskeitä vielä yhdenaikaan yöllä. Kova oli metakka, mutta korvatulppien asiosta meteli painui minimiin. Nukkua olisin saanut, jos nukkumatti olisi ollut liikkeellä. Kahden aikaa vielä katselin ajan kulumista.
Edellisen yön juhlijat olivat ajoissa liikkeellä, sillä 6.30 heräsin ovien paukkeeseen ja kovaääniseen sanojen käyttöön. Olihan jo aika herätäkkin, sillä aamun suuri koitos oli odottamassa.


Ajankuluksi pakkasin selkäreppuun kaiken omaisuuden testi mielessä. Kuin nenä päähän kaikki tavarat sopivat siihen. Samalla päätin hakeutua toiseen, halvempaan hotelliin.
Kahdeksalta olin rihksawtaksin kyydissä kohti postitoimistoa. Arvelin sen olevan vielä kiinni, joten olin varautunut odotteluun. Puolentunnin kuluttua pääsin tuttujen virkailijoiden hoiviin. Paketti punnittiin 17. kiloon. Hinta 4250 rupiaa ja poks! Se oli siinä. 15 minuuttia ja kävelin ovesta ulos. Intia!!!


Uusi majapaikka löytyi matkanvarrelta, ei häävi, mutta hinta/laatusuhde kohdallaan 500rs.
Hain tavarat aikaisemmasta hotellista ja kun ilmoitin muuttavani, kaveri pyysi odottamaan sen aikaa, että tarkistavat huoneen. Mitä!!! Käskin kaveria symään päänsä ja engalnniksi. Käsin ottamaan Irakin suurlähetystöön yhteyttä, jos peti on jäänyt petaamatta. Engalnniksi. En jäänyt odottamaan hotellivääpelin tarkastusta, vaan viheltelin matkoihini.

Huomenta 6.2.
Aamu alkoi 6.30 ja aikataulullisesti olin ajatellut käveleväni hotellista ulos klo 8, sillä lento Malen lähtisi 9.20. Tuntia ennen kentällä pitäisi riittää. Intiassa!!!
Intiasta lähtö on eräänlainen sirkusoperaatio sinänsä.
Eilisestä oli rikshawtaksin hinta noussut 30 rupialla. Tiedustelin edellisenä päivänä hintaa kentälle, joka ilmoitettiin 100 rupiaan.
Klo 8 olin jo matkalla kentälle ja hyvä niin. Tässä maassa ei kävellä tiskille hakemaan boarding passia niin kuin useissa muissa maissa.
Kentälle saavuttuani löysin kaksi kymmeniämetrejä pitkiä jonoja ruumaan meneville tavaroille. Sitä en silloin tiennyt, joten aikani odotin. Jonot eivät liikkuneet, joten avasin lähimmän virkailijan kohdalla kysymyslippaan, tiedustellen ohitusmahdollisuutta. Mies katsoi lennon aikataulun ja totesi, etten ehtisi koneeseen ilman etuilua, joten sain luvan sivuuttaa jonot. Löin repun kuljettimeen ja vasta toisessa päässä virkailija kertoi tästä kulkevan vain ruumaan matkaavat tavarat. Olin tuhlannut arvokkaita minuutteja turhalla jonottamisella, sillä ruumatavaraa minulla ei ole mukana.
Tiskille pääsin viidentoista minuutin jonotuksen jälkeen. Aikaa on vain 45 minuuttia, joten hyvältä näyttää.


Liukuportailla toiseen kerrokseen, missä sijaitsi passintarkastus. Jonotusta kymmenen minuuttia. Passitarkastuksen jälkeen uusi passi- ja lipputarkastus. Turvatarkastus jonoon. Noin kaksikymmentä minuuttia. Ennen sitä passi, lippu ja käsimatkatavaroiden tunnistuslipuketarkastus. Tavarat läpivalaisukoneeseen ja Hannu, passi ja poarding pass tarkistukseen. Hakemaan tavaroita läpivalaisusta, mutta rauhallisesti. Ensin puretaan laukku, otetaan kaikki latausjohdot, parranajokone, iPhone, shampoot, lukot, ketju, saippuat ja taskulamppu ja valaistaan ne uudestaan. Sitten pikapakkaus ja passin ja lipun tarkistus. Viimein lopullisessa terminaalissa ihmettelemässä myöhästyneen lennon aikatauluja. Pelkkiin tarkastuksiin meni yli tunti aikaa ja vielä ennen koneeseen nousemista kaksi passin ja lipuntarkistusta. Kaiken kaikkiaan tarkastuspisteitä tuolla muutamankymmenen metrin matkalla oli kymmenen, mukaan lukien yksi turha tarkistus.

Kone ampaisi taivaalle puolituntia myöhässä, ja hyvä niin.
Malediiveillä asiat sujuivat suhteellisen jouheasti. Vaivattomasti infotiskiltä, miten pääsen hotelliin. Infosta soittivat hotelliin, josta tulivat noutamaan.
Varasin hotellin netistä, jossa tekstin ja kuvien mukaan paikka on Malen pisimmän rannan tuntumassa, merinäköalla ja runsaasti aktiviteettejä tarjolla. Taksi toi minut pitkänomaiseen saareen, joka on riutalle rakennettu. Täytemaata on ajettu vuosikausia ja ajetaan edelleen. Kuin olisin tullut maailman suurimmalle rakennustyömaalle. Toki valmista asumusta oli jo paljon, mutta edelleen rakennettiin.
Hotelli oli niin pieni, että taksikuski ajoi sen ohi, kunnes huomasi erheensä ja peruutti takasin. Koska hotelli on uudehko, ovat sen sisätilatkin hyvässä kunnossa. Sinänsä hotellin taso oli luvatun mukainen, paitsi avatessani ikkunaverhot, näkymä avautui suurelle rakennustyömaalle.
Portjeeri tuli pian sanomaan, että viiveellä tullut teito saapumisestani, oli vaikeuttanut huoneen saannissa, joten kolmentunnin kuluttua asuin merinäköalahuoneessa.
Mitäköhän Malediiveilla on tarjota vaeltajalle? Selvinnee varmaan jossain vaiheessa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 1-3.2.2015

Keskiviikko 4.2.2015 klo 7:56 - Hannu Seppä

1 - 3.2.2015

Taaksejäänyttä elämää hyvästellään Varkalan osalta.

Melkein hyvä yökin toivottaa tervemenoa.
8.30 juon kupin kahvia kivijalkakuppilasta, jossa useana päivänä tulin viettäneeksi puolentunnin kahvitaukoja. Hotelliravintolan alakerrassa sijaitseva kuppila pysyi kolmen kallioon hakatun seinän vuoksi viileänä. Henkilökunta koostui pariskunnasta, jotka antoivat mukavasti tilaa yksityisyydelleni. Aamukahvi ei kuitenkaan ollut välttämätön, mutta mixfuit lätty, jota sanovat pannukakuksi, sekä kuppi kahvia oli henkilökohtainen, sanaton kiitos niistä muutamista tuokioista.


Rantaravintoloissa oli myös suhteellisen mukavaa katsella merta ja laskevaa aurinkoa suhteellisen hyvän ruuan tahdissa. Turisteja Varkalassa oli suhteellisen vähän sen kapasiteettiin nähden. Suurimmaksi osaksi kuulin Venättä. Saksankieli oli myös hyvin edustettuna sekä Ruotsi yllättäjänä.
Edellä mainitussa kahvilassa istuessani, sen ohi ajoi edellisenä päivänä yksi kolmen hengen pyöräkaravaani, sekä pariskunta, oletettavasti pariskunta, tandemilla. En päässyt juttuun kummankaan karavaanin kanssa, sillä kahvi oli pahasti kesken. Sitä paitsi, olisin joutunut juoksemaan heidän peräänsä, eikä muutama vähä-älyinen smaltalk lause olisi ollut sen arvoista. Joten tässä tuli todistettua, ettei tämäkään retki mitenkään ihmeellinen ole ollut, vähän vain pyöräilemistä. Vaikka maantiet yksitoikkoisuudessaan ovat olleet kuumuuden kanssa tympäännyttäviä, niin seikkailu tämä on ollut ja on. Tyytyväinen olen, että lähdin.
Voima tuntui olevan jälleen kanssani. Kroppa ja c.c suorastaan riemuitsivat matkan alkamisesta. Alun ensimmäiset kilometrit noustiin loivaa ylämäkeä, eikä edes se saanut tapetuksi voimaantunutta kaksikkoa. Kartasta katsoin pienten teiden johtavan lähes suoraan Trivandtrumiin, jossa ajaminen oli liikenteen hiljaisuuden johdosta mahtavaa. Vastaan tulevat kylät olivat pieniä, eikä niiden läpi ajaessa tarvinnut juurikaan kuunnella tienvarsihuuteluja.


Eräässä kylässä pysähdyin katsomaan norsunkuljetusauton toimia kun valtavankokoista elefanttia purettiin avolavakuorma-autosta. Eläin oli todella iso ja upea ilmestys, pitkine syöksyhampaineen. Katselin koko toimituksen samalla tietenkin kuvaten.
Norsumiehet sitoivat paksuja kettinkejä eläimen jalkojen ympärille. Norsun rakko näytti hieman vuotavan, sillä eläimen virtsaa valui alavatsan alta maahan. Miehet jatkoivat ketjujen asentamista eläimen alla ja toinen heistä oli vasemman takajalan kimpussa, kun eläimen pidätyshalut haihtuivat. Saanette uskoa, että tästä urosnorsusta tuli paljon virtsaa. Osa siitä norsumiehen päälle, joka, kumma kyllä, ei reagoinut siihen mitenkään. Puoleksi kusen peitossa mies kiinnitteli menohaluja eläimen jalkaan. Katsoin tilannetta, enkä osannut päättää, oliko kusisateessa oleminen aivan idioottimaista vai mukavan vilvoittavaa. Ehkä jätän kommentoimatta, sillä olen kyseisestä maailmasta liian ulkopuolinen, tietääkseni.
Hienosti miehet kuitenkin työnsä hoitivat virtsasta ja sen voimakkaasta hajusta huolimatta. En viitsinyt menää lyömään käsipäivää, mutta hyviä kuvia ja videota sain.
Toinen miehistä sanoi yhden hiljaisen sanan norsun vierellä, joka koukisti samassa etujalkaa miehen kiivetessä eläimen selkään. Syytä en tiedä, mutta nyt sain varmistuksen elefantin sukupuolesta. En ollut kateellinen, mutta niin valtavaa elintä en ole ikinä nähnyt. Juha Vuoriselle voisin muutaman sloganin asiasta heittää, mutta tässä jätän mainitsematta. Sorry.

Matkaan 50 kilometriä Thiruvananthapuraniin leppoisasti maailmanpolitiikan arkipäivää ajatellen. Lähinnä ajatuksissa pyörivät tyttären koulusta tullut viesti, jossa koulun henklökunta ottaa käyttöön jälki-istunnon ohelle psykologiaan perustuvan lannistusmenetelmän. Asia ei varmaan aivan niin ole, sillä steinerkoulu on valtiolliseen opinahjoon verrattuna hieman yksilöä kunnioittavampi, mutta viestin ulkoasu enteilee yllättävän paljon holokaustin alkumetrejä. Tämä ilmoitusluontoinen asia yksityiskohtineen, vailla sen taustatietoja, purkautui allekirjoittaneen runosuonesta erittäinkin epäkorrektisti, arvostellen aijotun keinon oikeudenmukaisuudesta lasta kohtaan. Hieman järkytyksen tunteita ruokkien, vastasin joukkoviestintään tulenkatkuisesti, verraten Saksalaislähtöisen pedagokian koulukuntaa Hitlerismin keinoihin alistaa yksilöä yhteisöön sopivaksi.
Tämä on juuri niin minua, ensin kolahtaa, sitten reagoidaan ja vasta sen jälkeen mietitään, mitä on tullut tehtyä. Hups..... No, tämän asian tiimoilta luonnostelin mielessäni yhteisön ja yksilön kompinaatiota keskenään, jonka sitten myös kirjoitin. Perusajatuksena tässä on yksilön suhde yhteisöön. Alun alkain yhteisö on koostunut yksilöistä, jotka persoonalähtöisesti elävät elämäänsä tahtonsa mukaan. Tällöin yhteisön tehtäväksi on jäänyt yksilön tukeminen. Kuitenkin yhteisö kasvaessaan on tarvinnut toimintamallit, joilla yksilöitä rajoitetaan toimimaan vapaan mielen mukaan. Tähän tehtävään tarvitaan hallinto, joka säätää yhteisön käyttäytymissäännöt, jotka yhteisö hyväksyy, nyt jo yksilöstä piittamatta. Pian ollaan tultu siihen pisteeseen, että yksilön oikeudet ovat enää yhteisön kollektiiviset oikeudet.
Teksti ei kuitenkaan koske niinkään tyttären koulua, vaan kansallista yhteiskuntaa, joka lakeja ja asetuksia säätämällä, polkee yksilön oikeuksia yhteisön tuen turvin. Koska Suomi on globalisoituvan euroopan kanssa kansainväilistymässä lännen valtojen tahdon alaiseksi, on sille pakonomaisesti luotu järjestelmä, joka yksilön oikeuksien sijaan, polkee nyt jo yhteisön oikeuksia, yhteisön sitä tietämättä. Julkaisen kirjotuksen uudensuomen blogissani lähiaikoina ja siitä postauksen faceen. Joten odotattehan jo jännittyneenä????

Koska mieli oli niin intensiivisesti kiinni interkroituvassa maailmassa, en edes kunnolla huomannut saapumistani Keralan pääkaupunkiin, Trivandrumiin. Siis, Thiruvana...... Paskat.
Kaupunki on valtava. Muutaman pienen tienvarsikylän jälkeen alkoi keskusta ja sitä kesti toistakymmentä kilometriä keskustaan. Liikennettä vertaan mielelläni Mumbaihin, vaikkakin tässä kaupungissa on vain yksi päätie rautatieasemalle. Koska kaupunki, varsinkin sen keskustan keskusta on ennestään tuttu, tiesin suunnilleen, minne olin menossa. Päästyäni rautatieaseman tuntumaan, havaitsin, ettei siellä enää ollut tuttua kuin pyöreä kahvila ja juna-asema. Kymmenessä vuodessa koko tienoo on muuttunut toiseksi. Toisaalta hyvä niin, sillä näin sain tutustua uuteen kaupunkiin.


Majapaikan etsiminen tuottikin hieman päänvaivaa, sillä lähitienoon kaikki majatalot olivat täynnä. Jonkin aikaa kierreltyäni, kintereille hölkkäsi hieman alkoholisoitunut hameheppu yläruumis paljaana ja päässä löysä turbaania muistuttava kangaskäärö. Ukkeli oli yön musta ja laiha kuin chileläinen venepakolainen -70 luvulla. Taluttaessani pyörää pitkin kovaliikenteistä katua, äijä säksätti takanani kuin poljettava ompelukone. Käsin ukkelin painua matkoihinsa, mutta ei se painunut. Kun muutaman "full" vastauksen jälkeen rupesin kuuntelemaan säksättäjää, tämä kertoi hyvällä englannilla johdattavansa minut halpaan gest houseen. Ja todella lähellä. Sanoin reippaan "yes", kuten Del Monte mies, ja niin me lähdettiin. Minä perässä ja ukkeli keulilla säksättäen. Välillä mies pysähtyi kertomaan jotain tarinaa, mutta käsin pitämään mölyt mahassaan. Kävely jatkui ja niin jatkui myös pulina.
Yllättävän pian tultiin mukavalta näyttävän hotellin pihaan. Asiallinen henkilökunta ja tiukka hinta, 500rs. Kuten aina, halusin nähdä huoneen. Minut ohjattin talon taakse, josta pääsi katutason, pieneen ja likaiseen luukkuun. Katsoin huoneen läpi sanen, että kiitos, mutta ei kiitos. Portjeeri kyselemään huoneen vikoja. Suurin syy kielteiseen asenteeseen ei suinkaan ollut likaisuus, vaan tuhannet hyttyset, jotka olivat vallanneet huoneen.
"No brolem", tokaisi nuorimies kaivaen kyynärvarren mittaisen hyönteismyrkkypullon tiskin alta. Tuollako luulet hyttysten katoavan, kyselin mieheltä. Hymyssä suin kaveri paineli takaisin huoneeseen, tuli muutaman minuutin päästä takaisin todeten huoneen olevan hyttysistä vapaa. "No moskitos, sir". Taas, kuten aina väsyksissä, tempaisin kuvainnollisesti hupun silmilleni, maksoin pyydetyn summan ja menin hyttysillä höystettyyn yksiöön. Tästä ei hyvää seuraa, ajattelin, eikä seurannut.


Purettuani karavaanin, lähdin kylille etsimään hyönteistentorjuntakemikaaleja. Apteekista sain kahta erillaista voidetta ihoon siveltäväksi ja katukioskista poltettavia savuspiraaleja. Näiden turvin palasin takaisin taisteluun. Piakaisen suihkun jälkeen käsin ylettyvät kehonosat saivat paksun kerroksen hyttyskarkoitetta. Hyttyskierukka oli tässä vaiheessa jo palanut puoleen, mutta verenhimoiset juhlat jatkuivat ympäri huonetta. Toivorikkaana ajattelin olevani turvassa paksun hyttysvoidekerroksen takana. Kuten olinkin, muutaman tunnin. Sängyssä pyöriessäni, osa voiteesta pyyhkiytyi lakanaan, joten arvanet, mihin heräsin?
Kaksi kertaa yön aikana nousin ylös levittämään lisää voidetta, sekä sytyttämään uuden savukierukan. Aika uneton oli ensimmäinen yö kaupungissa.

Aamusuihku heti herättyäni, oli erittäin välttämätön, sillä voiteiden ja hien sekoitus iholla oli lievästi sanottuna liukas. Olisi pitänyt uskoa intuitiota, eikä mennä halpaan. Tosin, olisiko se sitten enää mielenkiintoista?
Päätin jäädä kaupunkiin etsimään kuljetusta pyörälle takaisin kotiin. Muutaman päivän päästä lähden Malediiveille, joten yritän saada kaikki valmiiksi ennen sitä. Turha toivo, sillä Intiassa ei ikinä toimi MIKÄÄN ajattellun kaavan mukaan. DHL:llää etsiessä meni neljätuntia, vaikka matkassa oli tulostettu kartta ja osoitteet. Viimein pääsin toimiston ovesta sisään tiedustelemaan lähetyksen hintaa, ilmoitettiin ainoastaan lentorahdin olevan mahdollinen hintaan 22 130 rupiaa, noin 370 euroa. Intia!!!
Etsin muutaman tunnin muita konttoreita, täällä niitä on kolme, mutta turhaan, vaikka kyselykanavatkin olivat auki. Kukaan ei teinnyt sellaisten yritysten edes olevan olemassa, saati osoitteita. Luovutin.
Nälkä ja jano pakoittivat rauhoittumaan hetkeksi, kunnes oli lähdettävä majapaikan etsintään. Edellispäivän "full" teema jatkui. Koska tapani olet jo oppinut tuntemaan, niin aamuajatus oli ensin etsiä uusi majapaikka, vasta sitten DHL. Onhan tässä aikaa, ajattelin, joten muutin järjestystä. Aamuisin usein on vielä hyvin hotelleissa tilaa, mutta jo puolenpäivän jälkeen alkaa tie nousta pystyyn, kuten nytkin. Maailmassa on ihmisisrotu, joka vaan ei opi, ja myönnän olevani tuon rodun puhdasverinen edustaja. Tosin, jos Intiassa jonkun asian opit, niin seuraavassa paikassa se on jo toisin, joten aivan kädetön en sentään vielä ole.
Hieman korkempitasoinen hotelli sivukujalla oli sadasensimmäinen, joka ilmoitti huoneita riittävän, hintaan 788rs. Noin kolmella sadalla yli suunnitellun budjetin. Voit kuvitella, jätinkö tarjouksen käyttämättä? En jättänyt.

Koska rationaalinen mieli on jatkuvasti tehnyt oletusarvolaskelmia eri vaihtoehdoista tulevien päivien suhteen, sen vaakakuppi alkaa kallistumaan pyörän ottamista sittenkin mukaan Mumbaihin ja lentokoneeseen. Kysymys vielä on pyörän paketoinnista ja sen väliaikaisesta varastoinnista. Näiden nyt luulisi järjestyvän helposti. INTIASSA!!! Tämä ei voi olla näin vitun vaikeaa!!! Ei voi! Mutta kyllä se voi.
Iltapäivä meni tunteineen varastoa etsiessä. Turhaan. Mutta jotain sentään. Kävelin pyöräkaupan ohi, käännyin takaisin, marssin sisään kysymään tyhjiä kuljetuslaatikoita. Iloisin mielin kaksi myyjää ilmoitti täältä löytyvän. Ei voi olla totta, ajattelin. Ulkopulella oli juuri purettu laatikoista muutama pyörä ja siinä se oli, juuri tarkoituksiini sopiva pahvilaatikko. Varmistin vielä moneen kertaan, että saanhan nyt vain ottaa tämän ja marssia tieheni. Kyllä, kyllä totesivat miehet. Tarrasin laatikkon kiinni lähteäkseni käpälämäkeen, kun toinen miehistä tarttui laatikkoon kiinni. Mitäs nyt, kysyin. Mies käski minun jättää laatikko siihen ja mennä sisälle liikkeeseen. Siellä hampaaton, ylilihava vanha ukkeli kähisi: 50 rupiaa. Et voi olla tosissasi! Tuosta paskaisesta pahvilaatikosta! Oli se. Nyt minulla on viisikymmentä rupiaa maksanut pahvilaatikko hotellihuoneessa, eikä vieläkään tietoa muutaman päivän varastoinnista.
Aikaisemmin Intiassa ollessani, olin tottunut apteekkien myyvän lääkkeitä ilman reseptejä. Tosin montaa kertaa en silloinkaan niiden palveljua tarvinnut, mutta kuitenkin muutaman kerran. Toiveekkaana siis tiskille kyselemään unilääkkeitä, jotta saisi edes yhden kokonaisen yön nukuttua. Sekään ei toiminut, nykyään pitää olla resepti. Intia!!!

Tiistai aamu herätti minut täydellisesti nukutun yön jäljiltä. Herätys tapahtui tietenkin metelöivän Intian intensiivisyydestä klo 9,40. Näin pitkään en ole kertaakaan saanut nukutuksi! Koska päivän aiottu aktiviteetti olisi pyörän mahdollinen sijoituspaikka, myöhäinen herätys sopi oikein hyvin pirtaan.
Edellisenä iltana piipahdin internet cafe:ssa tutkimassa varastointi tilannetta. Eräs dhl ilmoitti sivustollaan tarjoavansa myös tavarasäilytystä. Yritin printata kartan, mutta printeistä tuli aivan muuta, kuin piti, joten ainoa keino oli istua näytön eteen painamaan karttaa mieleen. Kartan mukaan suunnistus pitäisi olla helppo.
Aamulla sain jälleen todeta Intian nauravan minulle päin naamaa. "Luuletko, Hannu tosissasi ymmärtäväsi Intiaa"? Kartta mielessäni lähdin ajamaan ensimmäiseen suureen risteykseen, jonka jälkeen kohteen pitäisi tulla pian vastaan. Turha toivo. Turhaan sain dhl:llää etsiä. Sen sijaan löysin visuaalisesti Intiaan kuulumattoman asuin alueen. Kaksikaistaiset tiet ja liikennettä kuin Hämeentiellä. Kohtuullisen hienoja taloja, sekä katukuva puhdas. Eittämättä olin tullut parempiosaisten alueelle.
Unohdin jo alkuperäisen tarkoituksen, sillä ympäristön erillaisuus kiinnitti huomioni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta näkökenttääni iskeytyi posti. Skeptisyydessäni ajattelin ajaa ohi, mutta päätin kuitenkin. Marssin siistiin konttoriin kyselemään paketin lähetysmahdollisuutta. Kerroin paketin painavan noin 25 kiloa, johon ystävällinen postineiti ilmoitti maximin olevan 20 kiloa. En ollut edes pettynyt, sillä pottuilevan Intian luonteeseen kuuluu potkia munille, mikä ehtii. Olin lähdössä jo pois kun neiti pysäytti minut kysyäkseen, josko tekisin lähetyksestä kaksi kollisen? Niinpä tietysti, yksi 15kg ja toinen 10kg. Kysyin näille laivarahdin hintaa, sen halvan hinnan vuoksi. Neiti tutkaili konetta sanoen lentorahdin olevan ainoa mahdollinen. Kysyin hintaa Suomeen ja vastauksesksi 7240 rupiaa, joka vastaa 110 euron summaa. 40 euroa vähemmän, mitä olin ajatellut. Pam! Siinäkö se nyt oli? Kysyin vielä yksityiskohtia paketin ulkoasusta, mutta neiti sanoi riittävän, että paketti on tukeva, lopusta he huolehtivat. Ei varmasti ole totta!!!! Kysyin vielä kertaalleen kaikki yksityiskohdat, eikä mikään puhunut ymmärrettyä totuutta vastaan. Sanoin tuovani paketit torstaina toimistoon, eikä asiassa tuntunut olevan lainkaan epäselvyyksiä. En usko tätä!!!
Lähdin postitoimistosta hieman oudoissa tunnelmissa. Voisiko asia tuosta vain olla siinä? Jatkoin ajelemista, samalla miettien, missä nyt mättää. Samalla tulin ajatelleeksi, etten yksityiskohtia tarkastellessani tullut kysyneeksi kohdemaan varmistusta. Erittäin usein Finland sekoitetaan Englad:iin. Siinä se!!! Sen kuopan on pakko olla tämä.

Kommentoi kirjoitusta.