28.1.2015
Hengellishektinen, henkinen seikkailu alan markkinahumussa on saavuttanut viimeisen kulminaatiopisteen. Sen pisteen, joka poistaa viimeisetkin, ( jos niitä nyt edes on ollutkaan ) epäilyt sidonnaisuuksista Jumaluuteen tai henkisiin auktoriteetteihin. Kiitos niistä vuosista, joita ilman en olisi voinut olla olematta.
Mata amritanandamay, äiti Amman ashram.
Saavuttuani ashramiin oli ilmapiiri seisovan odottava. Amma oli eteläintian kiertueella ja parhaillaan Trivantrumissa. Pienen kaupungin kokoiseksi kasvanut combinaatio muutaman 15 kerroksisen kerrostalon ja toistakymmentä matalamman kerrostalon yhteisökommuuni oli hiljainen. 70% vakituisista asukeista matkaa Amman kanssa ohjelmissa ympäri Intiaa sekä muualla maailmassa. Tässä pienoismaailmassa kuitenkin palvelu pelaa hyvin vaikka mestari on muualla. Oikeaa kahvia saa ison kupin 20.rupialla. Ashramissa asuminen maksaa yhteisömajoituksessa, kolmenhengen huoneessa, 250 rupia, johon kuuluu Intialainen aamiainen, päivällinen ja lounas. Liinavaateet ja puhdas juomavesi. Viimeisin käynti amritapurissa oli 2006, jolloin hinta oli 175 rupia vuorokausi. Yksityismajoitus olisi maksanut 500rs, mutta kukapa nyt itsekseen haluaa majoittautua. Ashramissa asuminen on verrattain halpaa, mutta koska kyseessä on luostari, niin toki siellä on myös tarkat säännöt. Tai ainakin säännöt, sillä niiden tarkkuus kulminoituu suurimmaksi osaksi munkkilupauksen antaneisiin renanssieihin ja swameihin.
Tulopäivääni seuraava päivä kului pelkästään ilmapiiriä haistellessa. Tosin ystäviä oli jonkun verran, joiden kanssa kuulumisten vaihdot hoituivat heidän muun toimen ohessa, mutta aktiiviajan hekumallisuustunnetta etsiessä kului ensimmäinen, täysi päivä.
Kommuunissa on useita paikkoja, joihin voi asettautua rauhoittumaan, joten istuskelin useita tunteja eri paikoissa etsien kadonnutta tunnetta. Kaikki menneisyyteen liittyvä sidos on kuitenkin kadonnut saavuttamattomiin. Analysoin suhdettani tämänhetkiseen henkiseen olemukseen eikä analysoitavaa löydy. Tunnen ja olen täydellisen ulkopuolinen ja vain omasta olemuksestani johtuen, sillä aikain takaiset ystäväni kyllä toivottivat lämpimästi tervetulleeksi, joten portit ovat aina avoinna. Kiitos, mutta ei kiitos.
Ashramiin saapumisen ajankohta sattui kuitenkin oivaan aikaan, sillä tulevan yön aikana Amma ja devoutet ( oppilaat, seuraajat ) saapuivat kiertueelta takaisin ashramiin. Amman aikomus on viettää seuraavat viisi viikkoa siellä, kunnes puolentoista kuukauden pohjoisintian kiertue pamahtaisi käyntiin ja luostari hiljenisi jälleen.
Seuraavana aamuna edellisen päivien autioituneisuus oli täydellisen kadonnut. Paikka kuhisi kuin muurahaispesä, eikä edellisten päivien hiljaisuudesta ollut edes muistoa jäljellä. Vakaa aikoimukseni oli jatkaa matkaa seuraavan päivän, 27.1 aikana, mutta Keralassa oli tuolloin vuorokauden kestävä yleislakko, jolloin teillä ei suinkaan ole turvallista matkata. Intialainen menttaaliteetti ja tunteiden kollektiivisuus aiheuttaa yleensä ylilyöntejä. Ihmiset kerääntyvät yhteen, tekevät barrikaadeja, kivittävät hetken mielijohteesta vaikka turisteja, tuhoavat liikenteessä olevia autoja sekä avonaisia kauppoja, joten katsoin parhaaksi siirtää lähtöni seuraavaan päivän, mikä olikin hyvä päätös, sillä ashramin täyttyessä jälleen, palasivat myös muut, tuon alan rakkaat ystävät, joiden kanssa maailmanparannustalkoot pääsivät kunnolla käyntiin. Myöskin uusia, upeita tuttavuuksia käveli reippain askelin allekirjoittaneen täydelliseen elämään.
Muutama uusi naama on erikseen mainittava, eikä vähimmässäkään määrin heidän positiivisuutensa vuoksi, vaan myöskin heidän kiinnostuksensa matkakirjoittamiseen. Kalle ja Ansku kiertävät nyt jo ties monettako kertaa Intiaa ristiin rastiin, ja kertovat ja kirjoittavat kaikesta kaiken. Nämä kaksi pientä ilopilleriä ovat yhdessä yksi iso ilopilleri joiden blogikirjoitusten ääreen hätyytän sinua nyt: http://kulkuritarinat.net
Vielä kerran kiitos ja hyvää matkaa.
Näiden hulinapäivien aikana palasin muutamaksi hetkeksi sisälleni, yrittäen päästä henkisyyden tunnelmaan, sillä Amman paluun jälkeen energia kommuunissa on muuttunut aivan toiseksi. Kaikesta hälinästä ja ystävistä huolimatta, olin edelleen ulkopuolinen, juureton, suhteessa Ammaismiin ja henkiseen elämään, joka aikoinaan on täyttänyt kaiken valveillaoloajan. Suhteestani huolimatta, kykenin näkemään ympärilläni vain täydellisyyttä, ja olen onnellinen kaikkien näidenkin ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet elämälleen tarkoituksen, johon voi antautua tulematta "tuomituksi" tai hyljeksityksi. Lähes sellaisenaan.
Vaikka henkisyyden olematon polku on taaksejäänyttä elämää, on suhde Ammaan edelleen kunnioittavan rakas, kuten aina on ollut. Maailmanlaajuiseksi kasvanut hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyörittää miljardeja dollareita, sijoittaen lähes kaiken köyhien, orpojen ja kolmansien maiden naisten elinolosuhteiden parantamiseksi. Kaikki se, mitä tämän järjestön yllä pyörii on yhden ainoan ihmisen aikaansaannosta. Meidän länsimaalaisten ja muidenkin olisi jo aika lopettaa paskan jauhanta lahkoilusta, käännytyksistä, raiskauksista, uskonnoista, luokkajaoista, omaneduntavoittelusta, kaikesta siitä, mistä arvostelijat ovat usein täysin tietämättömiä ja antautuisivat täydelliseen humanitaarisuuteen.
Amman yhteisö on maailmanlaajuinen, jota ylläpitää satojatuhansia ihmisiä ympäri tellusta. Ammalla on useissa euroopan maissa, USA:ssa, Japanissa ashrameja, joita pyörittää lukematon määrä ihmisä. Ja jokainen tietää, että kun inhimillisistä ihmisistä kasautuu yhteisö, niin seurakunta on todella kirjava. Näiden satojentuhansien joukkoon mahtuu aivan varmaan edellämainittuja epäkohtia myös, mutta jotka eivät himmennä pääasiaa. Humaanitaarisuutta.
http://amma.fi/hyvantekevaisyys.html
Tänään kuitenkin pääsin lähtemään noin yhdentoista aikaan. Jotkin vuosien takaisista ystävistä jäävät ikuisiksi ajoiksi taakse, tällä samalla hetkellä, mutta haikeudesta ei ole tietoakaan. Hyvä niin.
Pientä kylätietä päätielle riittää viiden kilometrin verran. Saavuttuani highwaylle, koin pienen järkytyksen. Liikennettä oli kuin parhaaseen ruuhka-aikaan mannerheimintiellä. En ollut aivan varma, oliko samanlainen kilpajuoksu myös muutama päivä aikaisemmin, vai yllättikö normi liikenne rauhaisolon jälkeen. Luulen, että molemmat. Edellisen vuorokauden lakko ja sen jälkihumu on edelleen nähtävissä katukuvassa, sillä matkanvarrelle on pystytetty aika-ajoin puhujakorokkeita, joissa turhan tärkeät poliittiset jehut aivopesevät kaduntallaajia.
Matkaa Kollamiin on muutamankymmentä kilometriä ja siitä tämän päivän etappiin, Varkala beachille 75km.
Hieman takellellen ajaminen lähti rullaamaan, eikä vauhtia meinannut saada millään aikaiseksi. Mukava tuulenvire pyyhki hikistä kehoa suoraan sojottavan auringon alla.
Kollamin jälkeen, joka on suhteellisen suuri kaupunki, tuskailin jo hieman uupumuksesta jo hieman syytellen itseäni muutamasta lepopäivästä, kun ohimennen vilkaisin paljaita käsivarsia. Molemmat käsivarret, kyynärtaipeitten ylä- ja alapuolelta, 10cm matkalta olivat täynnä pientä vesikelloa. Nythän jo vasta ihmettelemään, sillä tähän astisen elämän ajan iho on kestänyt aurinkoa suhteellisen hyvin, mutta palovammat aiheuttivat välittömästi toimenpiteitä. Pysäytin pyörän, laittaakseni hieman lisää aurinkovoidetta sekä pitkähihaisen paidan päälle. Samalla vilkaisin lämpömittaria, joka osoitti 42 ja kello oli vasta 12, joten lämpötila oli nousemaan päin. Samalla haihtui ihmetys voimattomuudesta.
Kasvoista en löytänyt lainkaan vesikelloja, mutta varmuudeksi lisäsin sinnekkin kerroksen suojausta.
Juomaveden valtaisa menekki kertoi myös korutonta kieltä auringon vaikutuksesta.
Pääsin neljän vesilitran ja yhden puolenlitran pepsin voimalla Varkalaan, josta sain todella hyvän huoneen 500rs. Meren rantaan on satametriä ja huoneessa ilmainen wi-fi. Jee!!!!!
Näyttää siltä, että ilmat eivät ainakaan ole viilenemään päin, joten hyvällä omallatunnolla jään tänne ihmettelemään vielä huomiseksi päiväksi. Ainakin.
