fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Intiaa polkemassa 31.1.2015

Lauantai 31.1.2015 klo 17:47 - Hannu Seppä

29 - 31.1.2015

Varkala....... Tämän kanssa käy kuten Goan. Onko se hyvä vai huono? Ei ole.

Tarkoitus pyhittää keinot, sanotaan. Tarkoitukseni oli oleilla korkeentaan muutama päviä rauhoittuen, mutta rauha maistui niin makealta, että sitä piti saada lisää. Voi tuo hedonismin paholainen kun tuolla tavalla viattomia kulkijoita kiusaa.
Varkala beach on vilkastunut kymmenenvuoden aikana aikamoiseksi turistirysäksi. Edellinen käynti täällä jäi muistoihin kauniina ja rauhallisena, lähinnä muutamien länkkäreiden ja paikallisten ohikulkupaikkana. Nykyään hotellit ja rihkamamyymälät täyttävät lähitienoon kadut ja osan rannasta. Kuitenkin paikka on luonnonmukaisuudeltaan äärettömän kaunis.
Ensimmäinen päivä meni suurimmaksi osaksi katossa pyörivää tuuletinta tuijottaessa. Jostain kumman syystä voimavarat olivat aivan lopussa. Iltapäivällä kävin syömässä rantaravintolassa Intialaisen illalisen, joka ei vetänyt vertoja aikaisemmin saamiini ruokiin. Tosin ymmärrys huomauttaa ravintoloiden tarjoilevan pääasiallisesti turisteille hiukopalaa, joten antanen anteeksi mauttomuuden. Jotta pettymys puolittuisi, käytin pippuri- ja suolapurkin anteja sumeilematta hyödykseni. Vasta ruokailtuani huomasin viereisessä pöydässä tabasco pullon. Voiko ruokaa paremmin maustaa kuin tabascolla? Voi.

Hekumallisesti villinnyt, melkein nopea wi-fi täytti seuraavan päivän, jolloin olin ajatellut lähteväni matkaan. Havaitsin itsessäni kuitenkin kuumeilun oireita sekä erittäin kovaa väsymystä, joten huomenna sitten lähden.
Koska wi-fi:n mahdollisuus ympäröi vaatimatonta olemustani koko komeudellaan, huusin halpojalentoja apuun. Sen ja momondon yhteistyöllä viidenpäivän vierailu Malediiveille tuli kuin tilauksesta. Onkohan minusta tulossa umpilaiska, mukavuudenhaluinen hedonisti, wannabe vaeltaja vaiko tuuliviiri? Loppujenlopuksi aivan sama, sillä teen niitä asioita elämässäni, jotka kiehtovat, joten Intiaa on tullut poljettua ja vielä poljetaan jonkinverran, sitten palataan arkeen, jos seillaista edes on olemassa. Ainakin vähäksi aikaa, sillä Börjen organisoima ja yhteistuumin suunnittelematon matka Huippuvuorille alkaa 9.3. Tämän haaveen heitin Hiltuselle ohimennen, kun tuo ruoja tarttui siihen kuin kärpänen liimapaperiin. Se, mitä siellä teemme, on vielä arvoitus, mutta luultavasti kulutamme aikaa tappamalla jääkarhuja. Tai sitten emme.

Seuraavakin päivä meni vallan voimia kerätessä. Yritin olla kunnon turisti menemällä hiekkarannalle pyyhkeen ja kirjan kanssa. Asettauduin lokoisasti mustanhehkuiselle sannalle, jossa käveleminen paljasjaloin tuotti pienoista tuskaa, sen kuumuden johdosta. Tyrskyt ovat verrattain isoja tässä rannassa, joten sukelsin tutustumaan niihin ensimmäiseksi.
Rannan tuntumassa on kaksi matalikkoa peräkkäin, joten isoimmat tyrskyt tulevat muutamankymmentä metriä rannasta, sitten tulee viidenmetrin syväys ja jälleen matalikkoa jatkuen rantaan asti. Uimaan mentäessä saa tuta kahdesta tyrskyn pyörityksestä ennen rauhallisempaa syvännettä. Vaikka vesipetona itseäni jossain määrin pidänkin, niin uimisesta en juurikaan välitä, joten muutamat rintauintivedot, muutaman minuutin kelluminen sai riittää sen osalta.
Aalloista turistimaiseen asentoon hotellin valkoiselle pyyhkeelle. Vatsa aurinkoa kohden, paita silmille ja turistoimaan. Ei onnistu. Puolituntia rantaelämää riitti. Takaisin huoneeseen tutkimaan tuulettimen anatomiaa, joka totta puhuen on paljon antoisampaa kuin rantaturistin elämä. Ehkä liioittelen, mutta kuumuus ja yöllinen kuumeilu ovat vallanneet fyysiset voimat siinä määrin, että aktiviteettien ajatteleminenkin kuuluu ei toivottuun toimenkuvaan.
Tämä päivä kuitenkin innoitti kirjoittamaan, joten päivän pidetessä myös verraton verbaliikka heräsi eloon. Odotettavissa on siis paljon hyvää ja tärkeää lukemista tältä suunnalta. Muistathan olla varuillasi, sillä koskaan ei tiedä, milloin järjenjättiläisen fiktiiviset seikkailut iskeytyvät elämääsi kuin halko takaraivoon.

Aamuinen startti olisi kaikin puolin ollut ajankohtainen, mutta illalla syöty momohotsoup ateria kummitteli koko yön vatsanpohjaa, eikä nukkumisesta tullut juurikaan mitään. Kellon lähestyessä seitsemää, poistin vailla tunnontuskia herätyksen jatkaakseni katkonaista unta vielä tunnin. Tämä kouristuksellinen, vatsanväänteinen yö kruunataan vielä yhdellä lepopäivällä. Olikohan tuo tekosyy laiskotukselle?
Yöllä tulin jo miettineeksi, jotta joko olisi vatsataudin paikka, mutta aamukahvin jälkeen suolistonsisäinen elämä rauhoittui. Pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Tällä kertaa.
Muutamat viimeiset päivät ovatkin olleet kovin tuottoisat verbaliikan saralla. Työn alla olevat kirjat ovat saaneet paljon materiaalia. Kyseenalaista, mutta kuitenkin.


Ihmisten kanssa en ole juurikaan ollut tekemisissä, sillä seurustelu smaltalkin saralla tympäisee, mutta tänään iltapäivällä, ollessani hotellin puutarhamajassa kirjoituspuuhissa, pihaan ilmestyi kaksi elämäntapanomandia. Philip ja Gynter, ovat maailmaa kierteleviä kiertolaisia, jonka perinteet ulottuvat 1800 luvulle. Nämä herrat, n.30 vuotiaat vaalivat kisälli perinnettä lähes viimeistä piirtoa myöden. Heidän asusteisiin kuuluu leveälierinen huopahattu, valkoinen kauluspaita, paksusta samettikankaasta valmistetut liivi ja housut, joiden lahkeet levenevät 70 luvun tyyliin kohti kenkiä. Tietenkin lukuisat korvikset ja pitkät parrat kuuluvat kokonaisuuteen. Miehet ovat olleet matkassa kolmevuotta tehden ruokaa ja asuntoa vastaan töitä. Toisinaan myös palkkatyötä matkojen kustantamiseksi, mutta pääasiallinen matkustusmuoto on lifti. Tuohon perinteeseen ei kuulu sähköiset kommunikaatiovälineet kuten ei facebook tai muukaan. Tosin s-postia miehet käyttävät pitääkseen yhteyttä sukulaisiin tai clubinsa muihin jäseniin.
Miesten perinneelämä pohjaa siirtotyöläisten liikkuvuuteen. Tippelei, kisällien muuttoliike tarkoitti aikaa käsityöoppiin valmistumisen jälkeiseen kiertolaiselämään.
http://de.m.wikipedia.org/wiki/Wanderjahre
Sain luvan kanssa kuvata jätkiä hieman, joten laitan ensialkuun facebook.com/hannuseppa.fi sivulle kuvia. Elämän normalisoituessa päivitän kuvakavalkaadia myöskin blogiin. Normalisoituminen tarkoitaa lähinnä photoshoppia, omaa tietokonetta ja nopeaa nettiyhteyttä.

Huomenna on uusi päivä ja päivä alkaa klo 7.30 hevosen lastaamisella ja liikkelle lähdöllä.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 28.1.2015

Keskiviikko 28.1.2015 klo 19:22 - Hannu Seppä

28.1.2015

Hengellishektinen, henkinen seikkailu alan markkinahumussa on saavuttanut viimeisen kulminaatiopisteen. Sen pisteen, joka poistaa viimeisetkin, ( jos niitä nyt edes on ollutkaan ) epäilyt sidonnaisuuksista Jumaluuteen tai henkisiin auktoriteetteihin. Kiitos niistä vuosista, joita ilman en olisi voinut olla olematta.

Mata amritanandamay, äiti Amman ashram.

Saavuttuani ashramiin oli ilmapiiri seisovan odottava. Amma oli eteläintian kiertueella ja parhaillaan Trivantrumissa. Pienen kaupungin kokoiseksi kasvanut combinaatio muutaman 15 kerroksisen kerrostalon ja toistakymmentä matalamman kerrostalon yhteisökommuuni oli hiljainen. 70% vakituisista asukeista matkaa Amman kanssa ohjelmissa ympäri Intiaa sekä muualla maailmassa. Tässä pienoismaailmassa kuitenkin palvelu pelaa hyvin vaikka mestari on muualla. Oikeaa kahvia saa ison kupin 20.rupialla. Ashramissa asuminen maksaa yhteisömajoituksessa, kolmenhengen huoneessa, 250 rupia, johon kuuluu Intialainen aamiainen, päivällinen ja lounas. Liinavaateet ja puhdas juomavesi. Viimeisin käynti amritapurissa oli 2006, jolloin hinta oli 175 rupia vuorokausi. Yksityismajoitus olisi maksanut 500rs, mutta kukapa nyt itsekseen haluaa majoittautua. Ashramissa asuminen on verrattain halpaa, mutta koska kyseessä on luostari, niin toki siellä on myös tarkat säännöt. Tai ainakin säännöt, sillä niiden tarkkuus kulminoituu suurimmaksi osaksi munkkilupauksen antaneisiin renanssieihin ja swameihin.


Tulopäivääni seuraava päivä kului pelkästään ilmapiiriä haistellessa. Tosin ystäviä oli jonkun verran, joiden kanssa kuulumisten vaihdot hoituivat heidän muun toimen ohessa, mutta aktiiviajan hekumallisuustunnetta etsiessä kului ensimmäinen, täysi päivä.
Kommuunissa on useita paikkoja, joihin voi asettautua rauhoittumaan, joten istuskelin useita tunteja eri paikoissa etsien kadonnutta tunnetta. Kaikki menneisyyteen liittyvä sidos on kuitenkin kadonnut saavuttamattomiin. Analysoin suhdettani tämänhetkiseen henkiseen olemukseen eikä analysoitavaa löydy. Tunnen ja olen täydellisen ulkopuolinen ja vain omasta olemuksestani johtuen, sillä aikain takaiset ystäväni kyllä toivottivat lämpimästi tervetulleeksi, joten portit ovat aina avoinna. Kiitos, mutta ei kiitos.


Ashramiin saapumisen ajankohta sattui kuitenkin oivaan aikaan, sillä tulevan yön aikana Amma ja devoutet ( oppilaat, seuraajat ) saapuivat kiertueelta takaisin ashramiin. Amman aikomus on viettää seuraavat viisi viikkoa siellä, kunnes puolentoista kuukauden pohjoisintian kiertue pamahtaisi käyntiin ja luostari hiljenisi jälleen.


Seuraavana aamuna edellisen päivien autioituneisuus oli täydellisen kadonnut. Paikka kuhisi kuin muurahaispesä, eikä edellisten päivien hiljaisuudesta ollut edes muistoa jäljellä. Vakaa aikoimukseni oli jatkaa matkaa seuraavan päivän, 27.1 aikana, mutta Keralassa oli tuolloin vuorokauden kestävä yleislakko, jolloin teillä ei suinkaan ole turvallista matkata. Intialainen menttaaliteetti ja tunteiden kollektiivisuus aiheuttaa yleensä ylilyöntejä. Ihmiset kerääntyvät yhteen, tekevät barrikaadeja, kivittävät hetken mielijohteesta vaikka turisteja, tuhoavat liikenteessä olevia autoja sekä avonaisia kauppoja, joten katsoin parhaaksi siirtää lähtöni seuraavaan päivän, mikä olikin hyvä päätös, sillä ashramin täyttyessä jälleen, palasivat myös muut, tuon alan rakkaat ystävät, joiden kanssa maailmanparannustalkoot pääsivät kunnolla käyntiin. Myöskin uusia, upeita tuttavuuksia käveli reippain askelin allekirjoittaneen täydelliseen elämään.
Muutama uusi naama on erikseen mainittava, eikä vähimmässäkään määrin heidän positiivisuutensa vuoksi, vaan myöskin heidän kiinnostuksensa matkakirjoittamiseen. Kalle ja Ansku kiertävät nyt jo ties monettako kertaa Intiaa ristiin rastiin, ja kertovat ja kirjoittavat kaikesta kaiken. Nämä kaksi pientä ilopilleriä ovat yhdessä yksi iso ilopilleri joiden blogikirjoitusten ääreen hätyytän sinua nyt: http://kulkuritarinat.net

Vielä kerran kiitos ja hyvää matkaa.


Näiden hulinapäivien aikana palasin muutamaksi hetkeksi sisälleni, yrittäen päästä henkisyyden tunnelmaan, sillä Amman paluun jälkeen energia kommuunissa on muuttunut aivan toiseksi. Kaikesta hälinästä ja ystävistä huolimatta, olin edelleen ulkopuolinen, juureton, suhteessa Ammaismiin ja henkiseen elämään, joka aikoinaan on täyttänyt kaiken valveillaoloajan. Suhteestani huolimatta, kykenin näkemään ympärilläni vain täydellisyyttä, ja olen onnellinen kaikkien näidenkin ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet elämälleen tarkoituksen, johon voi antautua tulematta "tuomituksi" tai hyljeksityksi. Lähes sellaisenaan.
Vaikka henkisyyden olematon polku on taaksejäänyttä elämää, on suhde Ammaan edelleen kunnioittavan rakas, kuten aina on ollut. Maailmanlaajuiseksi kasvanut hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyörittää miljardeja dollareita, sijoittaen lähes kaiken köyhien, orpojen ja kolmansien maiden naisten elinolosuhteiden parantamiseksi. Kaikki se, mitä tämän järjestön yllä pyörii on yhden ainoan ihmisen aikaansaannosta. Meidän länsimaalaisten ja muidenkin olisi jo aika lopettaa paskan jauhanta lahkoilusta, käännytyksistä, raiskauksista, uskonnoista, luokkajaoista, omaneduntavoittelusta, kaikesta siitä, mistä arvostelijat ovat usein täysin tietämättömiä ja antautuisivat täydelliseen humanitaarisuuteen.
Amman yhteisö on maailmanlaajuinen, jota ylläpitää satojatuhansia ihmisiä ympäri tellusta. Ammalla on useissa euroopan maissa, USA:ssa, Japanissa ashrameja, joita pyörittää lukematon määrä ihmisä. Ja jokainen tietää, että kun inhimillisistä ihmisistä kasautuu yhteisö, niin seurakunta on todella kirjava. Näiden satojentuhansien joukkoon mahtuu aivan varmaan edellämainittuja epäkohtia myös, mutta jotka eivät himmennä pääasiaa. Humaanitaarisuutta. 


http://amma.fi/hyvantekevaisyys.html

Tänään kuitenkin pääsin lähtemään noin yhdentoista aikaan. Jotkin vuosien takaisista ystävistä jäävät ikuisiksi ajoiksi taakse, tällä samalla hetkellä, mutta haikeudesta ei ole tietoakaan. Hyvä niin.
Pientä kylätietä päätielle riittää viiden kilometrin verran. Saavuttuani highwaylle, koin pienen järkytyksen. Liikennettä oli kuin parhaaseen ruuhka-aikaan mannerheimintiellä. En ollut aivan varma, oliko samanlainen kilpajuoksu myös muutama päivä aikaisemmin, vai yllättikö normi liikenne rauhaisolon jälkeen. Luulen, että molemmat. Edellisen vuorokauden lakko ja sen jälkihumu on edelleen nähtävissä katukuvassa, sillä matkanvarrelle on pystytetty aika-ajoin puhujakorokkeita, joissa turhan tärkeät poliittiset jehut aivopesevät kaduntallaajia.
Matkaa Kollamiin on muutamankymmentä kilometriä ja siitä tämän päivän etappiin, Varkala beachille 75km.


Hieman takellellen ajaminen lähti rullaamaan, eikä vauhtia meinannut saada millään aikaiseksi. Mukava tuulenvire pyyhki hikistä kehoa suoraan sojottavan auringon alla.

Kollamin jälkeen, joka on suhteellisen suuri kaupunki, tuskailin jo hieman uupumuksesta jo hieman syytellen itseäni muutamasta lepopäivästä, kun ohimennen vilkaisin paljaita käsivarsia. Molemmat käsivarret, kyynärtaipeitten ylä- ja alapuolelta, 10cm matkalta olivat täynnä pientä vesikelloa. Nythän jo vasta ihmettelemään, sillä tähän astisen elämän ajan iho on kestänyt aurinkoa suhteellisen hyvin, mutta palovammat aiheuttivat välittömästi toimenpiteitä. Pysäytin pyörän, laittaakseni hieman lisää aurinkovoidetta sekä pitkähihaisen paidan päälle. Samalla vilkaisin lämpömittaria, joka osoitti 42 ja kello oli vasta 12, joten lämpötila oli nousemaan päin. Samalla haihtui ihmetys voimattomuudesta.
Kasvoista en löytänyt lainkaan vesikelloja, mutta varmuudeksi lisäsin sinnekkin kerroksen suojausta.
Juomaveden valtaisa menekki kertoi myös korutonta kieltä auringon vaikutuksesta.
Pääsin neljän vesilitran ja yhden puolenlitran pepsin voimalla Varkalaan, josta sain todella hyvän huoneen 500rs. Meren rantaan on satametriä ja huoneessa ilmainen wi-fi. Jee!!!!!
Näyttää siltä, että ilmat eivät ainakaan ole viilenemään päin, joten hyvällä omallatunnolla jään tänne ihmettelemään vielä huomiseksi päiväksi. Ainakin.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 24.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:09 - Hannu Seppä

24.1.2015

Muovinen patja, täinen täkki ja hyvin niistetty tyyny. Eikä yhtään hyttystä. Voisiko enää paremmin olla? Hmmm........

Täydellinen, kahdeksantuntinen yö. Palautusta eilisen kahdeksantuntisen taipaleen jälkeen. Voisiko sitä ihminen muuta matkaltaan pyyttää? "Jos sais kerran reissullansa........"
7.15 herätys kuin Ruusunen unestaan, pirteä kuin peipponen, tukka nutturalla ja meikit naamalla. Jos kuitenkin jätetään pirteys ja meikit pois, niin lähellä ollaan. Pikainen aamupesu ja matkaan klo 8.15. Luulin jo tulleeni Allapuzan rajalle, mutta tienvarsikyltti kertoi kaupunkiin olevan vielä matkaa 15 km. Eihän tuo paha ole, mutta henkiset kilometrit ovat niitä raskaimpia, kuten päivän mittaan tulin huomaamaan.


Vailla tarkkaa karttaa, ajattelin amritapurin olevan lähellä Allapuzaa, mutta todellisuudessa sinne oli kaupungista vielä 65km. Ja siitä vielä viisi päälle pikkutietä. Tiestö jatkoi edellisen päivän tapaan lähes täydellisenä, joten matka taittui vauhdilla. Paitsi henkinen matka. Aina kun luulin olevani lähellä, oli vielä muutamakymmen kilometri jäljellä.
Kävin mukavassa tienvarsitavernassa tempaisemassa kunnon intialaisen aamupalan, tai liekkö jo lounaan aika klo 13. Tukeva, tulinen zapati maistui lähes täydelliseltä ja täytti kulkijan kuvun ääriään myöden.


Olen matkan aikana suojannut pääni auringon piikikkäältä pistolta t-paidan selkäosasta, joten hiusteni todellinen pituus ei ole ollut ulospäin havaittavissa. Tässä kuppilassa kuitenkin annoin päänahan hieman hengittää, joten vanhan isännän mielenkiinto kohdistui pyörästä pitkään lettiini. Hieman kokeillen tukan todellisuutta mies naurahtaen kommunikoi muiden asiakkaiden kanssa. Arvasin hiukseni olevan huvituksen kohteena. Ajattelin mielessäni, sillä kielitaidottomina äijä tuskin olisi ymmärtänyt, että siinä mies, joka pukeutuu hameeseen, syö ruonkansa sormineen ja palvoo lehmää yli kaiken, vittuilee toisen pitkistä hiuksista. Parempi olisi olla arvostelematta, sillä jokaisesta kriitikosta löytyy kritisoitavaa. Yritä vaikka!
Tänään tapahtui ihme!!! Viekkaudella ja väärydellä sain haltuuni prepaid liittymän. Uskokaa tai älkää, niin kävelin kaupasta ulos 50 rupiaa maksava liittymä taskussa. Ajoin lähimpään kahvilaan juomaan kupin teetä ja asentamaan simkorttia. Minulla on iPhone, älyttömän älykäs puhelin, johon menee micro simkortti. Minulla ei ollut toisessa kädessä micro simkorttia, vaan se isompi malli vanhoihin, ei niin älykkäisiin puhelimiin.
Join teeni rauhassa loppuun, jatkoin matkaani, enkä ajatellut asiaa sen koomin, ennen kuin nyt. Tämänkin jälkeen jätän ajatuksen menneisyyteen, enkä palaa siihen kuin satunnaisesti.

79 kilometrin jälkeen, klo 14 saavuin äiti Amman ashramiin. Ashram on hiljainen, sillä pääjehu on reissuillaan. Paikka on ulkoisesti muuttunut sitten vuoden 2006 paljonkin. Rakennuksia on tullut paljon lisää, backriverin yli rakennettu silta, jonka yli mentiin ennen muinoin veneillä 10 rupian maksua vastaan ja norsut ovat kadonneet. Täällä asui kaksi komeaa kärsäkästä, mutta asuinrakennusten rakentaminen on vienyt niiltä elintilat. Tai sitten ne ovat Turkissa sirkuksen vetonaulana.


Vaikka ulkoiset puitteet ovat saaneet uutta tuulta, niin itse ilmapiiri seisoo, kuten on aina seisonut. Edelleen samat länsimaalaiset yhteiskuntapakolaiset asuttavat ja pyörittävät kompleksia. Täällä eletään syvässä unessa eikä tarkoituskaan ole herätä. Henkiset harjoitukset ovat ruttininomaisia toimia asialleen omistautuneiden devotien ( gurun oppilas ) keskuudessa. Mantroja lausutaan töitä tehdessä tai muuten vaan täydellisyyttä tavoitellessa. Tämä on maailma, jossa jokainen, joka tuntee realimaailman paineen liian kovana, kaipaa henkistä sisältöä fyysisen tylsyyden iskiessä, tai pelkää kuolemaa henkensä edestä, on oiva pakopaikka. Henkisyyttä myydään pieninä palasina, jonka oletettu kiitos seisoo herännäisyytenä, valaistumisessa. Henkisyydestä on tehty verbaalinen polku, jota kulkemalla voi saavuttaa jumaltietoisuuden. Polkua mainostetaan antaumuksella korkeammille voimille, jotka voidaan saavuttaa vain sitoutumalla joogaan, meditaatioon, tietoiseen läsnäoloon, rukoiluun, henkisiin lauluihin, pyyteettömyydelle ja mille milloinkin. Äiti Amman seuraaminen tekee tästä helpon tavan, sillä itse ei tarvitse käyttää aivojaan lainkaan. Kaikki on valmiiksi pureskeltu. Loputtoman vaelluksen loputon polku.
Amma kuitenkin tekee maailmalla käsittämätöntä laupeuden työtä köyhien ja vähäosaisten hyväksi. Tämä on kiistatonta ja ihme on, ettei hänelle vielä ole myönnetty Nobelin rauhanpalkintoa. Jos se nyt mitään merkitsee. Intiassa sekä muualla maailmassa Amma on rakentanut sairaaloita, orpokoteja, kouluja ja taloja katastrofeissa kotinsa menettäneille. Tällaisessa työssä olin mukana myös 2005, aasian tsunamin jäljiltä ja sain aitiopaikalta seurata, miten Sri Lankan ja Intian itärannikon tuhoalueet saivat rakennus- ja ruoka-avustusta Amman toimesta. Tähän työhön Amma tarvitsee näitä unessakävelijöitä, joiden tuki on hänen työssään välttämätöntä. Kysymys siis kuuluu: miksi näitä sitten herättämäänkään? Vastaus: niinpä!


Tortta på tortta ja lapset taputtavat suuria karvaisia käsiään.
Joskus muinoin täällä viihdyin pitempiä aikoja, mutta nyt tuntuu, että yksi lepopäivä riittää ashramin unta. Ylihuomenna jatkan matkaa kohti Trivantrumia, jonka nämä lapselliset, keskenkasvuiset ovat halunneet muuttaa takaisin muutaman vuosisadan takaiseen nimeen: Thiruvananthapuram. Opaste kylteissä nimestä tuskin ehtii saada selkoa, sillä nimi on pitäny saada mahtumaan valtateiden opastetauluihin, eikä niissä juuri tilaa ole. Hierontakoulua käydessä opin paljon latinankielisiä termejä lihaksistosta, luustosta ja hermoradoista, mutta niistä ajoista on mieleen jäänyt elävästi vain yksi latinankielinen nimi: sternoklendomastoideusmuskulus. Ehkä Intiasta jää mieleen elämään: Thiruvananthapuram.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 23.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:07 - Hannu Seppä

23.1.2015

Thrissun keltainen hotelli/ravintola/vaatekauppa/vanhat äijät, kompleksi kiittää avokätisestä olemuksestani, joka ei tullut litsarin muodossa, vaan olemattoman juomarahan.

550 rupiaa kolmannessa kerroksessa, jonne komeasti kiidätti tuulettimella varustettu, teräksinen hissi minut ja c.c:n. Pyörä olisi halunut kantoon, mutta pysyin kovana ja pienen yrittämisen jälkeen myös sain sen mahtumaan pystyasennossa sisään. Fillari on jo tottunut, että kannan sen rappusia pitkin, milloin minnekkin.
Ilmastoimaton kahdenhengen huone oli hintalaatusuhteeltaan hyvä. Ainoa miinus oli ilmanvaihtoaukkot ilman itikkaverkkoa. Tuuletin kuitenkin huolehti hyvinvoinnistani, eikä laskenut kuin yhden hyttysen kimppuni, jolle olin liian suuri pala purtavaksi. Tai imettäväksi.
Unirikas yö vei minut milloin minnekkin, mutta suurimman osan yöstä vietin tyttäreni kanssa. Kaikkien näiden kahdeksan vuoden aikana olen ollut hänestä erossa vain viikon kerrallaan. Alkaakohan olemaan vieroitusoireita? Tosin tyttäreni äitikin vieraili osin unissani, mutta hänen kuvajaisensa ei tällä kertaa esiintynyt posiitiivissa merkeissä, vaikka yleensä kyllä.
Kahdeksalta olimme fillarin kanssa ahtautuneet pieneen kerroskuljettimeen täynnä tarmoa tulevan päivän koitoksia silmälläpitäen.


Kahden tunnin ajelun jälkeen pysähdyin aamiaiselle. Pepsitölkki, kahvi ilman sokeria ja kaksi vehnäistä nisua. Jos näillä ei jaksa, niin ei sitten millään. Ja minä jaksoin.
Tämän jälkeen etteeni avautui nelikaistainen "moottoritie", joka jatkui aina tänne, Alappuzhaan asti. Reissun paras reitti pyöräilyyn, vaikkakin ei visuaalisesti. Sain ajaa koko matkan poikkeamatta yhdessäkään kaupungissa, sillä kaupunkien kohdille oli valtatiehen rakennettu silta, joka ohitti ne vaivattomasti. Keskinopeus 25 km/h ja matkaa kertyi 148km. Ja vaivattomasti. Yhden tauon pidin puolenpäivän aikaan, jolloin lounastin nopean prianin (riisi/vihannes/pikkelsi/sipulimaito yhdistelmä), joka upposi kuin voivetsi vanhaan mummoon.
Olen tainut aiemmin mainita Intian kaaottisesta liikenteestä, mutta vaikka ruuhkat ovatkin hurjia ja liikennekulttuuri näennäisen villiä, niin kuitenkin se toimii. Olen maailmaa kiertäessä oppinut hyvin tulemaan toimeen eri maiden teillä ja täällä pärjää erittäin hyvin kun pitää puolensa. Pitää olla röyhkeä ja vain mennä sekaan ja sinne, minne haluaa. Eivät autoilijat päälle aja. Myöskin takaa tulevasta liikenteestä ei tarvitse juurikaan välittää, sillä vastuu on takaatulijan. Pyöräilijää kunnioitetaan joka paikassa hyvin. Joskus muinoin ajattelin, että Suomen poliisikoulun pitäisi kurssittaa tulevia ja olevia poliiseja muutaman viikon intensiivillä Intiassa, jotta ymmärtäisivät hieman paremmin maalaisjärjen käyttön merkityksen. Vaikka autoilijat ovat röyhkeitä, niin Suomalaista uhoa ei ole. Kukaan ei hermostu kiilamisesta tai muustakaan röyhkeydestä. Kaikki ymmärtävät, että on vain mahduttava ja kyllähän nuo mahtuvat. Käsitystä kuin "minä itse", "minun oikeus" tai "fuck you" ei tunneta. Muutaman kerran olen tänäänkin joutunut lyömään jarrut pohjaan välttääkseni törmäyksiltä ja pienen hetken päässä on ollut, ettenkö olisi keskisormea herisyttänyt. Mutta arvannet varmaan, että turhaan sen tekisin, sillä nämä eivät välitä.


Jokin päivä sitten tulin pitkää alamäkeä 50km/h kun eräässä mutkassa oli juuri aiemmin prätkä kaatunut. Mutkan kohdalla olevan kauppakojujen ihmiset olivat kaikki huolehtimassa loukkaantuneesta miehestä. Todellista välittämistä, sitä täällä näkee paljon. Täältä olisi humanitaarisesti niin paljon tuotavaa, ettei tosikaan.
Suomessa säännöt ovat pisteitä. Meillä ei yksinkertaisesti tunneta käytännöllisyyttä, sillä lähes jokainen kuljettaja on ottanut asiakseen huolehtia kanssakulkijoiden lainmukaisuudesta. Eikä kyse ole vain liikenteellisestä ominaisuudesta, vaan kaisesta olemisesta. Liikenteessä ominaisuus vain kulminoituu räikeydeksi. Ehkä se on suomalaisuutta. Ehkä suomalaisuus on juuri ulkopuolisuutta. Ulkopuolisuutta omasta itsestä. Oma minä on niin kaukana todellisuudesta, ettei sitä kyetä näkemään muutoin, kuin peilikuvana, joka sekin on vain heijastuma, vääristymä.


Meillä on hyvät autot, hyvät tiet, yksityisiltä yrittäjiltä riistettyjä tienvarsikahviloita isoille tukkuyhtiöille, turvavöt ja airbacit, talvitiet aurataan hyvin, mutta käytännöllinen, humaani maalaisjärki on jättänyt urbanisoituvan juntin. Jos olisin valmist tuomaan poliisit tänne, niin ihan hyvin voisi osa autokoulun oppiinkin kuulua viikko Intialaisessa liikenteessä. Jos lopetettaisiin toisten elämiseen, olemiseen ja ajamiseen puuttuminen, vaikka välillä töpeksitäänkin, olisi lamankourissa kamppailevan ihmisen hieman parempi olla. Inhimillisyys ja yllättävät tilanteet tekevät jokaiselle joskus kepposia, hyväksytään ne helvetti soikoon, eikä tuomita.


Moni toki ajattelee, että täällä tapahtuu paljon kolareita, mikä on toki totta, sillä ohitukset ovat jopa minun mielestäni toisinaan aika hurjia, ja ohituksissa näitä juuri tapahtuu. Mutta ennen kuin alkaa arvostelemaan, niin suhteessa liikenteeseen, onnettomuuksia ei tapahdu sen enempää kuin länsimaissakaan. Tiestö on suurimmaksi osaksi aivan paskassa kunnossa, ja asfalttin ja pientareen korkeus ero on usein jopa n.30cm. Autokanta on täällä todella kirjavaa. Erittäin paljon liikkuu sellaisia autoja, joden olisi pitänyt aikaa sitten kuljeksia elefanttien tapaan, kauas yksinäiseen lahdelmaan kuolemaan. Mutta elintaso on sellainen, ettei vähänkään kulkevia menopelejä haudata, vaan niitä parsitaan seuraavalle sukupolvelle. Kuorma-autot ovat oma lukunsa, kuten valtiolliset paikallisbussitkin. Yhtä kaikki, ihmisten asenne liikenteeseen ja muuhunkin olemiseen toistensa kanssa on ihailtavaa. No, tulipas nyt sitten sitä positiivisuutta kerrakseen. Ehkä olen tänään hyvällä päällä, kun takana on niin paljon vaivattomia kilometrejä.
Muutamia kilometrejä aikaisemmin aloin kyselemään majoitusta ja huh, hinnat ovat taas pompsahtaneet pilviin. Alle 1500rs hotellihuonetta ei ole ollut saatavilla, vaikka laatutaso on pysynyt alhaisena. Muutama kilometri ennen Alappuzhaa löysin tämän city lodge:n, rähjäisen hotellin, jossa yöpyminen ilmastoidussa huoneessa olisi maksanut 1600 rupiaa. En kelpuuttanut ilmastoitua huonetta, joten portjeeri kertoi ilmastoimattomien huoneiden olevan varattu. Niinpä, ajattelin, joten otin lähteäkseni, kun valkopartainen respaukko pyysi takaisin ja tarjosi vielä siivoamatonta huonetta 500 rupiaan. Löin kättä päälle, vaikka todellinen hinta olisi ollut laadun mukaan 350rs.


Huomenna ajan Vallikavuun, äiti Amman ashramiin, jossa toivon voivani viettää muutaman rauhallisen päviän olemalla ja kirjoittelemalla. Koska prepaid liitymän hankita takeltee edelleen, niin otan asiakseni soittaa tyttärelleni kolikkopuhelimesta. Montakohan kiloa kolikkoja pitää varata mukaan?
Vaikka olen vuosia sitten hylännyt elämästäni hedonistisen luonteenpiirteen, niin toisinaan hedonismi on ihan kivaa, joten, tämä ei ole teille, satulaan syntyneet ja lapset, ostan lennot Malediiveille muutaman päviän sukelluksia silmälläpitäen. Mainitsinkohan tästä aikaisemmin? En muista, mutta jos mainitsin, niin mainitsen taas. Malediiveille..................

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 22.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:05 - Hannu Seppä

22.1.2015

Kadotettujen unien kaatopaikka, Kozicode, Kerala, Intia.

Tasokas hotelliyö tarjosi lähes tasokkaat unet. Vaikka sijainti oli aivan Kozicoden keskustassa, niin kolmannen kerroksen huone sijaitsi takapihalle, eikä liikenteen melu kantautunut sisälle lainkaan. Tosin naapuritalon, tylsistyneen dalmatialaisen ulvonta pitkin iltaa kuului sisälle, mutta sen häiritsevyys oli vähäistä. Ulina kuitenkin loppui jo hyvissä ajoin ennen maatepanoa. Ehkä koira sai napin otsaansa.
Kylpyhuoneen tuuletusikkunaan oli asennettu asianmukaiset itikkaverkot, joten toiveissa oli veretön yö. Kuten olikin.
Mutta aamulla klo neljä koin uskonnollisen herätyksen.
Tämä on varmaakin varmempi factuma, sillä tarkistin ajan kellosta. Takapihan tuntumassa sijaitsi, oletettavasti, hindulainen temppeli jossa alkoi aamun ensimmäiset hengelliset laulut raikaamaan helvetin suurista kaijuttimista. Sitä en tiedä, tuliko laulu kuoroineen livenä, vaiko ihan äänitetuotannosta, enkä ollut halukas ottamaan selvää, mutta volymea oli riittävästi. Tämä herätys ei vastannut lainkaan kuvitelmia Jeesuksen tai muun mielikuvitusolennon uudesta tulemisesta, eikä muustakaan rauhan tyyssijasta, kuten lupauksesta paratiisista, pikemmin esimakua tuonelan bileistä, jotka voin suosiolla jättää väliin. Onkohan jumalilla vastaanotto ajat juuri tuolloin?
Vedin peittona toimivan froteepyyhkeen tiukemmin kehon suojaksi, jääden odottaman biisin loppumista, joka pian loppuikin. Pian olin jälleen karanneen unen kimpussa, puristautuen tiukasti sen jäljellä olevaan olemukseen kuin Hinduismi Intialaiseen.
Puhelimen kello herätti minut aivan liian arkisesti puoli kahdeksan, eikä lainkaan hekumallisesti, kuten yöllinen valistuminen. Kiitos siitä. Mietin illalla, josko sitä olisi seitsemän aikaan taas liikenteessä, mutta vasta yhdeksältä lähdin saasteisen liikenteen sekaan.


Kaupungista sisään ja ulos kulkevat tiet olivat aivan tukossa. Pakokaasun määrä oli tuulettomassa ilmassa veitsellä leikattavissa. Koska minulla ei ollut sopivaa veistä tuohon tehtävään, joudun hengittämään sisääni sen verran saastetta, että mahduin kulkemaan. Tähän astisen matkan aikana olen saanut varmaan muutaman kilon ylimääräistä, en tosin vyötärölle, vaan keuhkoihin. Loppuvuosi kuluukin sitten saasteita yskiessä. En osaa sanoa, mikä ajopeli saastuttaa eniten, mutta skootteritaksien perässä ajaminen on yhtä helvettiä. Muutaman sentin mittaisesta putkesta tulee tuutin täydeltä sinisen harmaata keuhkojen tappajaa.
Yleisesti ottaen isoissakaan kapungeissa ei ole liikennevaloja, mutta jos on, kuten Kozicodessa, niin niiden tehtävänä on esitellä kolmea erillaista väriä, liikenteen ohjauksessa ne ovat tarpeettomia.


Edelliseen päivään poiketen, hieman hapokkuutta reisissä, mutta muutaman kilometrin jälkeen tuntemukset olivat kaikonneet. Edellispäivän maasto oli tasainen ja nopea polkea, joten toiveekkaana odotin samanlaisen maaston jatkuvan. Turhaan. Kymmenen kilometrin polkemisen jälkeen alkoivat ylämäet. Ja alamäet. Lähes tulkoon 80 kilometriä pientä nousua ja laskua koko ajan. Vaikka mäet eivät olleet jyrkkiä, niin niiden pituus ja tiheys olivat ajaa pirun pesästään ennen aikojaan. Vasta 90 kilometrin jälkeen tiestö muuttui jälleen tasaisen nopeaksi.
Kaupunkeihin tultaessa ovat tienvarret täyteen dupattu isoja mainoksia. Niitä on niin tiheessä, että tienviitat jäävät usein katseilta piiloon. Ajoin suhteellisen isoon kaupunkiin tutkaillen liikennettä, josta tuon tuostakin, jokin rakkine hyppää eteen ilman varoitusta. Kaupungin läpi kulki nelikaistainen tie, joten en olettanut muutoksia olleen matkassa, vaan sotkin kaupungin läpi, hihkaisten ilosta kun kuumaa, mutta raikkaampaa ilmaa virtasi keuhkoihin. Saavuin neljäntien risteykseen, eikä lainkaan opasteita. "Mihin nyt"? kysyy jehova. Jonkinasteinen prätkäesittely oli risteyksessä käynnissä, joten neuvoa kysymään. Viisikilometriä takaisin kaupungin keskustaan, sen läpi ja vasemmalle.
Takaisin savuhelvettiin ja valtatietä etsimään, joka löytyi heti keskustan jälkeen.
Yllättävän isoja ovat muutamien pävien kaupungit olleet. Iltapäivän ehtiessä neljän korville, aloin etsimään majataloa. Keskustoissa kyllä oli jonkin verran tarjontaa, mutta en halua aivan keskustaan, ellei ole pakko ja pakko ei ollut vielä. Syrjäinen hotelli löytyikin aivan isomman kaupungin jälkeen, jonka hinta-laatusuhden oli Keralamaiseen tapaan kohdallaan.
Tänään otan välipäivän, enkä lähde etsimään prepaid liittymää. En, en, en.
Ostan sen huomenna.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 21.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:00 - Hannu Sepp

21.1.2015

Maailmasta ei paska lähde pyyhkimällä, eikä hyttyset tappamalla.

Jotenkin osasin jo eilisten päiväunien jälkeen kuvitella tulevan yön, mutta näin hyvin sitä en osannut sentään kuvitella.
Huone oli sinänsä hyvä ja sitä valitessani, todistin miehen laittavan puhtaan tyynyliinan ja aluslakanan vuoteeseen. Kuitenkaan en puhu puhtaasta, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä molemmat olivat kuin elefantin toiletkäynnin jäljiltä. Mitenköhän täällä pyykkiä pestään? Tosin olen usein jokien varsilla nähnyt naisten ja lasten hakkaavan sadistisin ottein likapyykkiä. Oli sitten asia miten hyvänsä, niin nyt tulin ajatelleeksi, että onkohan edellisissä hotelleissakin ollut puhtaat aluslakanat? Ei kaikissa, sillä vaikka valkaisu on jäänyt puolitiehen, ja likatahrat ovat muuttuneet osaksi kuosia, niin viimeistään tuoksusta eroittaa puhtaan pyykin. Eikö niin?
Noissa lakanoissa nukun hyvin, ajattelin. En nukkunut.


Päiväunet siirsivät alkunukahtamista muutamalla tunnilla ja tämän olin ottanut huomioon. Katsoin aikani kuluksi telkkaria, kunnes väsymys hiipi silmäluomiin. Telkkari kiinni ja valot pois. Noin viisiminuuttia meni melkein hienosti. Hotellihuone oli kuitenkin kahdelta seinältä pääväylän varrella, eikä rekkakuskit tunnu nukkuvan öisin. Nappikuulokkeet korville ja hieman parempi. Sitten pääsi helvetti valloilleen.
Koska kuumuden vuoksi on turha yrittää peittoutua, niin saatanallinen tikkaaminen pitkin kehoa alkoi. Aivan kuin olisin ollut alakerran polkuompelukoneiden kohteena. Hyttysiä oli niin maan vietävästi. Valot päälle keskitysleiritunnelmiin. Hirveä tappaminen ja muutaman tunnin kuluttua luulin hoidelleeni kaikki viholliset. Makasin varmuuden vuoksi sängyssä valot päällä, josko niitä vielä tulisi. Ei tullut. Hyvillä mielin simmut kiinni. Melkein unessa kun sama tikkaaminen alkoi uudestaan. Hemmetti. Valot päälle ja napalmia hyrisevien hyttysten niskaan. Taas meni muutama tunti toistakymmentä raatoa pitkin huonetta. Suurin osa verisistä ruumista oli liiskautunut lakanaan tai iholle. Puolen tunnin tuijotus, eikä yhtään vihollista. Mahtavaa.


Valot veks ja unille. Nyt pääsin hyvin unen vauhtiin, kunnes.......... Kyllä. Taas muutama tunti silkkaa tappamista. Nyt jo aloin ihmettelemään niiden pääsyä huoneeseen. AIkani etsittyäni löysin katonrajasta avoimen tuuletusikkunan ilman hyttysverkkoa. Nyt ei kyllä ole insinöörillä ollut ihan kaikki muumit laaksossa. Tukkimaan en tuota aukkoa pystynyt, mutta unta olisi saatava. Ei auta, makuupussiin, huppu päähän ja hikoilemaan. Nuo kaksituntia sainkin nukuttua, mutta aamulla oli Hannu, makuupussi ja ns.puhtaat lakanat märkinä.

Yhdeksältä olin jo liikenteessä, syötyäni wifi ruokalassa aamiaisen. Mahtava mesta. Edellisen päivän keskeyttäminen oli sittenkin nappi juttu, sillä väsymyksestä ei ollut tietoakaan.
Unettomasta yöstä huolimatta virtaa oli kuin Fennovoiman tulevassa ydinvoimalassa. Tulee tuutin täydeltä, eikä maksa mitään. Mistä tulikin mielleni, että toissapäivänä ajoin Venäläisen ydinvoimalan ohitse, samanlaisen, mitä ollaan Suomeen suunnittelemassa. (Kuvat tulevat perässä) Helvetinmoinen kompleksi. Onnea vaan Suomi ja vitun fiksut päättäjät. Tätäkö tarkoitetaan sillä omavaraisuudella? Kukaan ei ymmärrä omavaraisuudesta mitään ja kaikkein vähiten päättäjät. Meitä kehoitetaan suosimaan kotimaista tuotantoa, joka sinänsä on jo yliveroitettua, vaikka kaikki Suomalainen osaaminen myydään heti kohta ulkomaille. Suomea pyörittää jo yli 50%:sesti ulkomaiset yritykset. Eikö olekkin mahtavaa! Suomi nousuun ja sitten myydään se ulkomaille. Ulomaalaisomistuksille pitää laittaa niin kovat verot ja maksut, ettei niiden kannata toimia Suomessa. Tai sitten kotimaisille yrityksille niin suuret helpotukset, ettei yksinkertaisesti kannata myydä pääomaa pois Suomesta. Mitä tapahtuu valtionyhtiöille, jotka yksityistetään? Pistetään palasiksi ja myydään ulos.


Täällä ei juuri kukaan teidä mitään koko Suomesta. Ennen muinoin käytin Nokiaa oivana esimerkkinä Suomalaisuudesta, mutta nyt sekin on Stubin rakastamassa jenkkilässä. Kaikki vain vähänkin hyvin menestyvä kotimaisuus pitää myydä äkkiä ulos, jotta sijoituksista saa parhaan, hetkellisen tuoton. Jos annatte minulle mandaatin, niin neljässä vuodessa Suomi on 90% omavarainen ja työttömyys on alle puolet nykyisestä. Miten voi niin itsestään selvät asiat saada niin monimutkaiset muodot?
Mikäli olet lukenut "huolella" näitä kirjoituksia, niin olet saattanut saada kuvan, että arvostelen negaisesti kaikkea täällä olevaa, mutta niinhän se onkin. Ei kuitenkaan aivan.
Pidän tästä maasta, ja kuten jossain päivityksessä sanoin, ihmiset ovat aitoja. Suomi ei tarvitse täältä yhtään mitään, ei edes työvoimaa, mutta jos jotain, niin toisin Suomalaisiin Intiaisten parhaita piirteitä, avoimuutta, vilpittömyyttä, ystäväälisyyttä, positiivisuutta ja kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Jos meissä olisi edes pieni osa sitä, mikä näissä on sisäänrakennettua, niin olisimme jo pitkään olleet omavaraisia, kuten Islanti nyt. Ei meidän tarvitse olla eurooppalaisin wanna be maa. Me olemme idän ja lännen kiila ja puolueettomina meidän ei pidä pyllistää Venäjälle eikä kumartaa Ameriikkalaisuudelle. Me emme tarvitse jenkkilää, sillä meillä on hessburger. Emmekä tarvitse Pizzahuttia, sillä meillä on kotipizza. Meillä oli maailman edisyksellisin kännykkä tekniikka, hyvä, kotimainen jätehuolto, kotimainen linja-autoliikenne, paljon pieniä huoltamoyrittäjiä ja kyläkauppiaita, meillä oli oma, valtio-omisteinen pankki, puhdas luonto ja valtaisat pohjavesivarannot, meillä oli usko ja luotto tulevaisuuteen. Sitten tuli ameriikka, sitten eurooppa, sitten Stub & the stupidos.
Ensimmäiseksi pitää lyödä rajat EU:lle. Sitten löydään rajat Ameriikalle. Sitten löydään rajat Venäjälle. Ja sitten löydään markka. Kun nämä on tehty, aletaan töihin. Sorry politikointi. Takaisin Intian maantielle.

Muutaman seikkailurein jälkeen olin jälleen valtatiellä. Tulin isoon kaupunkiin, jossa eksyin päätiestä, vaikka kuinka yritin olla tarkkana. Kurvattuani valtatielle näin ensimmäisen varoituskyltin, jossa varoitettiin cobrista. Sitä en ihan ymmärtänyt, varoitettiinko siinä ihmisiä cobrista ja cobria ihmisistä? Ehkä kuitenkin niin, ettei pidä ajaa päälle, jos sattuu tielle eksymään. Ei ainakaan minun tielleni tänään osunut. Olisi huippua, jos pääsisin näkemään, mutta en kokemaan luonnonvaraisen cobran. Sitä odotellessa.

Törmäsin valtatiellä suureen ruuhkaan, ja kun sanotaan, että kyllä maailmaan meteliä mahtuu, niin ei mahtunut. Seikkailin pyörälläni autojonojen ohi, kohti tukosta. Sadametrin jälkeen sen alueen koululaiset olivat keräytyneet suureksi rivistöksi vasemmanpuoleiselle kaistalle. Sompailin näiden ohitse ottamaan tapahtumasta kuvia. Intialaiset ovat siinäkin suhteessa ihmeellistä kansaa, sillä kun kaivaa kameran laukusta, niin johan alkaa säpinä. Noin tuhat mukulaa alkoi saman aikaisesti huutaa ja heilutella käsimerkkejä. Yhtään keskisormea ei sentään näkynyt, mutta "love & peace" käsimerkki oli kovasti huudossa. Mikäs siinä, paljon kuvia.
Koko kavalkaadin edessä oli pieni lava-auto, jonka lavalla oli muutama valtavan kokoinen kaijutin, joka vielä tässä vaiheessa oli ääneti. Kun pääsin auton ohi, kaverit pistivät ämyrit soimaan samalla hetkellä, kun ohitin sen. Tahalleen varmaan, sillä säikähdiin niin, että meinasi ajatus mennä väärään kurkkuun. Kaverit autossa huomasivat säikähdyksen, purskahtaein äänekkääseen nauruun. Yritin näyttää vihaiselta, mutta voiko näille kakaroille? Ei. Itse olisin käyttäytynyt aivan samoin heidän asemassaan.
Kovaäänisistä kuului musiikkia ja päälle nauhoitettua hokemaa: "run, Kerala, run." Tätä ja väliin hieman malajalam kielistä mongerrusta. Samalla lähti kavalkaadi liikkeelle. Kaikki juoksivat! Siinä helteessä ja hymyssä suin. Kuvailin vielä hieman tapahtumaa ja lähdin liikkeelle. Ajaessani heidän ohi, heistä lähtevä meteli oli miltei hitsattavissa. Mahtavaa joukkoa.


Jätin juoksijat pian taakse ja noin viiden kilometrin jälkeen samanmoinen juoksija joukko tuli vastaan. Olikohan niillä treffit puolessa välissä? Kaivoin kameran esiin ja jälleen lähti pentujen mopo käsistä. Huutoa ja heiluttelua. Tämäkin joukkio oli yli tuhannen, eri ikäisen koululaisen muodostama massajuoksu. Sain hullun idean. Lähdin ajamaan vauhdilla kohti ryhmää. Päästessäni heidän kohdalleen, nostin käden ylävitoseen. Siitäkös nuo innostuivat. Koko matkan otin vastaan kämmeniskuja. Jotkut iskivät oikein voimalla, mutta suurimmaksi osaksi läpsäykset olivat maltillisa tervehdyksiä. Mahtavaa, että kaikki lähtivät mukaan. Paitsi opettajat. Tai ainakin luulin heitä opettajiksi, koska yrittivät pitää jonot kurissa. Eivät onnistuneet kun lentävä Suomalainen ylävitonen saapuu etuoikealta. Hah.

Täällä eletään todellakin näennäistä demokratiaa, mutta matkanvarrella on jatkuvasti liehunut kommunistipuolueen liput ja julisteissa komeilee Chen kuva paikallisen puoluepampun rinnalla. Intia taitaa olla käytännössä kuitenkin sosialistisen kommunismin pauloissa. Se näkyy myös yhden prepaid liittymän ostossa, jota tänäänkin yritin urhoollisesti ostaa. Olin päättänyt, että nyt minulla kaikki tarvittava sen ostoon, hotellista huone ja passista kopio, tarpeeksi rahaa ja oikea asenne.
"Päivää. Saako teiltä prepaid sim-korttia?"
"Tottakai, olkaa hyvä, peremmälle."
"Kiitos."
"Onko teillä kopio passista?"
"Kyllä, tässä, olkaa hyvä."
"Kiitos. Missä hotellissa teillä on huone?"
"Asun 'Atlas Inn' hotellissa, huone 105. Tässä todistus yhteydestäni hotelliin."
"Kiitos. Onko teillä valokuva?"
"VALOKUVA?????"
"Niin, tällainen pieni valokuva kasvoista, niin kuin passikuva."
"Tässä minulla on kopio passista ja siinä on kuva."
"Niin on, mutta se ei riitä. Pitää olla erillinen passikuva."
"Et ole, vitun vinkuintiaani, tosissasi."
"Kyllä. Jokaisen pitää tuoda passikuva uuden sim-kortin ostoa varten."
Saanet uskoa, etten meinannut uskoa korviani. Vaikka olin pirteä päivän ajelusta huolmitta, pesuhuollot tehnyt, juuri hyvin syönyt ja saanut vielä kupin kahvia, jota en muutamaan päivään ole saanut, niin silti jouduin nieleksimään muutaman kerran. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, onko mies tosissaan, ja hän edelleen väitti olevansa. Käskin häntä syömään päänsä, tällä kertaa englanniksi. Näin toimii sosialistinen järjestelmä. Vaikka kyseessä ovat monikansalliset yhtiöt, jotka liittymiä tarjoavat, ja ovat vielä valmiiksi maksettuja, niin siitä huolimatta kaikkien tiedot pitää kirjata ylös. Sitä en tiedä vaatiko kyseiset teleoperaattorit näintä tietoja, mitä epäilen, vaiko valvontakomissio, mikä on todennäköisempää. Olen käsittänyt, ettei tässä maassa myydä lainkaan luotollisia, laskutettavia sopimuksia.
Jos jotain yhtäläisyyksiä tämän maan ihmisistä ja nykysuomalaisista pitäisi löytyä, niin katukuvassa näkyvät ihmiset ovat suurimmaksi osaksi pää painuneena älypuhelimen suuntaan. Ehkä liioittelin, sillä vielä toistaiseksi nuorempi väki täällä on aktiivisempi älyköiden suuntaan, mutta kaupungeissa muutkin. Suomessa ovat kaikki.

Ostin kaksi litran vesipulloa, puolilitraa pepsiä, yhden sulaneen jätskin, joka piti heittää rotille, marssin hotellihuoneeseen, löin oven lukkoon ja oli vähän aikaa Hoo Moilasena.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 20.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:14 - Hannu Seppä

20.1.2015

Nythän se aamu lävähti silmille, 5.35 ja lupausten lunastus.

Eilen vastaani tuli muutamia Intialisia propakandapyöräilijöitä, jotka ovat matkalla Kanyakumarista, Keralasta, Mumbaihin. Tukevat nykyisen pääministerin aikeita muuttaa jotain, jotain ihmiselle sopivaa. Intiassa? Pääasia, että jätkät pääsivät seikkailulle. Mukavia kavereita ja hyvä englanti, melkein kaikki tuli ymmärretyksi.
Jätkät kertoivat aloittavansa päivän kuudelta, joten yritin samaa, vaikka kello oli soimassa vasta 6.30 ja kuten insertti kertoo, 5.35 tuli luonnollinen herätys. Ei nyt kuitenkaan niin luonnollinen, sillä kapununki aloitti siihen aikaan heräämisen ja kun kaupunkin herää, se soittaa torvea. Vielä olisi väsyttänyt, vaikka yö oli ollut varsin hyvä, mutta pakottauduin kuitenkin aamupesulle. Hieman tavallista kankeampi aamu. Mieli oli hyvin herännyt, mutta keho olisi voinut jäädä maate. Olenhan kuitenkin mies, enkä afrikantähti, joten keho ei minulle sääntöjä sanele. Pyörä matkakuntoon, aulaan, pyörä syliin, neljä kerrosta rappusia alas, respasta muutama satanen matkakassaan (huone 800rs, maksu 1000rs, josta aamulla 200rs takaisin), ja pilviseen aamuun. Kyllä, koko taiva oli pilvessä. Yöllä oli ripotellut hieman vettä, sillä maasto oli märkää ja vesilammikoita teillä.


Talutin pyörää hieman verrytelläkseni ja satulaan. Nyt jo tunsin, miten reidet hieman aristelivat polkaisuja. Päätin, että kyllä tottuvat ja lähdin ajamaan. Väärään suuntaan.
Risteyksessä, jossa hotelli sijaitsi, erkaantui neljä tietä ja valitsin loogisimman. Onneksi olen epäilevä luonne, joten muutama selkeä kysymys ja epäselvä vastaus. Takaisin ja uusi suunta. Uuden suunnan piti olla edellisen kaltainen "valtatie", mutta muutaman kilometrin jälkeen se muuttui yhdeksi soramontuksi. Märäksi sellaiseksi. Tätä helvettiä kesti kymmenen kilometriä ja epäilin edelleen olevani väärällä polulla. Mutta useat vastaukset vakuuttivat minun olevan oikealla tiellä, tie vain oli kauttaaltaan uusinnan kohteena. Monet kerrat pyysin pyörältä anteeksi, että sen tällaiseen helvettiin vein, mutta C.C on kovin ymmärtäväinen ja hyväksyväinen matkakaveri.


Likimain tasan kymmenen kilometrin kohdalla soramottu yhdistyi "siihen" oikeaan valtaväylään. Taas maistui polkeminen kunnon tiellä. Niin, tai ei maistunut, sillä keho pentele ei suostu tyytymään mielen tahtoon. Jalat ovat todella hapoilla, eikä energiaa meinaa riittää edes kevyeen polkemiseen. Yritän kuitenkin, mutta taukoja on pidettävä kymmenen kilometrin välein.


Jossain kyläpahasessa kävin syömässä aikaisen lounaan, dalpatia, joka aikaisemmin on tuonut hieman lisää voimia, mutta nyt tämäkään konsti ei tepsinyt. Meno on kuin kirjojaan kustantamoille tarjoaminen, hidasta, vaivalloista eikä johda mihinkään.
Pyörän vaihteisto meinaa oikutella jälleen. Ei pysy vaihteet päällä, joten hieman säätämistä tien päällä. Hiltusen ohjeiden mukaan säädöt onnistuvat, mutta muutamien pävivien välein säätäminen ei liene tarkoituksen mukaista. Liekö kyseessä vaihteiston kuluneisuus vai vaijereiden löystyminen? Tiedä häntä, mutta säädellään nyt täällä ja kotona sitten korjataan. Kaiken kaikkiaan cyclocrossari on osoittautunut todelliseksi taistelijaksi. Matti Rämö pyöräilee, käsittääkseni maastopyörän tapaisella ajokilla, mikä Intian epätasaisille teille olisi varmaan omiaan, mutta tähän mennessä cc on osoittautunut hyväksi. Hiltunen laittoi vielä hieman paksummat renkaat, mitkä itse olisin valinnut. Kapeat renkaat ovat paremmin nopeaan ajoon pienellä kuormalla ja hyvillä teillä.


Etelään lähestyttäessä ilmasto muuttuu trooppisemmaksi. Vaikka suurimman osan aamusta taivas on pilvinen, niin lämpötila huitelee 35 asteen tuntumassa. Ilman kosteus tekee olemisesta ennestään vaikeaa, ja 80kilometrin jälkeen, klo 13 päädyn keskisuureen kyläpahaseen, jonka ensimmäinen kerrostalo on luokseen kutsuva hotelli. Ajan hotellin pihaan miettimään olotilaani. Yksikään solu ei haluasi jatkaa matkaa, mutta silti mietin, että jos ihan vain muutaman tunnin vielä. Kroppa huutaa hoosiannaa, joten annan periksi. Menen respaan kyselemään huonetta. 350+7%veroa. Joups, toinen paikka jo, missä peritään veroa. Katsoin hinnastoa, niin ilmastoidut huoneet olivat 600rupiaa ja siitä ylöspäin, mutta näissä kalliimmissa huoniessa vero oli 12%. Ei ymmärrä pieni ihminen?
Kannoin pyörän kolmanteen kerrokseen. Parvella oli Intialainen "turisti" joka kovasti utelemaan älyyttömyyksiä, niitä tavanomaisia. Olin hetken ystävällinen kunnes kerroin haluavani pesulle. Mies ymmärsi heti yskän ja kiitti rupattelutuokiosta. Pääsin pyörineni sisään, istuin hetken huohottamassa sängynlaidalla. Riisuin itseni liki alastomaksi kun ovikello soi. Ajattelin respan tuovan vaihtorahat. Avasin oven ja se saatanan partasuuinkkari seisoi kaverinsa kanssa oven suussa. Toi kaverinsa pällistelemään pohjoiseurooppalaista hikitursitia liki ilkosillaan. Siinä ne seisoivat pääistelemässä, eikä mitään sanottu. Kysyin, jotta mitä asiaa. Ei mitään, halusin vain esitellä sinut kaverilleni. Nyt tiedän, miltä sinusta tuntuu, Paula Koivuniemi.

Puhdistautumisen jälkeen en voinut vastustaa kiusausta, vaan annoin itselleni luvan tunnin torkkuihin. Sitten taas preapaid liittymän, epätoivoiseen hankintaan. Kyllä minä sen vielä joskus saan hommattua. Vaikka varastan.


Pienessä kylässä yllättävän iso ja tasokas ruokala. Ulkoasu jo paljasti, että alle satasen ei täällä syödä, joten sinne. Tilasin päivällisen ihmettelin, että mitäs nyt, kun silmiini osui kyltti: Free wifi. Olin tullut taivaisiin. Jumalallista ruokaa ja ilmainen internet yhteys wifiillä. Jos penkit olisivat vessanpönttöjä, niin voisi tehdä kaikki, tarpeelliset toimet saman aikaisesti. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsisikaan?
Kuten arvasin, niin lounas, pullo vettä ja tee, 320rupiaa, mutta oli se sen väärtti. Aamulla menen aamupalalle sinne, vaikka ei olisi nälkäkään, sillä pakko hyödyntää internet. Tiedä milloin sitä seuraavan kerran saa. Wiifiitä.
Nyt on jo hyvä ja tukeva olo, joten jos vaikka aamulla olisi jälleen virtaa koko päivän polkemiselle.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 19.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:11 - Hannu Seppä

19.1.2015

Kahdeksalta taas karavaani matkassa pepsin voimalla.

Puolet Karnatakan tiestöstä on saatananmoista perunapeltoa. Uutta teitä rakennetaan, mutta ei juurikaan tähän hetkeen vaikuta. En myöskään jää odottamaan sen valmistumista.
Karnatakan osavaltio, ainakin matkalla nähtyä, jäänyt valtaisista verotuloista paitsi. Asumukset ovat huonokuntoisia ja ihmiset..... no, ovat, kuten muutkin Intialaiset. Samat huudot tieden varsilta. Pennut huutavat: hello boss, tai hundred rupiis. Tuo "boss" kuullostaa ihan kivalta. Tienvarsitavernoita ei juurikaan näy. Kyllä niitä on, mutta pohjoisen syöttölöihin verrattuna, nämä ovat piilottaneet ravintolat sisätiloihin, missä muualla olivat seinättömiä. Hintataso on alhainen kautta linjan ja hyvä niin.


Aamun ajatuksena oli pysähtyä Uduissa, joka kartassa näytti olevan hieman isompi kaupunki. Ajoin ohi kun en huomannut koko kaupungin olemassaoloa. Seuraava iso kaupunki on Mangalore, jonka pitäisi olla niin iso, ettei sen ohi ajeta. Eikä ajettu.
Kuvittelin jälleen kerran saavani isosta kaupungista helposti preapaid sim kortin, mutta paskan marjat. Kyselivät passikopiota, eikä minulla ollut, joten jouduin toteamaan jälleen kerran: pidä korttis.
Söin siellä kuitenkin nuudeliannoksen, jonka pistearvo oli tällä kertaa 7. Ei niin maukas, mihin olen täällä tottunut, mutta silti ihan hyvä.


Iltapäivän saavuttua puolikahteen, saavuin Keralaan. Tie parantui heti hyväksi ajaa. Päästeltiin C.C:n kanssa oikein olan takaa kun kerrankin pääsi sotkemaan. Muu kuin tien muutos, oli, että tienvarsimetelöintiä kohtaani oli, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Pieniä kyliä oli jatkuvalla syötöllä ja erittäin paljon kouluja.
Vaikka asutusta oli todella paljon, niin majapaikkoja ei liiemmin ollut. Joissain kylissä oli hotelli, mutta kaikki täynnä. Jälleen kerran jouduin miettimään, josko sitä yöajoa joutuu harrastamaan. Enpähän kuitenkaan.


Tulin Kasaragodeen, joka on suhteellisen suuri pitäjä. Neljä ensimmäistä hotellia: täynnä. Jostain opastivat hieman syrjäiselle polulle, josta piti löytyä hotelli, jossa on tilaa. Löytyi ja tilaakin oli, mutta hinta 2600 rupia. Meni aika kalliiksi, joten kieltäydyin kohteliaasti. Palasin takaisin keskustan tuntumaan ja sitten tärppäsi. Aivan linja-autoaseman läheisyydessä 500 arvoinen huone, hinta 800 rupia. Olisikohan länkkärilisä tässäkin hinnassa.
Kannoin fillarin neljänteen kerrokseen ja heti vaatteiden pesuun. Sitä ennen kuitenkin telkkari auki HBO kanava, joka tarjoaa star trekkiä. Ei auta, vaatteiden ja kehon pesulle.
Asettautumisen jälkeen family restauranttiin syömään priania vihanneksilla. Sim kortin ostoyritys, nettikahvilaan lukemaan, ettei minua olla kaivattu, kämpille kirjoitushomiin ja nukkumaan. Aamulla ajattelin lähteä liikk viimeistään seitsemältä. Katsotaan, miten äijän käy.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 18.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:08 - Hannu Seppä

18.1.2015

Intiassa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee.

Kuten oli odotettavissa, katkonainen yö. Junat pitivät odotetusti meteliä koko yön ja sitten ilmestyivät "ne"! Niiltä olen saanut tähän mennessä olla rauhassa, mutta tämän hotellin pesuhuoneen ikkuna oli avoin taivaaseen saakka. Sieltä ne tulevat sulassa sovussa keskenään. Hyttyset. Ihan vain viaton vessassa käynti laskee ne sisään. Kourallinen kerralla. Kahden aikaan yöllä nousin ylös tappamaan niitä. Juniakin yritin, mutta niille en mahtanut mitään. Aikani murhatyötä tehtyäni, uskoin päässeni eroon suurimmasta osasta. Yölliselle metelille kokeilin iTunesia. Laiton musiikkia korville, toivoen pian nukahtavani. Niin kävikin. Heräsin kuitenkin korvakuulokkeiden johtoon, otin napit pois korvilta ja meteli palasi. Heureka! Kuulokkeet toimivat korvatulppina tehokkaasti. Napit korville ja puoli kahdeksaan unta.


Yllätys oli myös aamuinen lähtö hotellilta. Tullessani oli maksanut 500 rupiaa josta aamulla oli tarkoitus saada 50 rupiaa takaisin. Vastaanottovirkailija oli vaihtunut ja tämä uusi toi 200 rupiaa takaisin. 300 yöltä. Mahtavaa.
Kahdeksalta oli karavaani jo tienpäällä.


Viidentoista kilometrin jälkeen tien päällys huononi epätasaiseksi. Lähdettäessä lämpömittari näytti 27c, mutta jo muutaman tunnin kulutta mittari osoitti 38c. Tietöiden vuoksi tienreunustat olivat riisuttu puista, eikä varjopaikkoja juurikaan ollut. Koko päivän aurinko paistoi täydellä terällä. Navakka vastatuuli piti kuitenkin pahimman helteen poissa iholta, vaikka polkemiseen tuli hieman lisää kitkaa. No, vastus on vastustamattomien voimavara.
Matkan alkuvaiheilla ostin sokerileipurilta hieman kanapeen tapaisia, makeita pastoksia. Tämä laittoi kourallisen suklaa keksejeä mukaan. Kaikkein vähiten olisin niitä halunnut, mutta en hennonnut kieltäytyä leipurin anteliaisuudesta. Nyt kun niitä mukaan tuli, niin olihan niitä syötävä. Hyviltä maistuivat, mutta äklömakeat keksit alkoivat pian etoa. Heittelin niitä tienvarsilla koirille, mutta eivät maistuneet edes niille.


Lähes jatkuvasti jostain sivuilta huudellaan tervehdyksiä, autot ja moottoripyörät ohittavat torvet soiden. Autoista huudellaan ja jotkut prätkät ajavat vierelle jutellakseen, mutta juttelut jäävät yleensä muutamaan kysymykseen, sillä maaseudulla ei englanninkielisiä juurikaan ole. Näiden yksittäisten ihmisten kanssa saatan muutaman sanan vaihtaa, mutta muutoin olen pidätäytynyt vastaamasta kenenkään huuteluun. Poikkeuksen tekevät aivan pienet lapset, joille vilkutan. Tänäänkin monta kertaa mies ajaa skootterilla vierelle pienen lapsen kanssa. Ajavat hetken ja kaasuttavat pois. Olen totaalinen kummajainen, jota pitää esitellä lapsille.
Juurikaan en katso ihmisiä silmiin edes kaupoissa tai ravintoloissa. Jatkuvasti saa tuntea useiden silmäparien seuraavan tarkasti tekemisiäni. Ruokalat ovat mielenkiintoisia, sillä tässä osassa maata syödään yleisesti käsin. Kastikkeita varten tarkoitetut lusikat joutuvat surutta ruokailuvälineiksi. Paikallisella on ihmettelmistä kun pitkätukkablondi tulee lusikalla syömään banaaninlehtilautaselta. Teet niin tai näin, niin täällä olet friikki.


Matkalla lähes aina autoilijat ovat antaneet hyvin tilaa liikkua. Muutamia kertoja on ollut kun ovat joutununeet tulemaan lähelle, mutta tänään sattui muutaman kerran, että linja-auto joutui tulemaan kosketusetäisyydelle. Nämä ohittavat missä huvittavat, joten nämäkin tilanteet olivat, kun kaistalla oli samaan aikaa kolme isoa autoa.
Tietöiden nostattama punainen pöly tunkeutuu ikävästi kaikkialle. Kaivinkoneet lastaavat kuorma-autoja, jotka siirtävät kuivaa kiviainesta. Tuuli heittelee autojen lavoilta hiekkapölyä, jota olen joutunut muutaman kerran kaivelemaan silmistä.
Muutaman kilometrin matkalla tie kulki merenrannan tuntumassa. Avomereltä puhaltava tuuli puhdisti mukavasti ilmaa. Pysähdyin kookospähkinä välipalalle. Kookospähkinä ja kuppi teetä, 40 rupiaa. Seurasin sivusta inkkari hintoja, ja kookospähkinät maksoivat heille 10 rupiaa ja tee 5. Niin ollaan eriarvoisessa maalimassa, veliseni.
Viiden aikaan tulin pieneen kyläpahaseen. Olin viittä vaille, etten jatkanut matkaa, mutta päätin sittenkin kysellä majapaikkaa. Bussiasema, taas, samanmoinen hotelli ja hinta 300 rupiaa. Varmistin, ettei junaliikenne kulkenut talon ohi, ja näin oli, päädyin yöksi tähän, ilmeisesti valtion omistamaan hotelliin. Ainakin kovin virkamiesmäisiä näissä ollaan oltu. Tänäänkin mies otti 500 rupiaa takuun ja olisi ottanut passinkin, mutta en antanut. Kuinkakohan paljon saan huomenna takaisin?


Pyykki- ja kehopesun jälkeen lähdin etsimään ruokapaikka, joita olikin harvassa. Moni koju piti itsensä suljettuna ja niin on ollut koko päivän ajan. Onkohan tänään jokin pyhäpäivä, sillä vastaan tuli paljon kulkuneuvoja, jossa oli valkokeltainen lipuu keulilla heilumassa? Tai sitten on lakko.
Lounaan jälkeen lähdin etsimään preapaid liitymää ja vain yksi sellainen oli auki. Kysyin ovelta, jotta saako täältä niitä? Mies vakuutti tämän olevan oikea paikka ja pyysi sisään. Sen jälkeen hän kysyi passia. Passia? Hemmetti, niin vitun neuvostoliitto! Annoin miehen lukea sitä, jonka jälkeen hän soitti jonnekkin, josta kiellettiin myymästä minulle liittymää. Hän sanoi, että ainoastaan Intian kansalaiset voivat ostaa liittymän. Kyllä sitä nyt ollaan niin Stalinia, niin Stalinia, että! Yritin hieman kiukutella, että sehän on vain valmiiksi maksettu puhelinkortti, joten onhan aivan sama, kuka sitä käyttää. Tietenkin turhaan. Käskin syömään päänsä. Suomeksi. Kehtasi vielä kysyä: "excuseme"? Pidä tunkkis, vastasin ja laahustin ulos ostamaan cocacolaa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 17.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:06 - Hannu Seppä

17.1.2015

Kolmen aikaan aamuyöllä, ilotulitusraketteja!!!

Molempina öinä ampuivat ilotulitteita taivaalle aamuyön aikaisina tunteina. Raketit eivät sinänsä olisi unta häirinneet, mutta niiden aiheuttama voimakas räjähdys helisytti sielun sisäisiä ikkunoita. Olin ottanut majoituksen läheltä rantaa, luullen olevani rauhallisilla vesillä. Kuluneet kaksi yötä menivät jälleen erittäin voimakkaasti katkounen voimalla.
En tiennytkään, että minulla on niin paljon ystäviä Goalla, ennen kuin kävelin tievarsikojujen ohi. Lähes jokaisessa kojussa minulla oli ystävä. "Hey, my friend. How are you? Come to see my shop". Yhdeltä aktiivimyyjältä kysyin, onko hän minun todellinen ystävä? Naama virneessä hän kertoi olevansa. Kysyessäni häneltä, että onhan se ihan ok, jos tänä iltana syön hänen piikkinsä illallista. Niin helposti tulee ystäviä ja niin nopeasti ne kaikkoavat.
Aamutuimaan mietin pitkään, josko aamupuuron olisin vielä käynyt syömässä, mutta päätin pidättäytyä jälleen hampaiden peussa. Kello yhdeksän oli karavaani liikkeessä. Tuntui hyvältä lähteä jälleen matkaan.


Aamuaurinko ja tasainen maasto toivottivat lämpimästi matkaajan uusille seikkailuille.
Pyörässä ilmennyt vaihdeongelma parani Hiltusen ohjeilla. Hieman säätämistä ja taas pysyvät vaihteet päällä. Kolmas ja neljäs ratas eivät halunneet pitää vaihdetta päällä, joka teki ajamisesta hieman hankalaa. Myöskin etupyörän jarrulevy makasi uloimman jarrupalan päällä, joka jarrutti juuri sen verran, että tuntui poljettaessa. Harkitsin jo haarukkajarrujen ostamista, mutta hyvillä ohjeilla tästäkin selvittiin.
Teiden varret ovat koko matkalta olleet lasinsiruilla kylvettyjä. Täällä on käytössä vielä betoniset kilometripylväät, jotka ovat hyvin käytössä lasipullojen tarkkuusheitoille. Mikäli pyörähuollossa ei olisi valittu piikkisuojattuja päälikumia, niin renkaanpaikkausoperaatioita olisi hyvinkin saattanut riittää. Matti Rämö on kertonut seikkaperäisesti matkastaan Intiassa, ja hänellä päivät kuluivat hyvinkin renkaiden paikkailuun. Tosin muista syistä, mutta jos haluaa lukea tarkempaa kuvausta ja taustatietoa kaupungeista ja kulttuurista, niin Rämön kirjaan kannattaa tutustua. Hänellä on useita retkiä kirjoitettuna kirjaksi. Suosittelen.

Goan osavaltion rajan jälkeen tasaista menoa jatkui kahdentoista kilometrin verran, jonka jälkeen Karnantakan osavaltio aloitti vuorten tarjoilun. Silmiä hivelevää näkymää vuoristoon ja väliin merelle, sillä rantareitti kulkee osin rannan tuntumassa. Maharashtran pitäisi ottaa Karnatakasta mallia, ja rakentaa tiet kulkemaan laaksoissa. Niin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä ei löytynytkään, joita en olisi jaksanut polkea. Vielä.
Päivän päästyä kunnolla paistamaan, lämpötila kohosi 38 asteeseen, jossa se pysyi koko päivän. Pienoinen vastatuuli piti ilmaston siedettävänä, eikä helle päässyt viemään kaikkia voimia. Osan vain.
Nuo muutamat vapaapäivät olisivat saaneet jäädä pitämättä. Tosin voimien palautumiseen ne olivat tuiki tarpeelliset, mutta jo muutaman tunnin kuluttua alkoivat olkapään pistokipu, sekä satulaa vasten hankautuva nivus aristaa. Uutena tulokkaana vasemman puoleinen niskakipu. Ei näköjään pidä pysähtyä.


Hotellien ja gest housien suoranainen kato hieman arvelutti tulevaa. Myös tienvarsitavernat loistivat poissa olollaan. Onkohan tällä tiellä taktikoitava tarkemmin?
Kellon lähestyessä neljää mietin, että kovin pitkälle en majapaikan valintaa lykkää, mikäli seuraavassa kylästä sellainen löytyy, niin jään sinne. Kuin huomaamatta olin keskellä ruuhkaista Kundapurua, jossa majapaikkoja oli valittaviin asti. Ensimmäinen yritys oli täysi. Linja-autoaseman vieressä kohosi viisikerroksinen hotelli, jonka ajattelin jättää väliin, sillä laatu näytti olevan 1500 rupian luokkaa. Menkin kuitenkin kysymään. 450rs ja huone tasokkaampi, kuin useassa aikaisemmassa 1000 rupian hotellissa.
Otin huoneen linja-autoaseman toiselta puolelta, ajatellen sen olevan hieman hiljaisempi. Riisuin hikiset vaatteet pesua varten. Menin pesuhuoneeseen kun yllättäin huoneen täytti meteli kun jäänsärkijän olisi ajanut hotelli tornin sisään. Säikähdin todella, sillä yhtään en osannut meteliä paikallistaa, kunnes...... Arvaat varmaan? Hotellin toisen kerroksen korkeudessa, reilun kymmenen metrin päässä ikkuan edessä, Intian valtiollisen rautatien kiskopari ja siinä liikennöivät junat. eikä näytä olevan epäilystkäkään tulevan yön rauhattomuudesta.


Tässä osavaltiossa hintataso on muutenkin normaalimpi. Puolikiloa appelsiinejä maksaa 30 rupiaa, mitä ne Goalla maksoivat 80rs. Loistava illallinen, paistettua riisiä vihanneksilla ja päälle sevenuppia, 100 rupiaa, mitä ne Goalla maksoivat, 230rs.
Tunnin verran kiertelin kaupungilla, etsien prepaid liittymää puhelimeen, mutta sekin myyjä, joka kylässä on, oli kiinni. Ehkä en sitten vielä soita tyttärelle kotiin. Yötä varten yritin olla kaukoviisas, mutta korvatulppia oli mahdoton löytää. Aamiaiseksi ostin poikkeuksellisesti appelsiinejä, joiden voimalla toivon valtaavani Karnatakan osavaltion.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 15.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:58 - Hannu Seppä

15.1.2015

Auringon jälkiä iholla, muistona muutaman tunnin rantaunesta.

Yhden päviän vapaa takana, joka kului täysin olemisen merkeissä. Rantaa kävellessä, siellä makoillessa, vatameressä uiden, mahtava illallinen skottilaisen rouvan omistamassa rantatavernassa. Hah, luuli minua Irlantilaiseksi. Aksentti kuulemma viittasi siihen suuntaan. Väärässä oli ja hyvä niin. Ehkä. Pitää tutustua Irlantiin, niin osaan paremmin sanoa, oliko hyvä vai ei.
Luulin, että kaikki kuusi- seitsemänkymmenluvun höröt ovat Arambolassa, Goan pohjoisessa osassa, jossa olen törmännyt sinne jääneisiin pilvihippeihin, mutta löytyi yksi täältäkin. Itävaltalainen, 65 vuotias pitkätukka, joka on asunut Colvalla kuusi vuotta. Baja merkkinen moottoripyörä oli muutettu easy riderin läheiskopioksi. Mies oli todellinen näky valtavirrassa. Valkoinen kauluspaita, pitkät vaaleat hiukset, ahavoitunut iho, kirkkaan punaiset housut ja jenkkilippumaalaus moottoripyörän bensatankissa. Tietenkin myös jenkki stonga ja korkea jenkkirauta. Erittäin piristävä tapaus matkalla.

Aamu herätys oli asetettu seitsemältä, kuten kuvaan kuuluu, mutta herätys oli jo puolelta, metelöivien kanssaihmisten taholta. Onko sen niin vaikeaa ajatella muiden vielä yrittävän nukkua? On varmaan, sillä aamun askareet hoidetaan, kuten päiväsaikaan. Äänekkäästi.
Tällä kertaa valitsin hammaspesun lisäksi sipulikananmunapaahtoleivän ja kupin kahvia aamiaiseksi. Yhdeksän aikaan starttasin kohti eteläistä Goaa, Palolem rannalle. Edellisestä kerrasta muista tämän rannan rauhalliseksi, lähinnä reppumatkaajien suosimaksi levähdyspaikaksi.
Matkaa kertyy reilut 50 kilometriä.


Katsoin tarkan reitin kartasta, sillä halusiin kulkea rannanläheisyydessä kulkevaa pienempää tietä, eikä reitti näyttänyt lainkaan monimutkaiselta. Muutama risteys, jotka piti muistaa, eikä sitten muuta kuin matkaan.
Ensimmäiset kilometrit menivät, kuten elokuvissa, mutta pian huomasin, että ihan niin selkeää mataaminen täällä ei suinkaan ole. Risteyksiä oli suhteellisen tiuhaan, eikä väylän koosta voinut arvioida oikeaa tietä. Tällä kertaa otin käytännöksi kysyä jokaisessa risteyksessä tietä, mikä Intiassa onkin suhteellisen helppoa, sillä ihmisiä on kaikkialla. Tasainen maasto ja mukava, kyliä halkova pikkutie piti mielen korkealla. Karttaan ei kuitenkaan kannattanut luottaa, sillä koko maassa ei ole mitään yksinkertaista ja helppoa. Paitsi ihminen.
Matkan puolessa välissä sitten alkoivat taas kadoksissa olleet ylämäet. Eteläinen Goa löytyy vasta vuorien takaa, jotka ovat ylitettävä. Mitä lähemmäs Palolemia tulin, sitä enemmän kohtasin moottoripyöräileviä länkkäreitä. Niitä oli kahta laatua: valmismatkaturistit ja niiden hapitus, sekä puolihippi Che kopiot.


klo 12.35 Palolem ilmestyi eteeni. Uskomaton muodon muutos. Paikka oli muuttunut aivan toiseksi, sitten vuoden 2003. No, onhan kaksitoista vuotta pitkä aika, mutta kuitenkin. Mitään muuta entisestään ei liene, kuin maantieteellinen sijainti. Todella suuri turisti kohde. Täällä ovat kaikki samassa sulatusuunissa, sulassa sovussa, backarit ja ökyturistit. Ranta on rakennettu täyteen turistirysiä ja tarjontaa on enemmän kuin laki sallii. Luulen. Silti ja kaikesta huolimatta vietän täällä "taas" yhden vapaapäivän. Mutta jo koulutuksen tässä vaiheessa voinen sanoa, että ikävä ei tätäkään paikkaa tule. Löydettyäni sopivan rantahotellin, asettauduin ihmettelemään elämän menoa. Turismivirrassa tuntui olevan eniten Venäläisiä. Toisena hyvänä olivat, jälleen, Englantilaiset. Colvan konservatiivisen tunnelmaan verrattuna, Palolem oli enemmän nuorten aikuisten suosiossa, mikä näkyy myös biletyskultturissa. Raha tahtoo ja raha saa.
Ajaessani kohti rantaa, viereeni ajoi moottoripyörällä nuorimies, joka tarjosi bungalovia edullisesti. Kysyin edullisuutta ja 600 - 800rs:n väliin mies majoituksen lupasi. Lähdin katsomaan värikkääksi maalattua kovalevymajaa. Päästessämme tutustumaan pesuhuoneelliseen asumukseen, sen hinta olikin jo 1000 rupiaa. Kysellessäni syytä hinnan nousuun vajaan kolmen minuutin matkalla, mies kertoi tämän olevan hieman isompi yksiö. Vai niin, ihmettelin. Luuletko, että minä ja polkupyörä olemme kovinkin innoissamme muutamasta turhasta ylimääräisestä neliöstä, joten päätin jättää tarjouksen käyttämättä. Samassa hinta olikin jo 800 rupia, joten kättä päälle. Vielä yksi ansaittu tai ansaitsematon vapaa päivä rannalla lienee hyväksyttävää. Ainakin itse hyväksyn.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 13.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:54 - Hannu Seppä

13.1.2015

Yön jäljiltä on monta pientä, merkityksetöntä unta raavittava silmistä suolle.

Aamu yhdeksältä olin jo vauhdissa kohti lomapäivää. Ja kuten arvasin, niin tässäkin tapauksessa vain muutaman kilometrin jälkeen hotellista, siitä kalliista, alkoi majataloja ja motelleita ilmestymään tien varsille kuin valkovuokkoja keväisille niityille. Pysyin kuitenkin kovana, taas, enkä antanut potutukselle valtaa. Panjiniin matkaa 13 kilometriä, mieli ja kunto korkealla. Jällen sama, ravinteikas aamupala, hampaiden pesu.


Aiemmin mainitsemani pankkivirkailija kertoi Goan olevan länsimaalaisn osavaltio Intiassa. Etsin tarkkaavaisesti suuntauksia tästä ja löysinkin. Hinnat pompsahtivat kolmanneksen ylöspäin. Audeja ja bemareita tuli tiheämmin vastaan tai ajoivat ohi. Viinaa, viinejä ja olutta oli tyrkyllä jokaisessa tienvarsikojussa, joita kaupunkia lähestyttäessä oli tiheämmin. Mitäköhän muuta....... Eipä juuri muuten huomannut tulleensa "sivistykseen". Yhtä paskaista ja välinpitämätöntä elämistä kuin muuallakin tässä maassa. Kyllä Jumala huolen pitää, jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa. Roviolle koko Intian historia, asennekasvatus ja kaikki uskonnot. Juuri näitä ajatellessani edestäni löytyi kulotuksesta tuulen voimalla karannut maastopalo, joka sumensi vajaan kilometrin matkalta ohitustietä. Palokalustoa ei vielä näkynyt, liekö täällä sellaista olekkaan, en ole nähnyt, ja tien molemmin puolin palavat pensaat ja puut kuumensivat, etten sanoisi, käristävästi pyöräilijän herkkää hipiää. Leimuavat liekit tekivät savusukelluksesta kuumuudensietokyvyn ja hengenpidätyskyvyn testin. Läpäisin molemat niukoin arvosanoin. Koska kyse oli tienvarsipalosta, niin autoilijat ajoivat hitaasti liekkien ohi, joka taas esti kaksipyöräisten ripeän kulkemisen. Nyt taitaa olla kulotuksen aika, sillä tuhkatiheään peltoja ja ojanpenkereitä kulotetaan. Tämä on taas näitä pienen ihmisen ihmetyksen aiheita, sillä lämpotila on kauttaaltaan ollut yli 30 astetta ja maasto on kuivaa kuin patologin huumori. Mutta tämän enempää ihmettelemättä luotan siihen, että tietävät, mitä tekevät. Onhan näillä useiden tuhansien vuosien kulttuuri. Hah haa!
Panjin ohitettuani ostin jälleen appelsiinejä ja banaaneja aamiaiseksi. Täällä banaanit olivat jo muuttuneet pieniksi, noin 20cm mittaisiksi, mutta ällistyttävän makeiksi. Mistä se johtuukaan, että pienessä koossa ne parhaat ainekset kehittyvät?


Palmupuiden ilmestyminen katukuvaan kertoo rannikon tekevän tuloaan. Kookospähkinöiden kauppiaita ilmestyi myös muutaman sadan metrin välein kauppaamaan kookosmaitoa ja sen hedelmäistä lihaa.


Colva ja sen usean kilometrin mittainen hiekkaranta. Täällä näkyi länsimaalaisuus. Ei niinkään tavassa elää ja olla, vaan turisteista. Edelleinen vierailuni 2003 oli muistoissani paljon seesteisempi. Silloinkin tosin oli turisteja, mutta kauppakojuja ja ravintoloita oli vain tarpeeseen, joten paljon vähemmän. Rantaravintoloita oli koko ranta täynnä. Uskomaton näky niinkin kauniissa paikassa, mutta minkäs teet, siellä missä on rahaa, sinne syntyy tarpeita. Hyvä niin, mutta laulan taas saman tutun virren: niin paljon, paljon korkeammat hinnat kaikessa.


Venäläiset ja Englantilaiset valmismatkaturistit ovat täyttäneet Colvan rannat. Biletystä ei liiemmin ollut näkyvissä, sillä perheet, keski-ikäiset työläiset ja eläkeläiset ovat täyttäneet tämän osan Goasta.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 12.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:52 - Hannu Seppä

12.1.2015

Kiva kolina. Puoli setsemän aamulla. Kop kop, "do you like hot water for path"?
"No, I like to dance ripaska early in the morning".
"Excuseme"?
"No, I don't want hot water".
"Okay. Good morning sir."


Satakunta ylimääräistä kiloa kehoonsa kasannut nelikymppinen hotellinomistaja on lämmitellyt pesuvesiä niille muutamille asukkaalle, jotka hänen luonaan yöpyvät. Erittäin miellyttävä ja länsimaalaistunut perheenisä toivottaa hymyilleen uuteen päivään. Miehen ylpeys, Endfild Bullet 350, täysin sota-ajan Harley Daivitson mallin mukaan rakennettu ohjus on hellässä käsinpesussa saapuessani pyörieneni ulos huoneesta. Talon erikoisuus ei suinkaan ole maittava aamiainen, sillä majatalon ravintola on ollut käyttämättömänä jo neljä vuotta, vaan wiifii. Mies esittelee rantareitin, jota minun olisi miellyttävämpi ajella, eikä ajatus tunnu lainkaan hassumalta, vaikka samaan hengenvetoon hän toteaa, että vuoristosta en pääse sielläkään eroon, mutta hiljaisempi liikenne ja hienot maisemat maistuvat varmaan paremmilta. Uskon näin olevan.
Otan kartan tabletilleni, jonka mukaan muutaman kilometrin jälkeen tulee risteys, josta tulee kääntyä. Tullessani kyseiselle risteykselle, katson karttaa uudestaan, ja sen mukaan joutuisin ajamaan reilut kymmenen kilometriä ylimääräistä. Seuraava vastaava risteys olisi kahdekymmenen kilometrin jälkeen, ja sen kautta ajamiseen tulisi vain muutama ylimääräinen kilometri. Päätän siirtyä kysieseen risteykseen.
Aurinko ja repaleinen asfaltti hellii matkaajaa. Tänään ajattelin pidättäytyä iTunesista. Tälle päätökselle tuskin käy kuten limonaadilakolle. Koska en ole ydinfyysikko, niin en tiedä, miksi cocacolan himo kasvaa käsittämättömän isoksi täällä, vaikka kotona en juo sitä lainkaan. Olisiko ne perkeleen lisäaineet sittenkin toimivan kehon elinehto. Tai sitten vain sokerin tasapaino elimistössä. Turha sitä on murehtia, antaa hevosen murehtia kun sillä on niin iso pääkin. Imen cocista, kun siltä tuntuu ja kuuntelen iTunesia vastaavassa tilanteessa, ja nyt en kuuntele. Hah.

Kilometrit jää taakse ja aikaa kuluu. Huolestun jo hieman kun odotettua risteystä maisemareitille en näy. Muutaman kilometrin jälkeen tulee pieni kylä, jossa kysyn risteyksen kohtaloa. Saan kuulla, että kahdeksan kilometriä takaisin päin. En aja! En, en, en. Muistellessani takaista matkaani, en saa millään päähäni yhtään risteystä tai edes siihen viittaavaa, joten annan periksi, ryhdistäydyn ja suuntaan kohti Goaa ja Panjinia, joka on ensimmäinen iso kaupunki Goalla.
Ylitän Goan rajan. Viimeinkin!


Aikaa on keskimäärin hieman toista tuntia auringon laskuun. Laskettelen loivaa alamäkeä kun evääni, viisi appelsiinia putoavat seitin ohuesta muovipussista. Joitain päiviä aikaiseemin putosivat myös arvokkaat auringon munat, mutta sillä kerralla en niiden putoamista huomannut. Kiukkuisena pysäytin pyörän tien viereen, unohtaen jälleen kerran, että olin klokseilla sidottu polkimiin. Turvalleen mentiin pyörä ja minä, punaiseen hiekkaan. Väsymys ja aikaa vastaan kamppailu kirvoitti pitkän perkeleen kömpiessäni pystyyn pyörän alta. Menin keräämään aplarit ja söin ne samantien, joista sitten sainkin jälleen hieman lohtua ja voimia.
Gest houset olivat rajan jälkeen erittäin harvassa ja nekin, jotka matkan varrelle osuivat, olivat täynnä. Viimein tuli aika kiinnittää ajovalot. Panjinaan oli matkaa vielä kolmisenkymmentä kilometriä, josta viimein luulisi löytyvän majapaikka.
Puolen tunnin yöseikkailun jälkeen valtavan suuri hotellikompleksi ilmoittaa olemassa olostaan suurin neon valoin. Vaikka hotellirakennus oli suuri, niin julkisivultaan tavanomaisen siivoton, Intialaiseen tapaan. Yhdentoistatunnin ajon jälkeen kurvasin hotellin pihaan. Mielessäni ajattelin hinnan pyörivän 1000rs tietämillä. 2000rs ( 26€ ) pyysivät ja naama peruslukemilla sen maksoin.
Huone oli yllättävän siisti, mutta petivaatteet viestivät edellisen asukin jälkiä. Tiedäthän, pieniä mustia rintakarvoja sielä täälä lakanoissa, tahroja tyynyliinassa jne. Oli siis kaivettava makuupussi jälleen esiin. Mutta suihku! Lämmintä vettä ja reilusti. Otin surutta kaikki 2000 rupiaa käyttöön. Seisoin kuuman vesisuihun alla liki 40 minuuttia.


Huomenna painun suoraan Colvan rannalle muutamaksi päiväksi. Näin päätin.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 11.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:49 - Hannu Seppä

11.1.2015

Sunnuntai. Lepopäivä. Höpsistä. Ei kun sotkemaan vaan.

No, voisiko nyt sotkemisesta niinkään puhua, sillä keskinkertaisesta gest housesta lähdettyäni, jouduin patikoimaan toista tuntia, kohti kohoavaa aurinkoa. Olikin oikeastaan mukava alku, sillä aamiainen jäi taas hammaspesun varaan. Muutenkin olen onnistunut havainnoimaan, että tyhjällä vatsalla, ennen päivän helteitä jaksaa paremmin. Matkan varrella appelsiinit, limet ja banaanit siittävät tarpeeksi energiaa päivälliseen asti. Tosin on mainittava, että yhdistelmä; maapähkiät ja cocacola/pepsi ovat nopean energian tarpeeseen loistava yhdistelmä. Toimii ainakin minulla. Tänään päätän kokeilla matkaamista ilman sokeroituja limsoja, pelkällä vedellä ja eineksillä.


Kun aamun ensimmäinen kulminaatio piste, eli ensimmäinen vuoren huippu saavutettu, häämötti edessä pitkä, mutta ei niin jyrkkä lasku, tosin erittäin mutkainen, joka onkin nopeiden laskujen ohella toinen matkojen kohokohdista. Asfaltti on ollut muutamaa poikkeusta lukkun ottamatta hyvässä kunnossa, joten suhteellisen huoletta on saanut alamäkiin vauhtia kerätä. Mutkainen alamäki houkuttaa kokeilemaan kanttausta. Pito polkupyörän renkaissa ei ole aivan sama, kuin moottoripyörässä, joten kyynärpää kosketukeen asfaltin kanssa ei pääse. Tappi, eli poljin kosketukseen sentään muutaman kerran.
Muutaman satametriä laskettuani, tien oikealla reunalla, muistathan, että Intiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, seisoi kyltti, jossa luki: "allow wild animal to cros roads first". Mielikuvitus keksi kaikenlaisia elukoita, joita täällä voisi tien ylittää. Mieleen tuli tietysti norsut, tiikerit, käärmeet, villisiat ja kaikki muutkin mahdolliset ja mahdottomat, mutta aivan ilmeisin jäi kuitenkin kokonaan mielestä, ennen kuin viidenkympin vauhdissa päästelin suoraan noin kymmenen apinan laumaan, jotka tappoivat aikaansa tien reunassa, syystä tai toisesta. Laumassa syntyi suunnaton meteli, mutta en jäänyt katselemaan ilmestymiseni vaikutusta, sillä yhteenkään apinaan en osunut. Jo pelkkä vaivihkainen, äänetön ilmestymiseni aiheutti pahaa mieltä elukoissa, jotka varmaan olisivat syöneet minut elävältä, jos olisin pysähtynyt. Käsittäkseni paviaanit eivät ole niitä leppoisampia otuksia. Luulen. Muutamalle olisin kyllä pärjännyt, mutta....... En ehkä sittenkään.

Matkaan lähtiessäni, jätin puhelinliittymän kotiin, mutta iPhonen otin mukaan kameran, ja ennen kaikkea iTunesin vuoksi. Puhelimessa on lähes koko omistamani mp3 kirjasto, jota kuuntelemalla matka menee rattoisasti. Kuuntelen musiikkia toisinaan sekoituksella, jolloin laite soittaa sattumanvaraisesti kappaleita kirjastosta. Välillä tulee ihmetelleeksi, mitä kaikkea sitä onkaan koneelle tullut laitettua. Siellä on varmaan satoja kappaleita, jotka voisi samantien heivata hemmettiin, mutta sen vuoksi en viitsi vaivautua tauolle, vaan annan itä-vietnamilaisen vaihtoehtopunkin täyttää sievärakenteisen kalloni tyhjiön. Nappikuulokeet toimivat myös erittäin herkullisena vaimintimena autojen jatkuvalle torven soitannalle. Torvet soivat aina ja kaikkialla.
Tavaksi tullut lounas klo 15-16 oli tienvarsitavernan takuuvarma herkkuateria. En jaksa olla ihmettelemättä ruokien maukkuutta. Listalta voi tilata lähes mitä vaan, niin aina tulee entisä herkullisempaa, tosin pidättäydyn vain lihattomassa ruuassa, mutta silti. Tänään valtisin Suomen Nepalilaisravintoloista tutun "palak panerin", joka on tuhti pinaattisoossi, jossa seassa vuohenjuusto ja/tai tuorejuusto kuutioita. Myöntää täytyy, että vaikka Suomessa saa puhtaista ja tuoreista raaka-aineista tehtyä ruokaa, niin Nepalilaisravintoloiden palak paner on vain varjo näiden ruuasta. Sama on myös Suomessa toimivista Intialaisravintoloista, ei puhettakaan todellisesta kokkauksen taidonnäytteestä. Onko Suomalaisten suut sitten niin hemmetin konservatiivisa, että itäisten maiden kansallisaarteista on tehtävä MacDonald versiot. Varmaan niin. Jospa vain muutaman kurssin ottaisi mausteiden käytöstä.......

Haa, ei kestänyt lakko, pepsicola upposi kiduksiin kuin väärä raha. Kyllä siinä jokin taika piilee, vaikka pirun keksintö cola onkin. Ehkä tämä maa on helvetin esikartano, jossa cocacola ja pepsi ovat sietämisen eliksiiri.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 10.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:47 - Hannu Seppä


10.1.201

Niin on hiljaista, että melkein tahtoisin nukkua pommiin.

Eipä sitä pommiin nukuta, ellei ole aikataulua. Herätys on joka aamu, noin seitsemältä, sillä levoton mieli tahtoo pitää jonkun järjestyksen, ja se järjestys olkoon pitkät päivät. Mahdollisimman aikaisin matkaan, että iltapäivästä voi hyvillä mielin rauhoittua majoituksen etsintään. Aamut ovat erittäin upeaa aikaa pyöräillä, sillä vaikka aurinko on jo korkealla, niin helteet alkavat vasta puolelta päivin. Niitä riittääkin sitten auringon laskuun asti, joten viileät aamut, jeah. Toistankohan itseäni? Luultavasti.


Nyt on lauantai! Viides pyöräilypäivä.
Nopeasti keho tottuu uudenlaiseen kulkemiseen, sillä alkumatkan kehokivut ja rasitukset ovat tipo tiessään. Jos oiken tarkkaan kuuntelen kroppaa, niin ainoa, pieni haitta on pikkurillin puutuminen, mutta kukapa sitä pikkurilliä pyöräillessä tarvitsee, joten olo on kertakaikkiaan mainio.
Rahaa on kulunut hieman odotettua enemmän, joten edessä olisi jälleen rahanvaihto-operatio. Kymmenen kilometrin jälkeen löydän itseni keskisuuresta kapunungista, josta luulen rahanvaihdon onnistuvan. Kylää halkoo nelikaistainen tie, ja sen toisella puolella pankki, joka saattaisi rahaa vaihtaa. Pankit eivät kuitenkaan ole itsestään selvyys, sillä aikaisemmin rahan vaihtoa yritettyäni, sanoivat että toki se onnistuu, mikäli minulla on kyseisessä pankissa tili.
Pankin edustalla aikaa tappamassa aseistettu vartia, joka iloisesti kertoi täällä rahan vaihdon onnistuvan, mutta joutuisin odottamaan viisitoista minuuttia, kunnes konttori avautuisi. Arkisin nämä aukaisevat ovensa jo yhdeksältä, mutta näin lauantaisin vasta kymmeneltä. Sanoin meneväni viereiseen kahvilaan juomaan kupillisen mokkaa, mikäli pyssymies pitäisi kamelistani huolta. Mies lupasi tämän.


Ystävällinen pankkivirkailija ilmoitti iloisesti, ettei heillä vaihdeta valuuttaa, mutta jos maltan odottaa viisitoista minuuttia, niin hän soittaa toiseen pankkiin, josta tulee henkilö hoitamaan rahan vaihdon. No, mikä ettei, lupasin odottaa ja vajaassa kymmenessä minuutissa nuorimies tuli noutamaan minua omaan konttoriinsa. Ajoin moottoripyörän perässä halki koko kaupungin.
Tähän mennessä paras hinta eurosta, 74.60, joten kannatti hieman nähdä vaivaa. Tai mitäs vaivaa tästä nyt oli, sainpahan hieman vaihtelua valtaväylän yksitoikkoisuudesta.
Bisnesten jälkeen jäin hetkeksi suustani kiinni Engalnttin haikailevan virkailijan kanssa. Hän oli, tietysti, kiinostunut, miksi olin jo kuudetta kertaa Intiassa. Mikä minua tänne oikein vetää. Olinko rehellinen? Melkein. Sanoin, ettei mikään. Se, miksi tällä matkalla olen, johtuu pitkälti siitä, että jossain täytyy olla, niin miksi ei sitten täällä! Tarkentava kysymys koski: mistä pidän Intiassa eniten. Tähän oli helppo vastata: ihmiset. Paitsi Delhissä, mutta tätä en sanonut ääneen. Kerroin mielipiteeni Intialaisista ihmisistä, jotka ovat erittäin avoimia, ystävällisiä ja rehellisiä. Tosin jokaisessa kulmauksessa yritetään nyhtää länkkäreiltä ylihintaa, mutta pelkoa ryöstetyksi tulemisesta tai muusta väkivaltaisesta kohtelusta ei Intiassa suuremmin tarvitse pelätä. Toki nämäkin ovat vain ihmisiä, joten pelkkä yleistäminen riittänee. Useasti huomioni on kiinnittynyt pienten lasten kohteluun, ja eritoten tyttölasten ja isien väliseen suhteeseen. Tietysti oma lehmä ojassa, sillä kotona toistaluokkaa käyvä kahdeksan vuotias tyttäreni ailahtelee melessä alati. Nämä vanhemmat tuntuvan jumaloivan jälkeläisiään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun harmiton pieni ikävänkipinä kopauttaa mieltä.


Mutta Intia ja Intialaiset, ihmeellinen kombinaatio. Totta totisesti.


Koska nyt päästiin asian ytimeen virkailijan kanssa, niin keskustellaan.
Kerroin, mitten olen kautta aikain ihmetellyt, miten kansalaiset kohtelevat maataan. Tämän sanoin myös pankkivirkailijalle, joka väitti, että hallitus on ottanut ohjelmakseen laajamittaisen ympäristöhuolto-ohjelman. Joo, joo, ajattelin. Meilläkin hallitus miettii vapaakauppasopimusta, joka tarkoittaisi myös Intialaisten suuryritysten vapaan liikkuvuuden soittemme ja korpiemme kuiskeessa, imemässä lisenssipepsilleen puhdasta vettä raaka-aineeksi. Noh, pitipäs saada tähänkin hieman politiikkaa.
Jos Intia pitäisi saada puhtaaksi, niin 3/4 osaa Intiasta pitäisi kaivaa ylös, kuormata autoihin ja ajaa Riihimälle tai kuusankoskelle puhdistettavaksi, kuten tehtiin Helsingin arabianrannalle, ennen kuin siitä tuli ihmisille asuinkelpoista aluetta. Saastunut maa kaivettiin ylös ja toimitettiin jatkokäsittelyyn. Sellaiseen urakkaan ei tämä maa varmaankaan ala. Tosin suurin osa tämän maan jätteistä koostuu yhdyskunta jätteestä, eikä niinkään raskasmetalli- ja öljyjätteestä, jota kyllä täälläkin maaperään viljellään aivan surutta.


Joskus muinoin keskustelin asiasta Intialaisista mytologioista, uskonnoista ja kaikesta mahdollisesta Intiaan liittyvistä, henkisestä etiikasta kaiken tietävän Taavi Kassilan kanssa, joka sanoi Intialasten elävän niin syvällä uskossa jumaluuden kanssa, että ovat jo jättäneet maalliset pyrkimykset taakseen. Hänen mielestään Intialainen kulttuuri on lähempänä jumaluutta, kuin jokin kansakutan voi olla. Tämän vuoksi takapihoistaan huolta ei tarvinne kantaa, sillä taivasten valtakunta pitää lopulta huolen omistaan. Niinkin vanhaa uskonnollista kulttuuria, kuin tämäkin maa kantaa, on eittämättä etuoikeutus välittää vain henkisestä kehityksestään. Kassilan mukaan Jumaluuden syvempi olemus ilmenee juuri hindulaisessa uskomuksessa sekä antaumuksessa. Ja höpön höpö!


Tämän maan kansalaiset opetetaan alun alkaen elämään vain jumalilleen. Millään muulla, kuin uskonnolla ei ole lopullista merkitystä. Tämän mukaan pienen ihmisen ei tarvitse muusta huolehtia kuin säännöllisistä rituaaleistaan. Juuri näin tehdään lapsille kaikkialla. Heistä huolehditaan niin, ettei heidän tarvitse huolehtia huomisesta, kunnes kasvavat siihen kohtaan aikuisuutta, että pitäisi ottaa vastuu omasta elämästä. Täällä, ja kenties muuallakin fundamenttaalisessa uskontoyhteiskunnassa, lapsuus ei lopukkaan aikuisuuteen, vaan jatkuu aina hautaan, tässä tapauksessa, nuotioon asti, sillä kaikesta on huolehdittu etukäteen. Toki perheistään huolehditaan ja työssä käydään, mikä taasen katsotaankin ihmeellisyydeksi, sillä Intialainen tekee työtä lähes kellon ympäri ja vielä ylikin. Kaksijakoinen kansa.
Ystäväni Delhistä kertoi joitain aikoja sitten kaupunkinsa tilasta. Koko Delhin alue on imetty kuiviin usean kilometrin syvyydeltä, eikä siellä, eikä muidenkaan suurkaupunkien alueella ole ollut moniin vuosiin pojavettä. Kaupungit seisovat tyhjien vesisuonien päällä ja vain odottavat totaalista romahdustaan. Tavalla tai toisella.
Paljon tulee mietittyä luonnon kantokykyä. Tietenkin luonto pitää huolen itsestään, jos ei muutoin, niin muutama tsunami sinne tänne puhdistaa ilman hetkeksi, paitsi Fucusimassa. Mutta riittänekö tuo?
Näistä, ynnä muista juttelin kaverin kanssa, eikä hän juurikaan erimieltä ollut. Sitten herra alkoi puhumaan poliittisesta tilanteesta Intiassa, josta en juurikaan tiedä mitään, mutta vaikka täällä vallitsee näennäinen demokratia, niin käytäntö näyttäytyy neuvostoliiton kommunismilta, jolla ei ole mitään tekemistä Marksismin kanssa. Kastijakoa kaikki tyynni.
Mies paasasi liki kymmenen minuuttia itselleen tärkeistä asioista, enkä ymmärtänyt niistä kovinkaan paljon. Välillä hän kysyi, ymmärränkö? Vastasin: kyllä. Mies puhui hyvää englantia, mutta vauhti yhdistettynä aksenttiin oli minullekkin hieman liikaa. Olin vain ymmärtävänäni, sillä en halunnut hänen rupeavan selittelemään asiaansa sen kummemmin. Onhan tuo tietysti asiatonta, vaikka ei kuitenkaan.
Näiden mietteiden jälkeen oli taas kevyempi jatkaa matkaa, sillä sitä on jäljellä vaikka kuinka.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 9.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:38 - Hannu Seppä

9.1.2015

Aamu armas aurinkoinen, kello seitsemän herätti puheloinen.

Kertakaikkiaan loistavasti nukuttu yö. Löysin Mahd kaupungista syrjäisen resortin, johon ei kaupungin ääniä kuulunut, joten yhdeksän tuntia ihan tyhjää vaan. Päätin ottaa kaiken irti tästä päivästä ajamalla kuin hullu. Tai ainakin melkein, kuin hullu. Ajoinkin, sillä kahdeksan viipaletta paahtoleipää, voita ja marmelaadia, sekä kuppi sokeroitua kahvia takasivat voimia vaikka mihin. Ja mikä on vielä mainittava: talon piikkiin!
Aamut ovat mukavan viileitä, mutta jo yhdeksään kellon ehtiessä alkaa myös nouseva aurinko lämmittämään. Muutamat aamun tunnit menivät kuin resiina kiskoilla, mutta sitten alkoi tulla lunta tupaan. Matkareittiä miettiessäni, kuvittelin valitsevani reitin, jossa tuskin olisi vuoristoista maastoa. Luonteeltani luonnehtisin itseäni "erikoisrealistisenoptimistiseksi" henkilöksi ja erikoisoptimismin aakkosiin kuuluu olla ottamatta selvää, ja luottaa...... Niin mihin? Elämään!


Siitä alkoivat päivän kipuamiset, sillä, nyt kyllä naapurin kakarat ja satulassa syntyneet nauravat, hyppäsin satulasta taluttamaan ensimmäiset, jyrkät mäet. En tunnusta!
Ensimmäiselle vuoren huipulle tallustin reilun tunnin, jonka jälkeen hieman laskua ja taas korkeammalle. Tuntui, että aina kun huippu näytti olevan siinä, sen takaa löytyi korkeampia vuoria, liki loputtomiin. Olin kuitenkin toiveikas, että ylös mentäessä, on myös tultava alas, ja muutamien kilometrien jälkeen tultiinkin. Kymmeniä kilometrejä mahtavaa laskua. Alamäessä rekat jarruttelivat, joten painoin niiden ohi kuin tuulispää. Joistain autoista peukalot nousivat kannustamaan huimaa laskua. Muutamien minuuttien laskussa hiki kuivui ja elämä hymyili. Laskun jälkeen matka jatkui suhteellisen tasaista maastoa raivokkaasti polkien.
Onnen huuma sai pian taas uuden käänteen, sillä edessä näkyi edellistäkin jyrkempi nousu. Ja korkealle. Keho ja mieli alkoivat yhteen ääneen vaatimaan pientä taukoa, mutta päätin sinnikkästi kivuta vielä tämän vuoren huipulle. Puolessa välissä nousua oli pakko pitää pieni tauko, sillä kuumuus ja pyörä taakkoineen vetivät viimeisiä kunnon rippeitä alas kuin lehmän häntä.
Voisin melkein sanoa, että olen löytänyt ikiliikkujan: Intialaisen ylämäen.


Vaikka matkanteko on raskasta, niin vuoristoiset maisemat ovat visuaalisuudeltaan ylivoimaiset rasitukseen verrattuna. Kuivaa kautta kestää vielä muutaman kuukauden, ennen kuin sadekausi alkaa, mutta silti maisema on vihreää ja rehevää. Näitä maisemia katsellessa tulee mieleen, että seuraavan reissun täällä teen liitovarjolla. Onkohan siihen olemassa estettä? Paitsi tietenkin lentokenttien läheisyydessä ja kenties sotilaskohteissa. Monen tunnin valjaissa riippuminen päivästä toiseen voisi koetella kehoa, mutta kaipa siihenkin tottuisi. Ainakaan ei tarvitsisi seikkailla liikenteen seassa, eikä olla jatkuvan ihmettelyn aiheena. No, ehkä kuitenkin teen tämän matkan ensin.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 8.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:37 - Hannu Seppä

8.1.2015 Edelleen jossain jälkeen Mumbain.

Katkonainen yö, kuinkas muuten. Jos kattotuulettimen kolina olisikin antanut tasaisuudellaan nukutuksi, niin tunninvälein kulkeva juna ei. Miksi hemmetissä niiden piti huudattaa torvea aina tämän hotellin kohdalla? Ja keskellä yötä. No, mene ja tiedä, mutta kahdeksassa tunnissa oli unet ja herätys seitsemältä, heräävään Intiaan, jälkeen Mumbain. Mutta ei hajuakaan, missä päin ollaan. Luultavasti maps.google selvittää, mutta ei sen niin väiliä, pääasia, että matka jatkuu.


Hotellin välittömässä läheisyydessä sijaitsi paikallinen taverna, jonka valikoimasta maittava veg toast, vedellä laimennettua tuoremehua, joka jäi osin juomatta, pieni kahvi ja tietysti pullo pepsiä. Jos näillä eväillä ei päivä lähde käyntiin, niin ei sitten millään. Luulen!
Päätin visusti etsiä päivän päätteksi hotellin ennen pimeän tuloa, sillä edellisen illan pimeänajo ei houkuttele sen koomin edes yrittämään. Monasti mietin illalla, josko nukkuisin tien vieressä, mikä sinänsä lienee turvallista, ellei vaeltavia kääremitä, villinorsuja, tiikereitä oteta lukuun, mutta hetken pysähdys valojen asetteluun, houkutti satoja pistiäisiä iholle imemään menohaluja, joten päätin vakaasti jättäytyä pimeänajolta, mikäli mahdollista.
Yhdeksältä olin jo matkassa ja aamu tuntui kolealta, mutta auringon nousun myötä helle alkoi hellimään kiitäjää. Pian olikin jo niin kuuma, että jatkuvat tauot olivat lähes pakolliset. Myöskin vauhti hiipui helteen myötä. Mukamas helteen!
Aamiainen sai luvan riittää iltapäivän aterialle asti, vaikkakin viiden banaanin ja usean vesilitran voimin taival ei tuntunut edes mahdottomalta. Itse asiassa varsin mukavalta meno olisi maittanut, ellei oikean olkalihaksen, tikarimainen pistely olisi vaivannut ajamista. Ohitse ajavien ajoneuvojen huomion hakemiseen oli hankala vastata käden heilautuksella, sillä jokaisella kerralla kipu viilsi olkapäätä. Olkanivelen ahtaat hermokanavat oikeassa kädessä, puuduttavat pitkän ajon aikana pikkurilliä. Moottoripyörällä ajaessa usenin puutuu koko käsivarsi, mutta nyt vain tuo pikkurilli. Jo tämänkin vuoksi pysähdyksiä oli lisättävä. Vanha tuttu nivus kipu tietenkin oli vielä tallella, mutta uskon vakaasti, että polkupäivien jatkuessa, myöskin sen aristaminen lakkaa.


Tämä päivä menikin sitten aika lailla kommelluksitta. Luulisin. Kellon lähestyessä neljää, aloin etsimään sopivaa ruokapaikka, joka pian löytyikin tienvarresta. Se, mikä aikaisemminkin hieman kummaksutti oli tavernoiden mainostaminen hotellina. Olin aiemminkin kysynyt yösijaa tällaisesta, mutta tuloksetta. Tässä ruokalassa oli hieman enemmän englantia puhuva tarjoilija, joten kysyin huonetta. Mies naurahti hieman sanoessaan, ettei heillä ole huoneita vuokrata. Eikö kyltissä kuitenkin lue selvällä suomenkielellä "hotel"? Lukee lukee, mies vakuutti, mutta tarkoitus on ilmoittaa rekkamiehille lepopaikan olemassaolosta. Kolme päivää, kymmeniä kysymyksiä ja vasta nyt selkeä vastaus. Olihan toki Rämö puhunut kirjassaan rekkamiesten taukopaikoista, joissa voi muutaman tunnin unia viettää, mutta en osannut yhdistää juuri "hotelli" sanan sitä tarkoittavan.


Lounaan jälkeen alkoikin jo malttamaton mieli kaipailla hieman asutusta, josta yösijan voisi löytää. Vajaa viidenkilometrin jälkeen pieni kyläpahanen, nimeltään "madh" löytyi, josta pienen etsimisen jälkeen syrjäinen resort. 890 rupia, ilmastointi, kaksi tuuletinta, neljä vuodetta ja lämmin vesi. Jesh. Paikan syrjäisyys lupaa hiljaista yötä, mutta katsotaan aamulla, sillä edelleen olemme Intiassa. Minä ja pyörä, joka on etujarrun osalta alkanut hieman hidastamaan matkaa. Pyörän kiristyessä haarukkaan, jarrulevy vääntyy ulointa jarrupalaa vasten, aiheuttaen vauhtia hidastavaa kitkaa. Tästä informoin luottohuolto Hiltusta hetimiten.


Tämän päivän kohokohta: internet. Ha haa, kosketus länsimaalaiseen maailmaan ja perheeseen. Jos hiemankin olisin senttimenttaalisuuteen taipuvainen, niin nyt olisi ollut suolaisen kyyneleen paikka. Mutta kun en ole, niin ei tullut suolaista kyyneltäkään, mutta silti oli mukava lukea kotosuomen kuulumiset. Tyyliin: oletko hengissä, missä ja miksi?
Totuuden torvi, maps.google viimein paljasti olin paikkani. Edellä mainittu "mahd". Katsoin ajetun matkan mumbaista ja lähes pyörryin: 175 km. Vaikka joka päviä oli tullut pitkälle toista sataa kilometriä, silti etäisyys ei ollut ymmärtänyt matkan pituutta. Helpotuin kun muistin Mumbain sataset. Mutta huomenna repäisen. Ihan varmasti. Laitan pitkähihasen urheilupaidan päälle, sillä käsivarsilla voisi paistaa vaikka kananmunan, niin ovat jo kuumoituksen kourissa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 7.1.2015

Torstai 15.1.2015 klo 18:18 - Hannu Seppä


7.1.2015 Jossain jälkeen Mumbain.

Ensimmäisen, hyvin epämääräisesti nukutun yön jäljiltä, hyvin epämääräisen sekainen hotellihuone toivotti tervetulleeksi Intiaan. Unen katkonaisuutta edesauttoi ovien paiskominen, käytävällä ramppaaminen ja vaimentamaton puheen sorina. Huoneen seikaisuudesta vastasi allekirjoittanut omalla nimellään.
Ensimmäinen pakkaus tahtoo olla alustava ja vasta toinen tietää jo paremmin tavaroiden paikan. Niin nytkin, sillä edellisenä iltana purin koko varustuksen pitkin huonetta, enkä katsonut tarpeelliseksi silloin niitä niputtaa. Aamulla siihen touhuun meni melkein tunti.
10.20 pääsin jälleen taipaleelle, ilman suurempia ilon tai surun aiheita, pieni potutus vain pinnan alla kytemässä. Vaivoin nukutut yöt hieman kiristävät pinnaa, joka tosin normaalissa elämässä on tuskin havaittava ominaisuus, mutta yhdistettynä infernaalinen meteli, saasteinen ilma, helle, uuden satulan sisään ajo, jne..... Tosin kokemuksesta tiedän tottuvani edellämainittuihin ominaisuuksiin hyvin pian, joten ilman sen suurempaa huomiota, annoin asioiden olla sellaisinaan.


Vaikka edellinen päviä oli loppuakohden kramppinen, niin ainoastaan vasen pohje tunsi enää suuremmat krampin oireet. Myöskin nivusissa tuntui uuden satulan aiheuttama tutustuminen. Satulassa istuminen vaati siis jonkin moista sankaruutta, tai jos ei aivan sankaruutta, niin ainakin urheutta. Mutta kaiken kaikkiaan Hiltusen pyörähuollosta saamani neuvo nahkasatulan vaihtoon oli nappi juttu. Tai ainakin luulen niin, sillä yhden päivän kokemus ei ehkä kerro koko totuutta, mutta uskon huoltuoguru Börjen ammattitaitoon täysin. Ja miksi en uskoisi, sillä oma kokemukseni huollon osalta on jäänyt renkaiden paikkaamiseen ja pumppamiselle. Onhan sekin taito, eikö?


Matka jatkui neljän kaistan vauhdilla kohti eteläistä Intiaa. Kolme keskimmäistä kaistaa nousi esikaupunkien kohdalla sillalle, ja vasen kaista johti kevyelle liikenteelle suoraan, mutta myös suunnan vaihdokset tehtiin moottoritiesiltojen alla. Tämä oli minulle pitkään arvoitus, joten muutamia kertoja seikkailin kaistojen välissä kohti siltaa, mutta muutaman ylityksen jälkeen ymmärsin, että oli ehkä sittenkin parempi pysytellä rauhallisemmalla kaistalla, edellisen päivän kaatuminen mielessä. Niin, ja onhan se laitontakin.
Onneksi suurimmassa osassa tiekylteistä oli länsimaalaisin kirjaimin merkitty tulevat kaupungit, hindin kirjoituksen ohella, joten suuntaminen oli helppoa. Suurimmaksi osaksi, sillä kun tuli aika valita pääväylältä itselleni sopiva, niin tenkkapoota vain tarjottiin. Olin kuitenkin aikani kuluksi oppinut tunnistamaan Goan hindikirjoituksesta ja luottaen muistiini, otin tuon suunnan. Muutaman kilometrin jälkeen tie haarautui kahdeksi, eikä lainkaan opastetta suunnasta. Vaikka yllättävän moni ei ymmärtänyt englannin keiltä juuri nimeksikään, mikä hieman ihmetytti, niin sanan "Goa" tunsivat kaikki. Pysähdyin vain keskelle risteystä kysellen ohikulkijoilta Goa, eikä ongelmia lainkaan löytää oikea väylä. Luulin.
Noin viidenkymmenen kilometrin jälkeen haluttu reitti jäi kuitenkin huomaamatta, opasteiden totaalisen puuttumisen vuoksi. Jatkoin hyvillä mielin suoraan, kohti rannikkoa täysin tietämättä eksymisestäni. Olin ehtinyt ajaa liki 15 kilometriä kun ihmettelin auringon paikka taivaalla. Muutaman hetken mietittyäni päätin pysähtyä taukoa viettävien rekkamiesten kohdalla Goa kyselemässä. Mukavia miehiä, mutta ikäviä uutisia, takaisin 15 kilometriä ja kaupungin kohdalta oikealle. Niinpä tietysti.
Ja taas olin tiellä oikealla. Ajoin pienen kylän läpi maaseudun rauhaan, tai liikenteestä päätellen, en niin rauhaan, mutta harvaan asutulle alueelle kuitenkin. Vaikka pyöräillessä ei nälkä tahtonut tulla sitten lainkaan, sillä vettä kiskoessa mahakin täyttyy, niin ymmärsin kuitenkin, että oli todellinen pakko pistää suolasta ja ravinnerikasta einestä rinnan alle, joten pysähdyin mukavan oloiselle seisakkeelle nauttimaan paistetut riisit vihanneksilla. Vasta nyt huomasin nälän tunteen ja ruoka upposi sisuksiin kuin hain kitaan. Edellisen päivän lihaskrampit mielessäni, laskettelin lautaselle miltei koko suolakipon sisustan. Henkilökunta olisi varmaan laskuttanut minua siitäkin, jos olisvat nähneet brutaalin toimintani, mutta pakko on pitää jalkakrampit loitolla, joten suolaa, suolaa, enämpi suolaa.
Maukas, mutta liian suolainen ateria katosi viimeistä pisaraa myöden kauramoottorin käyttöön. Tämän jälkeen matkan teko tuntui jo paremmalta.
Kellon lähestyessä puolta viittä, pidin väsymyksestä johtuen pienen tauon tievarsitavernassa. Tässä kojussa oli tarjolla maapähkinöitä joita otin muutaman satagrammaa ja pullon pepsiä. Johan taas mentiin pepsipähkinän voimalla vauhdilla, sillä alkava väsymys sai väistyä ylitse pursuavan energian tieltä. Auringon alkaessa painua mailleen, aloin vasta nyt etsiä sopivaa yö sijaa, mikä lienee virhe.
No niin, tässä sitä sitten ollaan sen puhtaan paidan kanssa. Muutamien kilometrien välein oli hotelleita, mutta kaikki täynnä. Vaikka auringon jälkilämmöt pitivät ilman miellyttävän lämöisenä, niin polkupyörällä Intian arvaamattomilla teillä, pienten ledvalojen loisteessa, kaaottisen liikenteen seassa ei tunnu enää edes seikkailulta. Vilkkuva punainen takavalo loisti hienosti mustassa yössä, mutta etuvalojen toimenkuvaan kuului lähinnä edestä tuleville ilmoittaa olemassaoloni. Tien epätasaisuuksia led valo ei kyennyt näyttämään, joten useammin kuin kahdesti pamautin asfalttikraateriin. Vastaan tulijoiden valokiilassa onneksi näki hieman paremmin tien epätasaisuuden, mikäli eivät käyttäneet kaukovaloja, mutta muuta ei sitten nähnytkään.
Muutamien täysien hotelleiden jälkeen päädyin 1000 rupia (13€) maksavaan hotellirähjään, jonka hinta olisi pitänyt olla puolet siitä. Likainen luukku, vuode vaatteet varmaan pedattu edellisen asiakkaan jäljiltä, ei ilmastointia ja kattotuuletin piti kovaa kolinaa koko yön. Tuuletin on kuitenkin miltei elin ehto näillä leveyksillä, joten koliskoot.

Kommentoi kirjoitusta.

Mumbai 5.1

Sunnuntai 11.1.2015 klo 16:53

5.1.2015
Mumabai klo 23.30. Lento olisi sitä, mitä sen oletettiinkin olevan. Matkalla mietin, miten saan yhdestä päivästä jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa, sillä ajattelin sen olevan polkemista kohti eteläisempää Intiaa. Miten väärässä olinkaan.


Muutama edellinen yö, ennen matkan alkua, olivat unikestoltaan viidentunnin luokkaa. Liekkö matkajännitystä vai mitä, mutta miljoona asiaa pyöri päässä samaan aikaan, eikä suinkaan vähäisimpänä mielikuvat Mumbaihin saapumisesta. Mieltä askarruttivat lähinnä myöhäinen saapuminen ja toimiminen kentällä. Tietenkin pyörän saapuminen samalla koneella kanssani ja sen kunnosta, mutta myöskin, missä kunnossa tuo ruojake saapuu.
Mumbai on tuttu kaupunki aikaisemmalta vierailulta 2004, mutta silloin vierailu jäi vajaaksi vuorokaudeksi, sen, mitä maasta poistuminen vaati, sillä Intiaan tullaan ja täältä poistutaan luullakseni aina keskellä yötä. Ainakin niiden kertojen osalta, mitä täällä olen käynyt, joten muistin varassa kuvittelin kentältä poistumisen nopeaksi. Kuitenkin unettoman lennon jälkeen helpotuksen huokaukset alkoivat pyörän saapumisen pakkausteipein ja kiristysliinoin paketoidun pahvikompleksin myötä. Positiivinen jatkumo oli lentokentän iso aula, josta pääsi odottavan väkijoukon roikkuessa puoliaidan takana valtavan kokoiseen odotus halliin, jonka sivusta löytyi helposti rauhallisen oloinen paikka polkupyörän kokoamiseen. 25x10 metrin kokoinen sisäpuutarha, jota ympäröi puolenmetrin korkuinen, 30 sentin leyinen marmorireunus, tarjosi oivan paikan huoltotoimille.
Löydettyäni sopivan paikan maahan kiinnitettyjen, teräksisten penkkien vierestä, aloitin paketin rauhallisen avaamisen. Kun ensimmäiset pakkausteipit risahtivat auki, ilmestyi muutaman metrin päähän 150 senttinen intialaisnainen, joka oletettavasti oli yksi paikan siivoukesta huolehtivasta henkilökunnasta. Nainen ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaikka hieman yritin purkaessani kysellä mahdollista jätteiden keruu paikkaa. Muutama pään heilaitus kertoi, että kuultu oli, mutta ymmärrys täysi nolla. Jätin rouvan omiin oloihinsa ajatellen, että pian se siitä katoaa kuitenkin, joten jatkoin tiukasti nippusiteillä pakatun fillarinosien irroittamista toisistaan. Eikä pitkään tarvinnut työtä tehdä kun jo toistakymmentä uteliasta silmäparia ilmestyi puoliympyrään leirini ympärille. Olenhan toki tietoinen, että mitään normaalista poikkeavaa toimintaa, tupaten täyteen kansoitetussa Intiassa ei ilman yleisöä tehdä, mutta omaan ajatuksiini käpertyneenä en sen aktiivisuutta muistanut, joten rauhallinen, pieni verstaani oli hetkessä muuttunut pieneksi teatteriesitykseksi. Vaikka verkkainen toimintani tai muut kiireet katsomossa liikuttivat yleisöä, niin uusiutuva ihmettelijöiden joukkiko pysyi lähes vakiona.
Vaikka pyörä on länsimaissa tuiki tavallinen krossari, niin sen Intiaan imestyminen herätti monella kysymyksiä, kuten rynnäkkökivääriä huolettomasti sivullaan roikotteleva sotilas, että minkä hintainen pyörä on. En tarkkaan muistanut paikallisen valuutan ja euron kurssia, joten sanoin olevani tietämätön paikallisesta kurssista ja ilmoitin hinnaksi 1800 euroa. Se ei kuullosta kovin pahalta, eikä aiheuta turhaa kateutta. Mikäli Intialainen sellaista edes kykenee tuntemaan.

Tarkoituksella tein kokoamista verkkaisesti, vaikka ympärillä pyörivä kansanjoukko hieman harmittikin, niin ajankulumisen ja huolellisen kasaamisen vuoksi en pitänyt kiirettä.
Kun pyörä oli viimein laitettu matkakuntoon, niin väkijoukkokin pikkuhiljaa hajaantui omilleen, paitis tuo pulitoistametrinen siivoja, joka oli koko toista tuntia kestävän toimen ajan seissyt samassa paikassa tapittaen tarkasti tekemisiäni. Liekö huolissaan pahvista ja tilkkeenä käytetyistä sanomalehtivuoresta, joka rauhallisesti lojui kasatun pyörän edessä. Aloitin välittömästi roskien keräämisen sopivaksi nipuksi, jolloin nainen ilmeisesti totesi työnsä tehdyksi ja katosi vähin äänin takavasemmalle.
Leirin purettuani kello näytii vasta kahta, enkä tohtinut yön selkään lähteä, joten marmorireunustalla otin muutaman tunnin unet, mikäli unesta voi puhua, sillä jatkuva hälinä ympärilläni piti huolen, etten muutamia torkahduksia lukuun ottamatta kyennyt kukkumaan.
Olin kotona printannut osan Mumbain kartasta, joten sen turvin lähdin puoli viisi, aamuyön tunteina etsimään ulospääsyä kaupungista.

Ulkopulella minua odotti richsa armeja vaatien minua kyytiinsä, mutta vaikka yritin esittää pyörällä lähteväni, niin eivät meinanneet antaa periksi. Onkohan Intialainen richsa kuski vähän tyhmä? On.
Silloinen liikenne oli varsin vähäistä, joten suhteellisen mukava totutella paikalliseen ajokulttuuriin. Kellon lähestyessä seitsemää, liikenne oli jo katastrofisen vilkasta, mutta rohkeudella ja röyhkeydellä pärjäsin loistavasti. Vaikka olin jo alun kolmatta tuntia etsinyt lahdelman ylittävää siltaa, olin edelleen ulkona kartasta. Auringon ollessa jo korkeella, suuntasin sen avulla, mutta enenevissä määrin ajaudin sokkeloiseen kaupunkiin.
Viimein yhdentoista aikaan löysin salmen rantavallin, joka tuntui olevan suosittu ulkoilu ja urheilu reitti. Nyt vain pieni ongelma, jotta kumpaan suuntaan lähden kulkemaan. Looginen ajattelu lähetti minut pohjoista kohden, jossa oletin sillan Bumbai Naviin sijaitsevan. Puolen tunnin taivaltamisen jälkeen päädyin umpikujaan. Seuraava olettamus oli, että vastakkaisella puolella sijaitsee ylikulku. Puolituntia räpiköimistä ja Mumbain eteläinen kärki tuli nähtyä. Lonleyplanetin kokoinen tiiliskivi esiin ja tarkkaa tutkimista sen esittämää karttaa Mumbaista. Paras keino on siis etsiä rautatieasema, tai asemat, sillä keskustaan tulee kaksi raidetta. Suunta valittu ja sinne päin. Eikä aikaakaan kun huomaan junan kolistelevan ohitseni. Muutama "jesh" pääsi suustani ja lähdin seuraamaan raiteita asemalle päin. Onneksi raiteiden rinnalla kulki myös ajorata, joten en siis voinut eksyä, kunnes taas huomasin olevani rannalla, jota olin tunti sitten seikkaillut edestakaisin. LP:n kartta uudestaan esiin jossa selvästi näytettiin että olin seurannut väärää raidetta. Uusi suunta ja eikä aikaakaan, paitsi kaksikymmentä minuuttia, kun olin oikealla asemalla. Siitä suunta ja pian olinkin valtavan kokoisella armeja-alueella. Ajelin ristiin rastiin aluetta koettaen löytää tien takaisin keskusasemalle, mutta turhaan. Nöyrryin kuin siili maitokupin äärellä ja kysyin tietä asemalle. Nuorehko nörtin oloinen herrasmies katsoi minua ensin muutaman liian pitkän sekunnin, kääntyi yhdeksänkymmentä astetta ja osoitti kultasormuksin koristamalla etusormellaan valtavaa asemarakennusta. Olisin vielä kysynyt suuntaa tielle, joka johtaisi sillalle, mutta mies oli ehtinyt kadota ihmisvilinään. No, eipä tässä apuja tarvita ja suunta oletettua väylää kohden.
Kellon lähestyessä puolta päivää olin ehtinyt seikkailla kaupungissa seitsemän tuntia, lohduttavana ajatuksena, että eipähän tässä mitään kiirettä. Että otetaan vain turismin kannalta, mutta alhainen verensokeri ja keskipäivän kuumuus alkoivat koettelemaan kärsivällisyyttäni. Päätin mielessäni, että katson vielä tuon yhden tienpätkän ja sitten parkkeeraan jonkin ruokalan etuselle, josta voisi saada hieman apetta rinnan alle.
Nousin ramppia pitkin tielle ja hups, oli sattumalta ajautunut kyseiselle sillalle johtavalle tielle. Löytö antoi lisää eliksiiriä jo hapettumaisille lihaksille, joten polkien kohti vastapuolta ja vapauteen. Luulin.


Muutaman kilometrin ajettuani, tien reunaan pysäköidystä poliisiautosta juoksi virkaintoinen rivipoliisi pysäyttämään minua. Nyt laskin ilmoille muutaman perkeleen hajuineen. Nöyrästi pysäytin polkukoneen tienreunalle. Mies kehoitti minua tulemaan autolleen. Juuri ennen minua auton luokse pysähtyi natsoista päätellen korkeampiarvoinen pollari, joka iloisesti hymyillen kyselemään "good name:a", "countrya", "where Im going:ia" ja samaan aikaan tiukka ilmeinen pysäyttäjä toistelee kovaan ääneen, not a loud. Olen aivan kauhun partaalla: joudunko takaisin tuohon helvetin labyrinttiin? Yritän etsiä kaikkein viattomimman ja nöyrän ilmeeni, joka ihme kyllä tehoaa tukevaan kapteeniin, mutta ei virkaintoiseen paskiaiseen, joka jatkuvasti kertoo laittomuuksistani. Kapteeni kyselee, josko osaisin ajaa oikein varovasti ja kovaa, johon vastaan, että totta kai. Itse asiassa kovaa ja varovasti on minun toinen nimeni. Mies kysyy, kuinka lujaa pyörälläni pääsee? Sanoin sen kulkevan 50km/h. Sitäkös sitten ihmettelemään vaihteitteni määrää, joita löytyy 14, mutta valehtelen niitä olevan 24. Kapteeni antaisi luvan mennä yli, mutta mulkku vaan hokee samaa asiaa. Katson vuoroin molempia, hymyilevää kapteenia ja kiukkuista rivimiestä, käännän pyörän menosuuntaan, isken kaikkien kanssa kättä ja toivotan hyvää uuttavuotta. Kapteeni ja kolmas, hiljainen mies puristavat kättäni huvittuneina, mutta rivipoliisi ei hymyile, sillä hänelle on jäänyt levy pahasti soimaan paikoillaan. Tarttuu kuitenkin kääteeni, puristaen sitä reilusti. Hymyilen hänelle "herttaisesti" käskien hänen syödä päänsä, suomeksi. Lähdin kiireesti polkemaan kohti vapautta, ennen kuin herrat muuttavat mielensä. Vapautuksen tunne oli sanoin kuvaamaton, mutta kaupungin kiertoajelu oli jo ehtinyt kuluttamaan enimmät voimani, joten vauhti ei aivan 50:iin noussut.

Pääsin kommelluksitta sillan yli ja moottoritie jatkui edelleen, ja siitä olin hyvilläni, sillä mantereen puolella oli oivasti tilaa kulkea poissa autojen jaloista. Viiden kilometrin jälkeen ajokaistojen keskelle oli asennettu puolen metrin välein muovisia tolppia eroittamaan kaistat toisistaan. Ostain ihmeellisestä syystä sain päähäni, että sisin kaista johtaa kohti Punea ja Goaa, ja ulon ties minne, joten hetken hurmiossa keskityin sisemmälle kaistalle. Samassa eteeni avautui tunneli, jonka vuoksi tolppat siis olivat ja kiireesti yritin hakeutua takaisin uloimman kaistan pientareelle. Arvioin vauhdissa tolppavälin riittävän nopeaan luikahdukseen niiden välistä, joten yksi, kaksi, nyt. Ei mahtunut. Jalat olivat klokseilla kiinni polkimissa ja vauhdin yht'äkkinen pysähdys kaatoi minut keskelle moottoritietä. En ollut ehtinyt saada vasenta jalkaa irti polkimesta ja kaatuessani kuulin jarrujen kirskuvan takanani. Katsoin tulosuuntaani ja "good carrier" seisoi puuskuttaen edessäni. Kaksi miestä hyppäsi autosta ulos katsomaan vointiani, joka oli kyynärpään ruhjetta lukuun ottamatta hyvä. Kehuin olevani kunnossa ja miehet jatkoivat päitään pyöritellen matkaansa, sekä toistakymmentä samanmoista rekkaa heidän perässään.
Talutin pyörän luolan suulle, jossa tarkistin pyörän ja loput itsestäni. Kaikki oli niin kuin pitääkin. Joten pieni tauko ja takaisin baanalle.


Olin tulossa moottoritien loppuun, josta t-riesteys ohjasi autoja kahteen suuntaan, kun kaksi passipoliisia olivat ottamassa minua vastaan, poikkeusellisesti, molemmat hymyssä suin. Murteisella englannilla lausuttuna sain jälleen tiedon kapinallisuudestani. Ajattelin pahinta, että käännyttävät minut takaisin Mumbaihin, joten en pysähtynyt kokonaan vaan iloisesti hymmyillen ajoin heidän ohitseen, huikaten mennessäni: johtuu isä-poika suhteesta. Jatkoin matkaani, väärään suuntaan tietysti, kunnes vajaan kilometrin ajettuani ymmärsin tyhmyyteni. Varmistin vielä, ennen u-käännöstä paikalliselta torikauppiaalta oikean suunnan.
Nyt kun varmuudella tiesin olevani oikealla tiellä, vapauduin miettimään päivän seikkailua, joka ei olisi voinut tapahtua kuin minulle. Mietin, että tästä puuttuu enää pieni sadekuuro, kun samassa horisontissa välähti erittäin komea salama, kirkkaalta taivaalta. Tai siis kirkas taivas on Intialaisten suurkaupunkien läheisyydessä pelkkä vitsi, sillä saastetta on niin paljon, että näkyvyys rajoittuu horisonttiin ennen aikojaan. Hengitys-suojan mukaan ottaminen olisi ollut erittäin relevanttia, vaikka oli käynyt mielessä, oli vain käynyt.
Ilma oli niin sakeana pölyä ja saastetta, että ne kuvittelivat varmaan olevansa oikeita pilviä, ja heittelivät muutamia salamoita silloin tällöin, varmistaakseen olemassa olonsa. Sateeseen saastepilvet eivät kuitenkaan kykene, joten kuivana sain vaeltaa vielä muutaman kymmen kilometriä, kunnes oli aika hakeutua esikaupunkialueella majapaikan etsintään. Suorastaan katastroofiset hinnat, 3 - 4000 rupia ( 30 - 60 euroa) hotelleista. En maksa. Päätin löytää halvemman majapaikan ja aikani kierreltyäni löysin 1300 rupisen "hotel city wiev" ja miellyttävän, ilmastoinnilla varustetun, ikkunattoman huoneen. Se siitä näköalasta, mutta sitä parempi, sillä ainakaan aamuaurinko ei pääse minua herättämään. Eikä päässyt, mutta muiden hotelliasiakkaiden toimesta katkonainen uni oli jo ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Kilometrejä päivään kertyi n.120, vaikka eteenpäin päästiin vain n.40 km.

2 kommenttia .