fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 24.1.2015

Share |

Tiistai 27.1.2015 klo 12:09 - Hannu Seppä


24.1.2015

Muovinen patja, täinen täkki ja hyvin niistetty tyyny. Eikä yhtään hyttystä. Voisiko enää paremmin olla? Hmmm........

Täydellinen, kahdeksantuntinen yö. Palautusta eilisen kahdeksantuntisen taipaleen jälkeen. Voisiko sitä ihminen muuta matkaltaan pyyttää? "Jos sais kerran reissullansa........"
7.15 herätys kuin Ruusunen unestaan, pirteä kuin peipponen, tukka nutturalla ja meikit naamalla. Jos kuitenkin jätetään pirteys ja meikit pois, niin lähellä ollaan. Pikainen aamupesu ja matkaan klo 8.15. Luulin jo tulleeni Allapuzan rajalle, mutta tienvarsikyltti kertoi kaupunkiin olevan vielä matkaa 15 km. Eihän tuo paha ole, mutta henkiset kilometrit ovat niitä raskaimpia, kuten päivän mittaan tulin huomaamaan.


Vailla tarkkaa karttaa, ajattelin amritapurin olevan lähellä Allapuzaa, mutta todellisuudessa sinne oli kaupungista vielä 65km. Ja siitä vielä viisi päälle pikkutietä. Tiestö jatkoi edellisen päivän tapaan lähes täydellisenä, joten matka taittui vauhdilla. Paitsi henkinen matka. Aina kun luulin olevani lähellä, oli vielä muutamakymmen kilometri jäljellä.
Kävin mukavassa tienvarsitavernassa tempaisemassa kunnon intialaisen aamupalan, tai liekkö jo lounaan aika klo 13. Tukeva, tulinen zapati maistui lähes täydelliseltä ja täytti kulkijan kuvun ääriään myöden.


Olen matkan aikana suojannut pääni auringon piikikkäältä pistolta t-paidan selkäosasta, joten hiusteni todellinen pituus ei ole ollut ulospäin havaittavissa. Tässä kuppilassa kuitenkin annoin päänahan hieman hengittää, joten vanhan isännän mielenkiinto kohdistui pyörästä pitkään lettiini. Hieman kokeillen tukan todellisuutta mies naurahtaen kommunikoi muiden asiakkaiden kanssa. Arvasin hiukseni olevan huvituksen kohteena. Ajattelin mielessäni, sillä kielitaidottomina äijä tuskin olisi ymmärtänyt, että siinä mies, joka pukeutuu hameeseen, syö ruonkansa sormineen ja palvoo lehmää yli kaiken, vittuilee toisen pitkistä hiuksista. Parempi olisi olla arvostelematta, sillä jokaisesta kriitikosta löytyy kritisoitavaa. Yritä vaikka!
Tänään tapahtui ihme!!! Viekkaudella ja väärydellä sain haltuuni prepaid liittymän. Uskokaa tai älkää, niin kävelin kaupasta ulos 50 rupiaa maksava liittymä taskussa. Ajoin lähimpään kahvilaan juomaan kupin teetä ja asentamaan simkorttia. Minulla on iPhone, älyttömän älykäs puhelin, johon menee micro simkortti. Minulla ei ollut toisessa kädessä micro simkorttia, vaan se isompi malli vanhoihin, ei niin älykkäisiin puhelimiin.
Join teeni rauhassa loppuun, jatkoin matkaani, enkä ajatellut asiaa sen koomin, ennen kuin nyt. Tämänkin jälkeen jätän ajatuksen menneisyyteen, enkä palaa siihen kuin satunnaisesti.

79 kilometrin jälkeen, klo 14 saavuin äiti Amman ashramiin. Ashram on hiljainen, sillä pääjehu on reissuillaan. Paikka on ulkoisesti muuttunut sitten vuoden 2006 paljonkin. Rakennuksia on tullut paljon lisää, backriverin yli rakennettu silta, jonka yli mentiin ennen muinoin veneillä 10 rupian maksua vastaan ja norsut ovat kadonneet. Täällä asui kaksi komeaa kärsäkästä, mutta asuinrakennusten rakentaminen on vienyt niiltä elintilat. Tai sitten ne ovat Turkissa sirkuksen vetonaulana.


Vaikka ulkoiset puitteet ovat saaneet uutta tuulta, niin itse ilmapiiri seisoo, kuten on aina seisonut. Edelleen samat länsimaalaiset yhteiskuntapakolaiset asuttavat ja pyörittävät kompleksia. Täällä eletään syvässä unessa eikä tarkoituskaan ole herätä. Henkiset harjoitukset ovat ruttininomaisia toimia asialleen omistautuneiden devotien ( gurun oppilas ) keskuudessa. Mantroja lausutaan töitä tehdessä tai muuten vaan täydellisyyttä tavoitellessa. Tämä on maailma, jossa jokainen, joka tuntee realimaailman paineen liian kovana, kaipaa henkistä sisältöä fyysisen tylsyyden iskiessä, tai pelkää kuolemaa henkensä edestä, on oiva pakopaikka. Henkisyyttä myydään pieninä palasina, jonka oletettu kiitos seisoo herännäisyytenä, valaistumisessa. Henkisyydestä on tehty verbaalinen polku, jota kulkemalla voi saavuttaa jumaltietoisuuden. Polkua mainostetaan antaumuksella korkeammille voimille, jotka voidaan saavuttaa vain sitoutumalla joogaan, meditaatioon, tietoiseen läsnäoloon, rukoiluun, henkisiin lauluihin, pyyteettömyydelle ja mille milloinkin. Äiti Amman seuraaminen tekee tästä helpon tavan, sillä itse ei tarvitse käyttää aivojaan lainkaan. Kaikki on valmiiksi pureskeltu. Loputtoman vaelluksen loputon polku.
Amma kuitenkin tekee maailmalla käsittämätöntä laupeuden työtä köyhien ja vähäosaisten hyväksi. Tämä on kiistatonta ja ihme on, ettei hänelle vielä ole myönnetty Nobelin rauhanpalkintoa. Jos se nyt mitään merkitsee. Intiassa sekä muualla maailmassa Amma on rakentanut sairaaloita, orpokoteja, kouluja ja taloja katastrofeissa kotinsa menettäneille. Tällaisessa työssä olin mukana myös 2005, aasian tsunamin jäljiltä ja sain aitiopaikalta seurata, miten Sri Lankan ja Intian itärannikon tuhoalueet saivat rakennus- ja ruoka-avustusta Amman toimesta. Tähän työhön Amma tarvitsee näitä unessakävelijöitä, joiden tuki on hänen työssään välttämätöntä. Kysymys siis kuuluu: miksi näitä sitten herättämäänkään? Vastaus: niinpä!


Tortta på tortta ja lapset taputtavat suuria karvaisia käsiään.
Joskus muinoin täällä viihdyin pitempiä aikoja, mutta nyt tuntuu, että yksi lepopäivä riittää ashramin unta. Ylihuomenna jatkan matkaa kohti Trivantrumia, jonka nämä lapselliset, keskenkasvuiset ovat halunneet muuttaa takaisin muutaman vuosisadan takaiseen nimeen: Thiruvananthapuram. Opaste kylteissä nimestä tuskin ehtii saada selkoa, sillä nimi on pitäny saada mahtumaan valtateiden opastetauluihin, eikä niissä juuri tilaa ole. Hierontakoulua käydessä opin paljon latinankielisiä termejä lihaksistosta, luustosta ja hermoradoista, mutta niistä ajoista on mieleen jäänyt elävästi vain yksi latinankielinen nimi: sternoklendomastoideusmuskulus. Ehkä Intiasta jää mieleen elämään: Thiruvananthapuram.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini