fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 10.1.2015

Share |

Perjantai 16.1.2015 klo 18:47 - Hannu Seppä



10.1.201

Niin on hiljaista, että melkein tahtoisin nukkua pommiin.

Eipä sitä pommiin nukuta, ellei ole aikataulua. Herätys on joka aamu, noin seitsemältä, sillä levoton mieli tahtoo pitää jonkun järjestyksen, ja se järjestys olkoon pitkät päivät. Mahdollisimman aikaisin matkaan, että iltapäivästä voi hyvillä mielin rauhoittua majoituksen etsintään. Aamut ovat erittäin upeaa aikaa pyöräillä, sillä vaikka aurinko on jo korkealla, niin helteet alkavat vasta puolelta päivin. Niitä riittääkin sitten auringon laskuun asti, joten viileät aamut, jeah. Toistankohan itseäni? Luultavasti.


Nyt on lauantai! Viides pyöräilypäivä.
Nopeasti keho tottuu uudenlaiseen kulkemiseen, sillä alkumatkan kehokivut ja rasitukset ovat tipo tiessään. Jos oiken tarkkaan kuuntelen kroppaa, niin ainoa, pieni haitta on pikkurillin puutuminen, mutta kukapa sitä pikkurilliä pyöräillessä tarvitsee, joten olo on kertakaikkiaan mainio.
Rahaa on kulunut hieman odotettua enemmän, joten edessä olisi jälleen rahanvaihto-operatio. Kymmenen kilometrin jälkeen löydän itseni keskisuuresta kapunungista, josta luulen rahanvaihdon onnistuvan. Kylää halkoo nelikaistainen tie, ja sen toisella puolella pankki, joka saattaisi rahaa vaihtaa. Pankit eivät kuitenkaan ole itsestään selvyys, sillä aikaisemmin rahan vaihtoa yritettyäni, sanoivat että toki se onnistuu, mikäli minulla on kyseisessä pankissa tili.
Pankin edustalla aikaa tappamassa aseistettu vartia, joka iloisesti kertoi täällä rahan vaihdon onnistuvan, mutta joutuisin odottamaan viisitoista minuuttia, kunnes konttori avautuisi. Arkisin nämä aukaisevat ovensa jo yhdeksältä, mutta näin lauantaisin vasta kymmeneltä. Sanoin meneväni viereiseen kahvilaan juomaan kupillisen mokkaa, mikäli pyssymies pitäisi kamelistani huolta. Mies lupasi tämän.


Ystävällinen pankkivirkailija ilmoitti iloisesti, ettei heillä vaihdeta valuuttaa, mutta jos maltan odottaa viisitoista minuuttia, niin hän soittaa toiseen pankkiin, josta tulee henkilö hoitamaan rahan vaihdon. No, mikä ettei, lupasin odottaa ja vajaassa kymmenessä minuutissa nuorimies tuli noutamaan minua omaan konttoriinsa. Ajoin moottoripyörän perässä halki koko kaupungin.
Tähän mennessä paras hinta eurosta, 74.60, joten kannatti hieman nähdä vaivaa. Tai mitäs vaivaa tästä nyt oli, sainpahan hieman vaihtelua valtaväylän yksitoikkoisuudesta.
Bisnesten jälkeen jäin hetkeksi suustani kiinni Engalnttin haikailevan virkailijan kanssa. Hän oli, tietysti, kiinostunut, miksi olin jo kuudetta kertaa Intiassa. Mikä minua tänne oikein vetää. Olinko rehellinen? Melkein. Sanoin, ettei mikään. Se, miksi tällä matkalla olen, johtuu pitkälti siitä, että jossain täytyy olla, niin miksi ei sitten täällä! Tarkentava kysymys koski: mistä pidän Intiassa eniten. Tähän oli helppo vastata: ihmiset. Paitsi Delhissä, mutta tätä en sanonut ääneen. Kerroin mielipiteeni Intialaisista ihmisistä, jotka ovat erittäin avoimia, ystävällisiä ja rehellisiä. Tosin jokaisessa kulmauksessa yritetään nyhtää länkkäreiltä ylihintaa, mutta pelkoa ryöstetyksi tulemisesta tai muusta väkivaltaisesta kohtelusta ei Intiassa suuremmin tarvitse pelätä. Toki nämäkin ovat vain ihmisiä, joten pelkkä yleistäminen riittänee. Useasti huomioni on kiinnittynyt pienten lasten kohteluun, ja eritoten tyttölasten ja isien väliseen suhteeseen. Tietysti oma lehmä ojassa, sillä kotona toistaluokkaa käyvä kahdeksan vuotias tyttäreni ailahtelee melessä alati. Nämä vanhemmat tuntuvan jumaloivan jälkeläisiään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun harmiton pieni ikävänkipinä kopauttaa mieltä.


Mutta Intia ja Intialaiset, ihmeellinen kombinaatio. Totta totisesti.


Koska nyt päästiin asian ytimeen virkailijan kanssa, niin keskustellaan.
Kerroin, mitten olen kautta aikain ihmetellyt, miten kansalaiset kohtelevat maataan. Tämän sanoin myös pankkivirkailijalle, joka väitti, että hallitus on ottanut ohjelmakseen laajamittaisen ympäristöhuolto-ohjelman. Joo, joo, ajattelin. Meilläkin hallitus miettii vapaakauppasopimusta, joka tarkoittaisi myös Intialaisten suuryritysten vapaan liikkuvuuden soittemme ja korpiemme kuiskeessa, imemässä lisenssipepsilleen puhdasta vettä raaka-aineeksi. Noh, pitipäs saada tähänkin hieman politiikkaa.
Jos Intia pitäisi saada puhtaaksi, niin 3/4 osaa Intiasta pitäisi kaivaa ylös, kuormata autoihin ja ajaa Riihimälle tai kuusankoskelle puhdistettavaksi, kuten tehtiin Helsingin arabianrannalle, ennen kuin siitä tuli ihmisille asuinkelpoista aluetta. Saastunut maa kaivettiin ylös ja toimitettiin jatkokäsittelyyn. Sellaiseen urakkaan ei tämä maa varmaankaan ala. Tosin suurin osa tämän maan jätteistä koostuu yhdyskunta jätteestä, eikä niinkään raskasmetalli- ja öljyjätteestä, jota kyllä täälläkin maaperään viljellään aivan surutta.


Joskus muinoin keskustelin asiasta Intialaisista mytologioista, uskonnoista ja kaikesta mahdollisesta Intiaan liittyvistä, henkisestä etiikasta kaiken tietävän Taavi Kassilan kanssa, joka sanoi Intialasten elävän niin syvällä uskossa jumaluuden kanssa, että ovat jo jättäneet maalliset pyrkimykset taakseen. Hänen mielestään Intialainen kulttuuri on lähempänä jumaluutta, kuin jokin kansakutan voi olla. Tämän vuoksi takapihoistaan huolta ei tarvinne kantaa, sillä taivasten valtakunta pitää lopulta huolen omistaan. Niinkin vanhaa uskonnollista kulttuuria, kuin tämäkin maa kantaa, on eittämättä etuoikeutus välittää vain henkisestä kehityksestään. Kassilan mukaan Jumaluuden syvempi olemus ilmenee juuri hindulaisessa uskomuksessa sekä antaumuksessa. Ja höpön höpö!


Tämän maan kansalaiset opetetaan alun alkaen elämään vain jumalilleen. Millään muulla, kuin uskonnolla ei ole lopullista merkitystä. Tämän mukaan pienen ihmisen ei tarvitse muusta huolehtia kuin säännöllisistä rituaaleistaan. Juuri näin tehdään lapsille kaikkialla. Heistä huolehditaan niin, ettei heidän tarvitse huolehtia huomisesta, kunnes kasvavat siihen kohtaan aikuisuutta, että pitäisi ottaa vastuu omasta elämästä. Täällä, ja kenties muuallakin fundamenttaalisessa uskontoyhteiskunnassa, lapsuus ei lopukkaan aikuisuuteen, vaan jatkuu aina hautaan, tässä tapauksessa, nuotioon asti, sillä kaikesta on huolehdittu etukäteen. Toki perheistään huolehditaan ja työssä käydään, mikä taasen katsotaankin ihmeellisyydeksi, sillä Intialainen tekee työtä lähes kellon ympäri ja vielä ylikin. Kaksijakoinen kansa.
Ystäväni Delhistä kertoi joitain aikoja sitten kaupunkinsa tilasta. Koko Delhin alue on imetty kuiviin usean kilometrin syvyydeltä, eikä siellä, eikä muidenkaan suurkaupunkien alueella ole ollut moniin vuosiin pojavettä. Kaupungit seisovat tyhjien vesisuonien päällä ja vain odottavat totaalista romahdustaan. Tavalla tai toisella.
Paljon tulee mietittyä luonnon kantokykyä. Tietenkin luonto pitää huolen itsestään, jos ei muutoin, niin muutama tsunami sinne tänne puhdistaa ilman hetkeksi, paitsi Fucusimassa. Mutta riittänekö tuo?
Näistä, ynnä muista juttelin kaverin kanssa, eikä hän juurikaan erimieltä ollut. Sitten herra alkoi puhumaan poliittisesta tilanteesta Intiassa, josta en juurikaan tiedä mitään, mutta vaikka täällä vallitsee näennäinen demokratia, niin käytäntö näyttäytyy neuvostoliiton kommunismilta, jolla ei ole mitään tekemistä Marksismin kanssa. Kastijakoa kaikki tyynni.
Mies paasasi liki kymmenen minuuttia itselleen tärkeistä asioista, enkä ymmärtänyt niistä kovinkaan paljon. Välillä hän kysyi, ymmärränkö? Vastasin: kyllä. Mies puhui hyvää englantia, mutta vauhti yhdistettynä aksenttiin oli minullekkin hieman liikaa. Olin vain ymmärtävänäni, sillä en halunnut hänen rupeavan selittelemään asiaansa sen kummemmin. Onhan tuo tietysti asiatonta, vaikka ei kuitenkaan.
Näiden mietteiden jälkeen oli taas kevyempi jatkaa matkaa, sillä sitä on jäljellä vaikka kuinka.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini