fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 18.1.2015

Share |

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:08 - Hannu Seppä


18.1.2015

Intiassa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee.

Kuten oli odotettavissa, katkonainen yö. Junat pitivät odotetusti meteliä koko yön ja sitten ilmestyivät "ne"! Niiltä olen saanut tähän mennessä olla rauhassa, mutta tämän hotellin pesuhuoneen ikkuna oli avoin taivaaseen saakka. Sieltä ne tulevat sulassa sovussa keskenään. Hyttyset. Ihan vain viaton vessassa käynti laskee ne sisään. Kourallinen kerralla. Kahden aikaan yöllä nousin ylös tappamaan niitä. Juniakin yritin, mutta niille en mahtanut mitään. Aikani murhatyötä tehtyäni, uskoin päässeni eroon suurimmasta osasta. Yölliselle metelille kokeilin iTunesia. Laiton musiikkia korville, toivoen pian nukahtavani. Niin kävikin. Heräsin kuitenkin korvakuulokkeiden johtoon, otin napit pois korvilta ja meteli palasi. Heureka! Kuulokkeet toimivat korvatulppina tehokkaasti. Napit korville ja puoli kahdeksaan unta.


Yllätys oli myös aamuinen lähtö hotellilta. Tullessani oli maksanut 500 rupiaa josta aamulla oli tarkoitus saada 50 rupiaa takaisin. Vastaanottovirkailija oli vaihtunut ja tämä uusi toi 200 rupiaa takaisin. 300 yöltä. Mahtavaa.
Kahdeksalta oli karavaani jo tienpäällä.


Viidentoista kilometrin jälkeen tien päällys huononi epätasaiseksi. Lähdettäessä lämpömittari näytti 27c, mutta jo muutaman tunnin kulutta mittari osoitti 38c. Tietöiden vuoksi tienreunustat olivat riisuttu puista, eikä varjopaikkoja juurikaan ollut. Koko päivän aurinko paistoi täydellä terällä. Navakka vastatuuli piti kuitenkin pahimman helteen poissa iholta, vaikka polkemiseen tuli hieman lisää kitkaa. No, vastus on vastustamattomien voimavara.
Matkan alkuvaiheilla ostin sokerileipurilta hieman kanapeen tapaisia, makeita pastoksia. Tämä laittoi kourallisen suklaa keksejeä mukaan. Kaikkein vähiten olisin niitä halunnut, mutta en hennonnut kieltäytyä leipurin anteliaisuudesta. Nyt kun niitä mukaan tuli, niin olihan niitä syötävä. Hyviltä maistuivat, mutta äklömakeat keksit alkoivat pian etoa. Heittelin niitä tienvarsilla koirille, mutta eivät maistuneet edes niille.


Lähes jatkuvasti jostain sivuilta huudellaan tervehdyksiä, autot ja moottoripyörät ohittavat torvet soiden. Autoista huudellaan ja jotkut prätkät ajavat vierelle jutellakseen, mutta juttelut jäävät yleensä muutamaan kysymykseen, sillä maaseudulla ei englanninkielisiä juurikaan ole. Näiden yksittäisten ihmisten kanssa saatan muutaman sanan vaihtaa, mutta muutoin olen pidätäytynyt vastaamasta kenenkään huuteluun. Poikkeuksen tekevät aivan pienet lapset, joille vilkutan. Tänäänkin monta kertaa mies ajaa skootterilla vierelle pienen lapsen kanssa. Ajavat hetken ja kaasuttavat pois. Olen totaalinen kummajainen, jota pitää esitellä lapsille.
Juurikaan en katso ihmisiä silmiin edes kaupoissa tai ravintoloissa. Jatkuvasti saa tuntea useiden silmäparien seuraavan tarkasti tekemisiäni. Ruokalat ovat mielenkiintoisia, sillä tässä osassa maata syödään yleisesti käsin. Kastikkeita varten tarkoitetut lusikat joutuvat surutta ruokailuvälineiksi. Paikallisella on ihmettelmistä kun pitkätukkablondi tulee lusikalla syömään banaaninlehtilautaselta. Teet niin tai näin, niin täällä olet friikki.


Matkalla lähes aina autoilijat ovat antaneet hyvin tilaa liikkua. Muutamia kertoja on ollut kun ovat joutununeet tulemaan lähelle, mutta tänään sattui muutaman kerran, että linja-auto joutui tulemaan kosketusetäisyydelle. Nämä ohittavat missä huvittavat, joten nämäkin tilanteet olivat, kun kaistalla oli samaan aikaa kolme isoa autoa.
Tietöiden nostattama punainen pöly tunkeutuu ikävästi kaikkialle. Kaivinkoneet lastaavat kuorma-autoja, jotka siirtävät kuivaa kiviainesta. Tuuli heittelee autojen lavoilta hiekkapölyä, jota olen joutunut muutaman kerran kaivelemaan silmistä.
Muutaman kilometrin matkalla tie kulki merenrannan tuntumassa. Avomereltä puhaltava tuuli puhdisti mukavasti ilmaa. Pysähdyin kookospähkinä välipalalle. Kookospähkinä ja kuppi teetä, 40 rupiaa. Seurasin sivusta inkkari hintoja, ja kookospähkinät maksoivat heille 10 rupiaa ja tee 5. Niin ollaan eriarvoisessa maalimassa, veliseni.
Viiden aikaan tulin pieneen kyläpahaseen. Olin viittä vaille, etten jatkanut matkaa, mutta päätin sittenkin kysellä majapaikkaa. Bussiasema, taas, samanmoinen hotelli ja hinta 300 rupiaa. Varmistin, ettei junaliikenne kulkenut talon ohi, ja näin oli, päädyin yöksi tähän, ilmeisesti valtion omistamaan hotelliin. Ainakin kovin virkamiesmäisiä näissä ollaan oltu. Tänäänkin mies otti 500 rupiaa takuun ja olisi ottanut passinkin, mutta en antanut. Kuinkakohan paljon saan huomenna takaisin?


Pyykki- ja kehopesun jälkeen lähdin etsimään ruokapaikka, joita olikin harvassa. Moni koju piti itsensä suljettuna ja niin on ollut koko päivän ajan. Onkohan tänään jokin pyhäpäivä, sillä vastaan tuli paljon kulkuneuvoja, jossa oli valkokeltainen lipuu keulilla heilumassa? Tai sitten on lakko.
Lounaan jälkeen lähdin etsimään preapaid liitymää ja vain yksi sellainen oli auki. Kysyin ovelta, jotta saako täältä niitä? Mies vakuutti tämän olevan oikea paikka ja pyysi sisään. Sen jälkeen hän kysyi passia. Passia? Hemmetti, niin vitun neuvostoliitto! Annoin miehen lukea sitä, jonka jälkeen hän soitti jonnekkin, josta kiellettiin myymästä minulle liittymää. Hän sanoi, että ainoastaan Intian kansalaiset voivat ostaa liittymän. Kyllä sitä nyt ollaan niin Stalinia, niin Stalinia, että! Yritin hieman kiukutella, että sehän on vain valmiiksi maksettu puhelinkortti, joten onhan aivan sama, kuka sitä käyttää. Tietenkin turhaan. Käskin syömään päänsä. Suomeksi. Kehtasi vielä kysyä: "excuseme"? Pidä tunkkis, vastasin ja laahustin ulos ostamaan cocacolaa.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini