fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 9.1.2015

Share |

Perjantai 16.1.2015 klo 18:38 - Hannu Seppä


9.1.2015

Aamu armas aurinkoinen, kello seitsemän herätti puheloinen.

Kertakaikkiaan loistavasti nukuttu yö. Löysin Mahd kaupungista syrjäisen resortin, johon ei kaupungin ääniä kuulunut, joten yhdeksän tuntia ihan tyhjää vaan. Päätin ottaa kaiken irti tästä päivästä ajamalla kuin hullu. Tai ainakin melkein, kuin hullu. Ajoinkin, sillä kahdeksan viipaletta paahtoleipää, voita ja marmelaadia, sekä kuppi sokeroitua kahvia takasivat voimia vaikka mihin. Ja mikä on vielä mainittava: talon piikkiin!
Aamut ovat mukavan viileitä, mutta jo yhdeksään kellon ehtiessä alkaa myös nouseva aurinko lämmittämään. Muutamat aamun tunnit menivät kuin resiina kiskoilla, mutta sitten alkoi tulla lunta tupaan. Matkareittiä miettiessäni, kuvittelin valitsevani reitin, jossa tuskin olisi vuoristoista maastoa. Luonteeltani luonnehtisin itseäni "erikoisrealistisenoptimistiseksi" henkilöksi ja erikoisoptimismin aakkosiin kuuluu olla ottamatta selvää, ja luottaa...... Niin mihin? Elämään!


Siitä alkoivat päivän kipuamiset, sillä, nyt kyllä naapurin kakarat ja satulassa syntyneet nauravat, hyppäsin satulasta taluttamaan ensimmäiset, jyrkät mäet. En tunnusta!
Ensimmäiselle vuoren huipulle tallustin reilun tunnin, jonka jälkeen hieman laskua ja taas korkeammalle. Tuntui, että aina kun huippu näytti olevan siinä, sen takaa löytyi korkeampia vuoria, liki loputtomiin. Olin kuitenkin toiveikas, että ylös mentäessä, on myös tultava alas, ja muutamien kilometrien jälkeen tultiinkin. Kymmeniä kilometrejä mahtavaa laskua. Alamäessä rekat jarruttelivat, joten painoin niiden ohi kuin tuulispää. Joistain autoista peukalot nousivat kannustamaan huimaa laskua. Muutamien minuuttien laskussa hiki kuivui ja elämä hymyili. Laskun jälkeen matka jatkui suhteellisen tasaista maastoa raivokkaasti polkien.
Onnen huuma sai pian taas uuden käänteen, sillä edessä näkyi edellistäkin jyrkempi nousu. Ja korkealle. Keho ja mieli alkoivat yhteen ääneen vaatimaan pientä taukoa, mutta päätin sinnikkästi kivuta vielä tämän vuoren huipulle. Puolessa välissä nousua oli pakko pitää pieni tauko, sillä kuumuus ja pyörä taakkoineen vetivät viimeisiä kunnon rippeitä alas kuin lehmän häntä.
Voisin melkein sanoa, että olen löytänyt ikiliikkujan: Intialaisen ylämäen.


Vaikka matkanteko on raskasta, niin vuoristoiset maisemat ovat visuaalisuudeltaan ylivoimaiset rasitukseen verrattuna. Kuivaa kautta kestää vielä muutaman kuukauden, ennen kuin sadekausi alkaa, mutta silti maisema on vihreää ja rehevää. Näitä maisemia katsellessa tulee mieleen, että seuraavan reissun täällä teen liitovarjolla. Onkohan siihen olemassa estettä? Paitsi tietenkin lentokenttien läheisyydessä ja kenties sotilaskohteissa. Monen tunnin valjaissa riippuminen päivästä toiseen voisi koetella kehoa, mutta kaipa siihenkin tottuisi. Ainakaan ei tarvitsisi seikkailla liikenteen seassa, eikä olla jatkuvan ihmettelyn aiheena. No, ehkä kuitenkin teen tämän matkan ensin.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini