fasebook

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Huippuvuoret 12.3.2015

Maanantai 16.3.2015 klo 12:07 - Hannu Seppä

Huippuvuoret 12.2.2015

Tänään vuorossa jääluolan valloitus.

Kello kymmenen, noin, eli hieman ennen määräaikaa, oli venäläissyntyinen oppaamme odottamassa hotellin "aulassa" kun tulimme odottamaan noutoa. Aikaisemmat opastukset olivat tapahtuneet nuorten naisten johdolla, joten en kiinnittänyt parituolilla istuvaan mieheen lainkaan huomiota. Heitin nopean silmäyksen miehen suuntaan, huolimattoman tervehdyksen heitettyäni menin ikkunan ääreen sijoitetun tietokonepöydän ääreen lukemaan Longyearby esitteitä. Luultavasti Börje oli samoin ajatuksin kulkenut miehen ohi, sillä vasta muutamien minuuttien kuluttua kuulin syrjäkorvalla Böken puhuvan jollekkin. Luulin hänen vain heittelevän tankeroenkkua jonkun asiakkaan kanssa, joten en kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota. Böke herätteli minut pian ajatuksistani, todeten lähdön hetken olevan käsillä. Nyt vasta kiinnitin huomiota noin 30 vuotiaaseen oppaseen.
Näine hyvinemme, ehkä hieman pettymystä tunitien, heittäydyimme pakettiauton kyytiin. Kovin nopeasti hävisi ns. pettymys oppaan sukupuolesta, sillä jo muutaman taiten vaihdetun lauseen jälkeen, totesimme äijän olevan mitä parahin tyyppi. Matkalta poimimme vielä muutaman seikkailijan kyytiin, jotka osoittauvat meidän kanssa samalla lennolla tulleiksi kaveruksiksi. Uusi-seelantilainen, liki kaksimetrinen harmaakarhu sekä puolet kevyempi aasian auringon paahtama Malesialainen viiksiniekka.
Päästyämme vaellusreitin alkamispaikkaan, pääsimme tutustumaan varusteisiin, joihin lumikenkien ja kävelysauvojen lisäksi kuului kevyet kypärät ja jääpiikkiketjut luolavaellusta silmällä pitäen. Opas kysyi meiltä reppujen olemassaolosta, johon totesimme Böken kassa lähes yhteen ääneen ja hieman vahingoniloisesti, että olimme matkassa ilman niitä. Oppaan tehtäväksi jäi kantaa luolavarustuksemme omassa repussaan. Toisilla kaveruksilla oli omat reput mukanaan, joten heidän huoleksi jäi kantaa omat varusteensa. Tosin painoa niillä ei juurikaan ole.
Eilinen lumimyrsky ei ollut hellittänyt juurikaan, joten tukka taakse ja vastatuuleen. Loivaa rinnettä pitkin lähestyttiin jälleen samaa vuorta kuin eilen, joten reitti oli siihen asti tuttu. Matka kohti huippua sujui leppoisasti, hetkittäin typeriä vitsejä heitellen. Kuljimme Böön ja Vladimiriksi paljastuneen oppaan kanssa samassa tahdissa, emmekä hetkeen kiinnittäneet kaverikaksikkoon huomiota. Pian huomasimme kaverusten jäävän jälkeen, joten pieni odotustauko tuli pakolliseksi. Tosin "pakko" sana on hieman harhaan johtava ilmaus, sillä ylöspäin mentäessä oli lähes mahdotonta katsella edessä avautuvaa vuorenrinnettä kovan tuulen ja lumisateen vuoksi. Siispä korjaamme sanan "pakolliseksi" sanalla "mahdolliseksi".
Aasianpojan kunto osoittautui todella huonoksi. Jopa Börje, jonka aamukankeus raajoista oli hävinnyt muutaman sadanmetrin jälkeen, huomasi tuohon rasvattomaan kevytsarjalaiseen verrattuna olevansa teräsmies. Jota hän todellisuudessa onkin. Muutamia kertoja matkan aikana Maleisalainen taipui kaksinkerroin, kuin oksennusta odottaen, mutta aikansa huilattuaan pääsi jälleen muutamankymmentä metriä ylöspäin.
Puolivälin jälkeen lumimyrsky tuiversi jo siihen malliin, että näkyvyys supistui muutamiin metreihin. Oppaan oli kaivettava repustaan navigaattori navikoimaan viisikon perille. Luolan suuaukko oli merkitty muutamalla tienvarsikepillä, eikä niiden havainnoiminen olisi siinä kelissä ollut mahdollista ilman sateliittiopastusta.


Pian olimmekin luolan suuaukon luona, mutta siitä oli merkkinä vain nuo kolme heijastimilla varustettua lasikuitu keppiä. Itse suuaukko oli peitetty vanerileyllä, jonka päällä oli muutamankymmenen sentin paksuinen lumipeite, jonka kimppuun opas kävi mukanaan tuomalla retkilapiolla. Siinä se sitten oli, reikä lumessa, joka näytti klaustrofobisen painajaiselta. Juuri miehen mentävän kokoinen onkalo syöksyi liki kymmenen metrin syvyyteen, johon sukelsin heti oppaan perään. Jäljessäni tuli iloisesti hymyilevä Hiltunen, jonka perästä malesianpoika, ja jonka jäljestä olisi pitänyt tulla Uusi-seelantilainen harmaakarhu. Ei tullut. Odottelimme ukkelia tulevaksi ja hieman jo huutelimmekin suuaukon suuntaan, mutta turhaan. Spekuloimme jo hänen jääneen jumiin lumitunneliin, joka ei todellakaan ollut tilavuudella pilattu. Vladi lähti etsimään kaveria, joka jo samassa laskeutuikin keskuuteemme. Oli hukannut hattunsa.
Lumitunnelin jälkeen pääsimme itse jäätunnelliin. Tässä vaiheessa pukeuduimme jääketjuihin, kypärään sekä otsalapmppuun.
Jääluola jatkoi matkaansa syvemmälle mutta itse luola on luola vain talvisaikaan, sillä luolan kattona oli kuudenmetrin paksuinen lumikatto. Jääluola on kesäisin avoin vapaasti virtaavalle vedelle, joka joen pohjassa muokkaa sen olomuotoa hieman. Luolan seinämistä voisi laskea luolan iän, joka oppaan mukaan useita satoja vuosia vanha. Jokainen vuoden vaihtelu on kerroksina jääkuoressa, vain pohjaratkaisut muuntuvat.
Luolastossa kulkeminen oli suhteellisen helppoa, vaikka muutamissa kohdissa käytävä kapeni erittäin paljon. Ajattelin harmaakarhun jäävän viimeistään niissä kohdin kiinni, mutta jään ominaisuuteen kuuluu luistaa, joten niistäkin hän selvisi meidän muiden tavoin, kuin vettä vain.


Luolaston pohja, jos sitä oli, oli  jossain hevetin ja sen esikartanon puolessavälissä, jonne ei ollut mahdollista laskeutua. Pääsimme kuitenkin vilkaisemaan syvyydessä siintävää mustuutta ja se siitä.
Kahvitauko nautittiin mukavasti tuulelta suojassa, jääluolan viileydessä ja mukavassa seurassa. Edellispäivästä poiketen, tämä kahvitauko tarjosi myös mukavan leppoisaa jutustelua ja tutustumista.
Maanpinta kutsui jo kärsimättömästi luolamiehiä ja nousu pinnalle sujui vaivattomasti. Jokaiselta. Maanpinnalla maisema oli kadonnut kokonaan. Mikäli maasto olisi ollut tasainen, niin suunnan valitsemiseen olisi tarvittu navigaattoria. Lumimyrsky sumensi näkyvyyden, jos ei metriin, niin kahteen. Vladin opastuksella ja kovassa myötätuulessa matka alamäkeen alkoi reippain askelin ja loppui pysäköityyn pakettiautoon.

Päivä päättyi Hiltusen osalta hampurilaiseen ja allekirjoittaneen kohdalla kasvispiiraaseen, sekä muutamaan hyvään lopputulokseen päätyneeseen biljardipeliin, paikallisessa bubissa. Svalbard bub:issa.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret 11.3.2015

Maanantai 16.3.2015 klo 10:33 - Hannu Seppä

Huippuvuoret. 11.3.2015

Tukevan, mutta tavanomaisen aamiaisen jälkeen lähdimme varustautumaan tuuliseen vuorikapuamiseen. Pakkasimme aamiaiselta "lainatut" retkieväät ja vesipullot, jonka jälkeen Börje lähti reiluna miehenä palauttamaan autoa vuokraamoon. Tosin miehellä taisi olla herkullisia taka-ajatuksia, jotka myöhemmin vuorenhuipulla paljastuivat pähkinöillä täytettyihin suklaapatukoihin.
Yhdeksältä tuli saksalaissyntyinen Katjaopas mustalla transportterilla hotellilta noutamaan. Koska Börjen palautuminen autonpalautusreissulta venyi pitemmäksi, koukkasimme oppaan ja muiden retkeen osallistujien kanssa, joita sillä hetkellä autossa oli lisäkseni kolmin kappalein vuokraamon kautta, josta Hiltunen hyppäsi jousille.
Ajoimme opasyrityksen varastolle, josta saimme lumikengät, kävelysauvat ja tarvitsijoille extra rukkaset, johon ryhmään itsekkin lukeuduin. Ja hyvä niin. Matkalla lähtöpisteeseen noukimme mukaan vielä kolme matkalaista, kaksi miestä sekä yhden blondiksi osoittautuneen naisen. Tämä viimeksi mainittu muisti yllättäin sadanmetrin kävelyn jälkeen kärsivänsä rasituksen aiheuttamista lihasvaivoista kyljessä. Neiti palasi häntä koipienvälissä takaisin lähtöpisteeseen.


Kaupunkialueen jäädessä taakse, opas latasi kiväärin. Asutulla alueella ei saisi kantaa ladattua asetta. Nuori nainen, ladattu kivääri olalla.... hmm, siinä on jotain maagista.
Alkumatkasta pilvien lomasta ilmoitti aurinkokin olemassaolostaan, mutta matkan edetessä yltyvä tuuli heitteli tummia pilviä sen eteen. Tuulen nopeus kiihtyi samassa suhteessa matkan edistymisen kanssa. Tosin puuskittaisesti, mutta jatkuva vastatuuli raskautti matkaamista miellyttävästi. Lähes haastavasti.Ryhmä eteni suhteellisen tasaisesti, eikä heikkokuntoisia, jälkeen jääviä, urbanisoituneita extream hakuisia ihmisiä matkassa ollut. Tosin matkakumppanini kertoi jälkeenpäin kärsineensä hieman voimattomuudesta, mutta hienosti itsensä kasaamalla Börje tsemppasi itsensä huipulle. Ja huipulle Hiltunen kuuluu, sehän on selvä. 

Huipulle päästyämme tuulen voimakkuus triplaantui rinnetuulesta, kuitenkaan pöllyävä lumi ei estänyt ihailemasta valtavan kaunista näkymää lähivuoristoon sekä kaukana, alhaalla uinuvaan kaupunkiin. Vai pitäisikö puhua kylästä? No, olkoon Svalbard kaupunki, mutta metropoliksi en suostu sitä kutsumaan.

Vaikka vaatetus on osunut kutakuinkin nappiin, niin kasvoille en ole saanut hankituksi sopivaa suojainta. Pakkastuulen panema leuka muodostaa sanoja hieman ontuen, mutta ymmärrettävästi. Luulen, sillä jotkin artikuloinnit menivät perille, tai ainakin niihin vastattiin.

 
Seudun oppailla on tapana kantaa retkiläisille kahvia, teetä ja keksiä pienen kahvitauon aikaansaamiseksi matkan puolivälissä, kuten nytkin, mutta voimakkaasta tuulesta johtuen jouduimme siirtämään kahvittelun hieman myöhemmäksi ja erittäin alemmaksi. Laskeutuminen vuorelta joutui leppoisasti myötätuulen saattelemana. Niin, tai ainakin osaksi, sillä tuulen suunta tuntui vaihtelevan jatkuvasti. Vasta paluumatkalla, roilomaisessa syvänteessä tuulentuiverrus laantui sen verran, että retkikunnan kahvitauko tuli mahdolliseksi. Voinen sanoa sen tulleen juuri ajallaan.

Illanvietto sujui rauhallisesti rieskaa ja jalopenojuustoa mutustellessa, viihtyisän hotellin ja wi-fi:n seurassa.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret, Longyearby 10.3.2015

Torstai 12.3.2015 klo 17:05 - Hannu Seppä

Longyearby 10.3.2015

Kahden "raavaan" miehen yölliset henkäykset seitsemän neliön huoneessa täyttivät unesta heräävien matkalaisten maailman. Aamun ensitoimiin kuului ikkunan avaaminen, miinus kahdeksanasteiseen, arktiseen maailmaan. Yön ummehtunut ilma vaihtui nopeasti uutta elämää henkiväksi olomuodoksi, joka tunkeutui peitonalla värjöitteleviin, vielä unenrippeitä muisteleviin soluihin.
Parakkihotellin aamiainen ei juurikaan poikennut tavanomaisista hotelliaamiaisista, mikä sinänsä oli pettymys. Jotain paikalllisia erikoisuuksia olisin voinut toivoa, mutta aamiaisen tarkoitus tuli kaikesta huolimatta täyettyä.
Uuden päivän kohtaaminen, vailla tietoista suuntaa tai suunnitelmaa, aloitettiin keskustaan suunnatuilla askelila. Toivoa ja täyttymättömiä unelmia täynnä marssimme vitsejä heitellen kohti turisti-infoa, josta hankimme tiedot tulevien päivien seikkailuille.
Kuten ensikosketus maan hintatasoon antoi odottaa, niin tässäkään tapauksessa ei tarvinnut pettymyksen tunteissa uiskennella, retkien hinnat olivat kyykyttäviä. Otimme infolehtisen ja kaupunkikartan mukaan ja lähdimme kyselemään moottorikelkkojen vuokrauksen perään. Kapungin alueelta ei saa lähteä ilman kivääriä, mutta lakiin sitä ei ole kirjoitettu. Suositus kuitenkin on, ettei ilman turvaa lähdetä vuoristoon, joten pyörien tai moottorikelkoojen vuokraus ei onnistu ilman järjestettyä opastusta. Olemmehan kaksi härmänmaasta kotoisin olevaa "minähän en apua tarvitse" miestä, joten painuimme autovuokraamoon, josta saimme allemme nelivetotoyota liteace lava-auton. Tiedä häntä, oliko vuokraaminen aivan välttämätöntä, sillä tiestöä täällä on tasan 45kilometriä, mutta tulihan vuokrattua. Pitkälle ei autolla pääse, mutta mukavaa oli.


Koska meillä vielä oli ajatuksena päästä skidooilla ajelemaan ilman opasta, menimme kaupungintalolle tiedustelemaan aseenkatnolupaa. Eihän se niin yksinkertaista ollutkaan, mitä olimme aiemmin itsellemme antaneet ymmärtää. Pitää olla suomen poliisilta puhtaat paperit osoittamaan nuhteettomuutemme, kunnes paikallinen viranomainen voi myöntää luvan, jolla saa vuokrattua kiväärin kaupungista poistumiseen. Paikallinen laki ei kiellä maastoon lähtemästä, mutta yleinen käytäntö on, ettei ilman asetta kuljeta maastossa. Pidimme aluksi jääkarhujen paljoutta lähinnä turistien pelotteluna ja opastuksien markkinointikikkana, mutta factoja kuullessamme, olemme saaneet totuudellisemmat käsitykset jääkarhujen paljoudesta. Valitettavasti niihin törmääminen lienee kaupungin ympäristössä epätodennäköistä. Ainakin tähän aikaan vuodesta.
Jäimme siis ilman lupaa kantaa asetta, eikä meille vuokrata skidooja ilman opasta, joten tallustelimme, tai siis tässä tapauksessa ajoimme lähelle turisti-infoa kyselemään vuoripatikointiretkistä. Samaiselle illalle löytyi kolmen tunnin kiipeäminen läheiselle vuorelle, joten löimme kaupat lukkoon. Samalla teimme kaupat huomisesta patikoinnista seuraavalle vuorelle.

Kello seitsemän illalla tuli opas hakemaan meidät hotellillta. Saimme oppaan lisäksi mukaan englantilaisen miehen sekä japanilaisen naisen. Varusteiksi kiipeämiseen opas jakoi jokaiselle jalkoihin jääpiikkiketjut, käsiin kävelysauvat sekä päähän otsalamput.
Vuoren seinämä oli jäinen ja luminen, eikä ilman jääketjujen apua olisi kiipeämisestä tullut juurikaan mitään. Otsalapmut olivat hieman liioitellut, sillä vaikka aurinko oli jo aikaa sitten painunut mailleen, lumen hohteessa näki vallan mainiosti kulkea.
Japanilaisnaisen kapuaminen oli vaivalloista, mutta sinnikäs nainen pääsi kuin pääsikin huipulle hyvissä ruumiin voimissa. Huipulta avautui mahtava, yöllinen näkymä valaistuun kaupunkiin, joka hehkui noin neljäsataametriä alapuolellamme. Huipulle rakennetun kivipaasin juurella oppaamme kaivoi kantamuksistaan kuumaa kahvia, teetä ja mustaa viinimarja mehua. Kyytipojaksi hän oli satsannut keksipaketiin, joten vienon tuulen puhaltaessa nautimme vuorenvalloituskahvit hyvässä seurassa mukavia jutellen.

Kommentoi kirjoitusta.

Huippuvuoret, Longyearby

Keskiviikko 11.3.2015 klo 21:41 - Hannu Seppä


Huippuvuoret 9.3.2015


Korvanapein varustautunut matkakumppani lienee sukeltanut syvälle swingijazzin maailmaan, sulkien ulkoiset ärsykkeet näkymättömän muurin ulkopuolelle, eikä harhaileva katse näytä tunnistavan allekirjoittaneen 169 senttistä olemusta matkalaisten joukosta. Pienen pantomiimi esityksen jälkeen saan miehen huomion kiinnitettyä itseeni. Iloinen jälleen näkeminen jonka jälkeen muutama perkele, sillä korvanappien poisto korvilta paksut lapaset kädessä tekevät toiminnasta pulmallisen.


Aamuinen lentoasema klo 6.15 tuoksuu työmatkalaisten kamelinnahkaisilta salkuilta. Kiire ei tunnu olevan kenelläkään, vaikka määrätietoisesti orjentoituneet talvijalkineet täyttävät chec in aulan. Edellisten päivien uutisten valossa, etsimme jännittyneenä lentomme olemassaoloa. Norjalaisen lentoyhtiön henkilökunta taistelee pienen palkkansa puolesta puukoin ja puntarein, eli lakkoilemalla. Edellisen päivän lakko vaikuttaa tulevien päivien lentoihin, mutta huokaisemme helpotuksesta, vaikka usean lennon kohdalla kerrotaan peruuntumisesta, niin lento Osloon näyttää toteutuvan.


Hyvässä muistissa kummittelee muutamien viikkojen takaiset Intian lentokenttien tapahtumat, jolloin sujuva, käytännöllinen matkustaminen oli enemmän vitsi, kuin todellinen tilanne. Helsinki-vantaa lentoasemalla turvatarkastus hoitui vaivattomasti, ilman matkustajien kyykyttämistä. Vajaan tunnin odotus päätettiin suorittaa lentoaseman kahvilassa, roimasti katetta sisältävän tummapaahtosen kahvikupposen ääressä. Tosin allekirjoittanut tyytyi, niin ikään, katteella pilattuun teehen.
Matkalaisten yhteinen, ja erittäin sydäntä lähellä oleva musiikillinen harrastus inspiroi kitarasankarien arvostelemiseen niinkin syvällisesti, että käsitteellisen ajankulun seuraaminen herpaantui molemmilta. Matkakumppanin virtsarakon täyttyminen palautti meidät jälleen hetkeen takaisin, jolloin totesimme olevamme lähes viimeisiä koneeseen menijöitä. Böö (Börje) kysyi virkailijoilta, josko vielä ehtisi wc:n kautta koukata, mutta jonkinasteisesta, luultavasti itsehillinnän puutteesta kärsivä virkailija ilmoitti tiukkaan sävyyn ja syyllistävästi, meidän olevan jo muutenkin myöhässä. Syöksyimme kiireesti ramppii vai törmätäksemme koneeseen pyrkivien jonoon, jossa saimme muutamien minuuttien ajan odotella koneeseen pääsyä.

Oslo otti matkalaiset ystävällisesti vastaan modernilla terminaalilla, sekä iloisesti hymyilevillä, sinisilmäisillä kenttävirkailijoilla. Lähtevien taulusta katsoin huippuvuorille menevän koneen aikataulun sekä lähtöportin. Jouduimme kulkemaan passintarkastuksen läpi seuraavalle portille. Päästyämme lähtevän koneemme portille, oli meillä odotusaikaa toista tuntia, jonka käytimme, kuinkas muuten, kahvikupposten viehättävässä seurassa.
Lähtöselvitys alkoi ajallaan, puolituntia ennen koneen lähtöä, joten menimme tyytyväisinä joukon jatkoksi. Pääsimme virkailijan kohdalle, joka asetti lippumme lukulaitteeseen, joka iloisesti ilmoitti olevamme väärällä portilla menossa väärään koneeseen. Aikataulun mukaan meillä olisi aikaa etsiä meidän lentomme lähtöportti noin kolmeminuuttia. Virkailija katsoi näyttöpäätteeltä lentomme aikataulun sekä lähtöportin, joka oli liki puolikilometriä pitkän terminaalin toisessa päässä. Jälleen oli, kuten matkatessani yleensä, onni myötä. Lentomme oli tuossa vaiheessa reilun puolituntia myöhässä. Virkailijan opastuksella, muutamalla virhearvioinnilla, sekä kyselyllä uuteen turvatarkastukseen. Tässä tarkastuspisteessä oltiin hieman huolellisempia, kuin Suomen lentoasemalla, sillä matkatavaroissani oleva 250 millilitrainen shampoo pullo aiheutti repun purun. Uuden shamppoon menettäminen kirpaisi syvältä, sillä liki kolmeneuron menetys tuntui kunnon skottilaisen tapaan syvällä sydämessä. Teatraalinen kyynel silmässä katselin leppymättömän tullivirkailijan säälimätöntä toimintaa heittämällä pesuainepullon roskakorin uumeniin. Olisi edes ottanut sen itselleen käyttöön, mutta katsoessani miehen reilua pälvikaljua ymmärsin roskakorin olevan parempi vaihtoehto.
Tämä menetys ei kuitenkaan vielä riittänyt, sillä muutaman valokuvan vuoksi jouduin luovuttamaan kamerani takaa yllättäin ilmestyneen tullivirkailijan käsiin. Turvatarkastuksesta ottamani kuvat olivat liian arkoja muistojen arkistoon, joten turvallisuus, tai jostain muusta turhantärkeästä syystä jouduin luopumaan valokuvista, joissa esiintyy ammattiaan hoitavia tullivirkailijoita. Tässä tohinassa sain kulutettua liki viisitoista minuuttia, mutta jälleen kerran voin todeta onnin olevan myötäinen. Kyllä, lentomme oli myöhässä jo yli puolitoista tuntia.
Saimme kuulla koneen poikkeavan Tromsössä. Lentokoneen laskeutuessa pilvien alapuolelle saimme ihailla pohjoisnorjan vuoristoista maisemaa. Rinteeseen rakennettu kaupunki huokui kutsuvasti tutustumiskäynnille, mutta pikainen lentokenttäpoikkeaminen ei tietenkään antanut armoa, joten jättänen sen seuraavaan kertaan.
Lentokentällä koko kone tyhjennettiin ihmisistä terminaalin puolelle, jossa virkailija seisoi opaskilven kanssa, johdattaen jatkolennolle aikovat matkustajat portille numero 20. Ajattelin huippuvuorille matkaavien ihmisten olevan vain puolet koneellisesta, joten oletin matkan jatkuvan pienemmällä koneella. Yllätys olikin melkoinen, sillä kiertolenkin jälkeen päädyimme takaisin samaan koneeseen ja samoille paikoille. Joitain asioita ei aina ihan ymmärrä, tämä oli yksi niistä.

Matka Huippuvuorille jatkui pilvisessä säässä eikä jäämeren ihailuun ollut mahdollisuutta. Kello kolmen jälkeen paikallista aikaa, noin kaksituntia myöhässä ilmoitetusta saapumisesta, lentokone laskeutui pilvipeitteen alapuolelle, jossa paljastui häkellyttävän kaunis maisema lumipeitteisistä vuorista. Longyearbyen Svalbard lentokentälle laskeuduttaessa, koneen ikkunasta avautui Longyearbyen hyinen lahti, jonka vastarannalla kohosi korkeuksiin jääkauden muovaamat vuoret. Matkustajien lauma kentällä harmitti kenttävirkailijaa, joka parhaansa yritti saada ihmisiä sisätiloihin, pois lentokenttä alueelta. Ihmismassa levittäytyi ympäriinsä kameroineen, ja tähän massahysteriaan intoutui myös allekirjoittanut.
Terminaalin toisella puolella odotti paikallinen linja-auto matkustajia, viedäkseen matkustajat hotelleihinsa. Olimme ensimmäisenä autossa odottamassa sen täyttymistä, joka puolentunnin odottelun jälkeen täyttyikin, jopa siinä määrin, että istumapaikatta jääneet ohjatiin takana tulevaan bussiin. Sitten oli odotetun yllätyksen vuoro, matkan maksu. Seitsemäntoista euroa muutaman kilometrin matkasta. Malediivit, joita pidetään todella kalliina matkailukohteena, ei kykene vetämään vertoja Longyearbyenille.


Mary Ann Polarrigge hotelli sijaitsee ennen keskustaa, teollisuusalueella. Hotellin ympärillä on isoja pressuhalleja, sekä muuta pienteollisuustoimintaa, joka tekee alueesta, ei niin visuaalisesti houkuttavan. Itse hotelli on rakennettu työmaaparakeista ja julkisivu on kauttaaltaan tuulensuojalevyjen verhoama. Mustan tuulensuojalevyn. Levyt ovat kiinnitetty parakkimaratoniin lyhyillä laudanpalasilla. Koko hotellikompleksi soluttautuu oivasti ympäröivään maisemaan, tosin äkkinäiselle tulee ensimmäiseksi mieleen, miksi hotelli on saaren halvin. Niinpä tietysti, sanoo pessimisti. Otimme ihmetyksen sekaisia askeleita kohti mainareiden entisiä asuinsioja. Pitkällä seinustalla havaitsimme useita ovia, joiden arvioiminen paraatioveksi oli lähes arpapeliä. Lähemmäksi päästyämme silmiin osui pieni, A4. kokoinen taulu, joka kertoi kyseisen oven olevan juuri etsimämme. Reippaasti sisään, vailla ennakkoluuloja, ja hyvä niin, sillä sisätilat löivät ällikällä, eikä aivan hiljaa lyönytkään. Astuin sisään lähes kodikkaampaan hotellin, missä olen ikinä ollut, ja voinen kertoa, että useassa olen ollut.
Kahden hengen huone ei olisi voinut olla pienempi. Noin seitsemän neliön suuruinen huone, johon oli mahdutettu kaksi sänkyä ja kirjoituspöytä tuoleineen oli todella täynnä kun kaksi miestä seisoi lattialla samaan aikaan. Tilaa ei ollut säilytykseen muualla, kuin sängyn alla ja pöydällä. Silti kaikki oli täydellistä. Hieman viileämpi huone aluksi arvelutti, mutta ensimmäinen yö kertoi myös lämpötilan olevan täydellinen täydelliseen uneen.
Purimme vähät tavarat, minne mahtuivat ja lähdimme kylille etsimään illallista. Yhden kadun varrelle kasautunut kylä sisällytti koko ekonomisen olemassaolon. Yhden talon ostoskeskuksen ihmettelemisen jälkeen löysimme ruokaravintolan, jonka listalta löysimme, yllättäin, kuinkas muuten, pitsaa. Menimme Börjen kanssa sieltä, missä aita on matalin ja tilasimme valtavan kokoiset pitsat.

2 kommenttia .

Intiaa polkemassa 7-15.2.2015

Sunnuntai 22.2.2015 klo 23:23 - Hannu Seppä

7-15.2.2015

Yliarvostettu leikkikenttä joutenololle; Malediivit.

Malediivien ihanuus perustuu luonnon kauneudelle. Mikäli et harrasta vesileikkejä, tavalla tai toisella, niin aika saattaa käydä pitkäksi kovinkin nopeasti. Niin, tietysti auringossa makaaminen, jos sellaisesta sattuu pitmään, on aktiviteeteistä mukavinta. Minulle auringossa makaamiseen riittää tunti. Maximissaan. Ellen satu nukahtamaan rannalle.
Muutaman päivän sukellukset meren eläviä katsellessa katkaisi joutenolon mukavasti. Sukellukset sinänsä olivat pettymyksiä, vaikka kilpikonnat, hait ynnä muut kauniit kalat tuli nähtyä, mutta korallit olivat lähes kuolleet. Kymmenen vuotta sitten täällä sukeltaneena, sain tutustua täydellisen elävään koralliloisteeseen. Elävä, hyvin voiva koralliriutta on väriloistossaan vertaansa vailla. En tiedä, josko muilla saarilla tai riutoilla korallisto voi edelleen hyvin, mutta Malen lähettyvillä korallisto oli häviämään päin tai jo hävinnyt.
Malen lähistöllä olevia saaria yhdistetään mereltä maapohjaa muokkamalla. Hollantilainen merenrakentamiseen erikoistunut yritys ajaa merenpohjasta maata riutoille, joista muokataan kantavaa pinta-alaa uudisrakentamiseen.


Malediivien pääkaupunki Male, olikin yllättävän viihtyisä kompinaatio. Kaupunki huokui levollisuutta, vaikka kevytmoottoripyöriä ja autoja olikin kaupungin kokoon nähden paljon. Kiire ja torvientörähtelyt puuttuivat suhteellisen ahtailta kaduilta.
Silloin tällöin silmiin osui voimakasmoottorisia urheiluautoja sekä isoja prätkiä, ja mieleen tuli vääjämättä, mihin niitä saarella tarvitaan, jonka ympäri kävelemiseen menee puolitoista tuntia, eikä pikateitä ole lainkaan? Tutkimattomat ovat ihmisten tiet.
Ruokakulttuuri ei hivellyt makuhermoja siinä, missä Intia. Kuten olettaa saattaa, niin kala, eri muodoissa kuului kansallisruokaperinteeseen. Hintataso vaihtelee ravintolan mukaan. Paikallisten suosimat, hieman syrjemmät kuppilat tarjoavat saman ruuan puolet halvemmalla, kuin ns. paremmat ravintolat.
Intiaan verrattuna ystävällisyys ja palvelualttius kiinnitti huomiota. Tapa kohdella asiakkaita oli kaikissa tapauksissa asiakaslähtöistä ja kunnioittavaa. Yksityisyyttä pidetään Malediiveillä arvossa, paitsi matkamuistomyymälöiden työntekijät, jotka kulkivat kaduilla metsästämässä turisteja puoteihinsa. Se suotakoon.
Kuluneet viisipäivää saarella menivät totaalisen joutenolon merkeissä. Muutamia sukelluksia, sekä Malen kaupunkiin tutustumista lukuunottamatta, matkan olisi voinut jättää tekemättä. Jälkiviisaus on opetusten äiti. Tulipahan tehtyä.

Malediiveiltä lähtö sujui suuremmitta jonoitta, vaikka ainahan lentokentillä jonottaa saa, ja aasiassa varsinkin. Lento takaisin Trivandrumiin sujui, kuten lennot sujuvat. Ilmassa.
Koneesta lähdettäessä alkoi jälleen Intialainen toimintatapa; tarkastukset. Koneesta putkeen tullessa vastassa oli mies, joka tarkasti boardingpassin. Olin joutessani silpunnut sen lennonaikana muutamiksi pieniksi palasiksi, joten tyhjän tarjoaminen oli yritykseni miehen ohi. Kerroin lipun olevan matkalla autaammille metsästysmaille, mutta vailla vaikutusta. Mieleen palautui elokuva "lost in translation", tässä tapauksessa jäisin matkustaja putkeen terminaalin ja lentokoneen väliin. Käskin miehen syödä päänsä. Palasin takaisin etsimään lipunosia tuolin selkänojataskusta, jonne sen, tai ne jätin. Koneessa oli kuitenkin jo aseistautunut rajavartija estämässä koneeseen pääsyn. Onneksi hänen englantinsa, sekä palveuhalukkuus oli normaalista poikkeavaa, joten mies haki lipukkeenpalaset. Näillä kappaleilla sitten pääsin ulos koneesta terminaaliin. Passin tarkastus meni suhteellisen hyvin, jonka jälkeen uusi tarkastus. Tämänkin läpäisin suhteellisen nopeasti, vain päästäkseni seuraavaan tarkastukseen. Nyt jo melkein ulkona, mutta kuitenkin vielä yksi passintarkastus.
Unenpuute ja Intialainen menttaliteetti oli hieman kiristänyt hermonriekaleita, kun kävelin ricshawtaksille, joka ilmoitti matkan hinnaksi 150 rupiaa. Käsin miehen syömään päänsä. Englanniksi. Matkaa keskustaan on kentältä matkaa n. 5 kilometriä ja ricshawn normaali hinta on 10 rupiaa kilometriltä, joten länkkärilisää on muutenkin puolet enemmän. 130 oli hinta tullessa, joten päätin kävellä keskustaan. Taksisetä kuitenkin huusi jälkeeni, että 130 sopii hyvin, joten pääsimme yksimielisyyteen.


Muutaman tunnin kävely Trivandrumin keskustassa, ennen kuin majapaikka löytyi. Hotellibisnes taitaa olla hyvä, sillä lähes kaikki keskustan hotellit olivat täynnä. Tosin voihan joku niistä kieltäytyä majoittamasta länkkäreitä, kuten olen joskus kuullut, mutta yhtä kaikki.
Päädyin jo tutuksitulleeseen majataloon, juuri siihen, jossa käskivät odottamaan tarkistuksen ajaksi. Noh, menneet olivat kuitenkin menneitä ja kirjauduin sisään.

Aamu aikainen, klo 7 herätys. Yön verenhimoiset eläväiset olivat ottaneet minusta omansa. Kutiavat paiseet paljastivat itikoiden juhlat.
Vaikka junan lähtö oli 9.45, olin asemalla jo kahdeksalta ihmettelemässä aamumatkustajien valumista lähteviin juniin. Aika kului kuin siivillä. Puoli kymmenen aikaan pääsin tutustumaan seuraavan kahdenvuorokauden majapaikkaani rauhassa. Vaunu oli vielä hiljainen ja suhteellisen tyhjä kun juna nytkähti liikkeelle. Loossissani olin ainoa matkustaja, joten mielessäni hihkaisin ison JEEN. Mutta jee oli ennenaikainen, tietysti. Muutamien pysähdyksien jälkeen vaunu oli tupaten täynnä.


Matka Mumbaihin joutui mukavan nopeasti, vaikka loossiin majoittautuneen nelihenkisen perheen isä, katollisen kirkon pastoriksi osoittautunut intialaismies, koetti parhaansa käännyttmäisessäni. Valitettavasti, miehen antaumuksellisen rukouksen voimasta huolimatta, olin kykenemätön yhtymään uskonnollisen hekuman juhlintaan. Perheen isää häiritsi kovasti kaulassani riippuva nepalilainen matkamuisto, pieni hopeinen "om" riipus, jota mies väitti paholaisen merkiksi. Epäjumalan kuvastukseksi. Sain suorasanaisesti kuulla olevani täysin saatanan vallan alaisena. Vain Jeesus voisi minut pelastaa, ja senpä vuoksi koko perhe lupasi rukoilla pelastukseni puolesta. Olisipa se niin helppoa!
Juna saapui hieman viiden jälkeen pääteasemalle, josta päätin lähteä lentokentälle samantien, toiveena vuorokauden aikaistaminen lennolle. Olisiko tuo noin helposti onnistunut, en tiedä, sillä sotilasvartiosto ei laskenut minua lentoaseman tiloihin. Yritin kovasti kertoa halustani vaihtaa lentolippu tulevalle lennolle, mutta laki on, niin kuin se luetaan, joten pimentyneen Intian taivaan alla ihmettelin tulevan puolentoistavuorokauden ajankäyttöä.
Pimeään suurkaupunkiin en halunnut lähteä majapaikan etsintään, joten sulauduin valtavan lentoaseman ulkopuoliseen elämään. Saapuvien ja lähtevien koneiden kulkureitit ovat erikerroksissa, joissa jatkuva vilinä ja vilske. Ajan kuluminen oli pitkää, mutta verrattain helppoa, sillä elämää seuratessa ajankulkuun ei tarvinnut kiinnittää huomiota.
Yläaulan, eli lähtevien kerrokseen oli rakennusvaiheessa satsattu puutarhamaisia loosseja, joiden reunamilla useita odottajia oli pesiytynyt vällyjen alle unille. Eikä pitkään tarvinnut uneksijoita ihmetellä kun luomien painavuus muistutti unen puutteesta. Muiden esimerkkejä seuraten kaivoin makuupussin esille, asettauduin kivilattialle, reppu pielustana ja hyvästelin tulevan yön.

Vaikka yön alustana oli kivinen lattia, niin puoli kahdeksan heräsin hyvin nukkuneena. Aamun hyvänhuomenen toivottaja tuli lähes välittömästi makuupussista kuoriuduttani, rynnäkkökiviääriä kanniskeleva sotilas. Ajattelin jo hetken sanktioita, oletetusta rikkeestä, mutta puolentunnin mukavan rupattelun jälkeen tiesin miehen perheestä, työstä ja ansiotulosta kaiken.
Minulla oli aikaa vielä 18 tuntia lennon lähtöön, joten kävely kaupungilla ja aamupalan metsästystä harrastamaan.
Lentokentän ympäristö tuoksuu slummille. Monen tunnin kävely 30 asteen lämmössä nostatti mukavasti hien pintaan. Usean kujakilometrin jälkeen ajauduin hieman vauraammalle alueelle josta löytyi pizzaketjun omainen, ilmastoitu ja wi-fi:llä varustettu pienoisravintola. Suorastaan löytö. Tässä pikku paratiisissa vietin toistatuntia, ainoana asiakkaana, laatuaikaa. Loistava pikkupizza, ilmastointi ja ilmainen internet, eivät houkutelleet ulkoilmaan hikoilemaan. Vaikkakin kiireetön kävely pitkin katuja ei ole lainkaan vastenmielistä.
Slummien ohi kävellessä, muutamasta vuodesta kymmeneen vuoteen ikäisten, puolialastomien lasten rikaaseen sanavarastoon kuului isona osana "money", "rupiis" ja performanssina huitovat kädet, iloiset naurut ja perässä juokseminen.
Päämäärätön risteily tuli tiensäpäähän noin kahden aikaan iltapäivästä. Jäljellä olisi vielä kymmenentunnin odottelu kentällä, jonka seisoo vaikka päällään.
Kahdeksalta illalla tiukkailmeiset ja pipoiset sotilaat päästivät terminaaliin. Yksi etappi saavutettu. Vielä muutaman tunnin odottelu, ennen kuin Lufthansan palvelutiskit avautuivat. Kello kymmenen olin jo jonottamassa passintarkastukseen, ja vain muutamien tarkastuksien jälkeen. Yllätys sinänsä. Vahingosta viisastuneena, olin eroitellut latausjohdot ja lukot erilliseen muovipussiin, joten sen puolesta pääsin turvatarkastuksesta nopeasti läpi.
Voisiko pitkän odotuksen syyksi laskea kiireettömyyden koneeseen, josta meinasin unohtua pasianssia pelatessani. Virkailija kävi kysymässä, onko määränpääni Munic? Ei, lennän Muncheniin. Sain jäädä rauhaan. Viiden minuutin kuluttua samainen mies tuli kysymään, enkö todellakaan ole menossa Munic:iin? En todellakaan, vastasin. Hän pyysi saada nähdä lippuni, jonka nähtyään tarrasi ystävällisesti, mutta tiukasti käsivarrestani kiinni, kertoen koneen odottavan vielä minun ilmestymistäni. Munic oli siis Munchen ja olin myöhässä.
Lentokoneen renkaiden irrotessa kentästä, jätin Intialle hyvästit, ainakin toistaiseksi. Luulen, ettei ihan heti tarvitse takaisin tulla. Mutta kuten minulle usein käy, lupaukset kääntyvät itseään vastaan. En vihaa Intiaa, sen elämäntapaa, ihmisiä, likaisuutta, liikennettä tai mitään siellä olevaa, luulen vain nähneeni tarpeeksi sitä. Tosin pohjois-intia, ja koko himalayan alue vielä vetää puoleensa. Mutta vetääkö niin paljon, että sinne menisin, jää nähtäväksi.

Kysymykseen: sainko, mitä hain, sanoisin näin käyneen. Matkan ainoa tarkoitus oli haastaa itseni sellaiseen, mitä en ole ikinä tehnyt; matkapyöräilyyn. Muutamaa päivärasitusta lukuun ottamatta, totaalinen uupumus jäi saavuttamatta, mikä oli vain ilon aihe. Vuosien aktiivinen liikkuminen on pitänyt peruskunnon hyvänä.
Seuraavaa pyörämatkaa odotellessa, käyn tutustumassa Huippuvuoriin. Yhdeksäs maaliskuuta lähden polkupyörämekaanikko Hiltusen kanssa viideksipäiväksi etsimään jääkarhuja. Siitäkin matkasta kerron muutamin sanoin, kun sen aika on.

Mitä voisin sanoa? Jos elät "sitku" elämää, niin mahtavaa. "Sitku"elämässä on aina jotain odotettavaa, jonkun toiveen täyttymistä. Sellainen elämä pitää mielen virkeänä, sekä mielenkiinnon yllä tulevaisuutta ajatellen. On aivan sama, tuleeko sitä elämää ikinä, sillä unelmat ja niiden täyttyminen eivät ikinä kulje käsikädessä, joten elä unelmaasi. Mutta jos "sitku"elämä aiheuttaa katkeruutta tai kateutta, lopeta se. Jatka elämää ilman "sitkua" tai tee se nyt. Haistata paskat peloille ja mielikuville ja lähde. Kaikki menee kuitenkin todella hyvin. Tai sitten ei. Pääasia, että teet, mitä haluat ollaksesi onnellinen. Tai sitten ei.
Unelmat ovat vain mielikuvituksen tuotetta, kuten todellisuuskin, joten toivottavasti olet nauttinut verbaalisesta matkasta kanssani. Kuten olen sanonut, niin toivoen vuoden kuluessa saat lukea matkasta romaanin muodossa, joka fiktiivisyydellään siivittää todellisuuspohjaa. Sitä ennen kuitenkin imestyy "Lautturi" romaani, joka edellisen tavoin keskittyy sarkastiseen huumoriin. Myöskin filosofisia pohdiskeluja sisältävä teos dualismin todellisuudesta saataneen ulos tulevan kesän aikaan. Pysytään tutkalla!
Kiitos T:Hannu

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 4 - 6.2.2015

Perjantai 6.2.2015 klo 16:18 - Hannu Seppä


4 - 6.2.2015

Tuulettimen hurina, jatkuva ilmavirran väreily iholla, joka yö, jo neljän viikon ajan. Osaankohan enää olla ilman sitä?

Jännittävän aamun ensi hetket. 7.30 herätys. Edellisenä iltana pakkasin matkassa mukana olleet satulalaukut, ylimääräiset vaatteet sekä pyörän varaosat lähetettäväksi kotiin. Jännityksellä lastasin laatikon pyörään, josko sittenkään......


Tänään oli tarkoitus hieman pyöräillä ympäristössä, joten laitoin aamusta kloksikengät jalkaan. Vaikka aikainen aamu vielä odottaa liikenneruuhkia, niin aikaiset madot ovat ihmettelemässä aamu-unisia lintuja. Valo-ohjattuun risteykseen tullessani, uhodin jo kokonaan olevani polkimissa kiinni. Muutaman päviän ajelut sandaaleissa oli totuttanut jalkojen vapaaseen liikkumiseen. Tietysti menin turvalleni. Kuitenkin vältyin kaikelta muulta, paitsi muutamalta lujasti manatulta kirosanalta.
Olin postissa hyvissä ajoin, mutta pakettipuoli oli vielä kiinni. Vasta tunnin kuluttua voisin harkita paketin lähettämistä. Oli siis hyvää aikaa haukata pienimuotoinen aamupala kahvin kera. Muutaman kilometrin päästä löytyi cafe snaks kuppila, josta suolaisen uppopaistetun munkin kera loistavaa kahvia. Keralassa en ole tainnut kertaakaan pettyä kahviin.
Tunnin kuluttua olin jälleen koputtelemassa pakettipostin ovea, joka hieman etuajassa olikin avannut ovensa. Marssin epävarmana sisään, sillä edellisen päivän henkilökuntaa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Uudet virkailijat, uudet säännöt.


Miespuolista virkailijaa edusti hyvin englantia sössöttävä, kesikikäinen mies mustissa viiksissään. Mies puhui hyvää englantia, mutta vahvasti murtaen, joten viidenminuutin ainoat sana ilmoittivat minun olevan ymmärtämätön hänen puheestaan. Nuorehko nainen saapasteli miehen avuksi, niin johan alkoi lyyti kirjoittaa. Ymmärryksen osalta.
Paketti oli hyvin tehty, mutta siinä oli vain vastaanottajan osoite. Jaahas, mistä nyt sitten lähettäjä löydetään, ihmettelin. Minulla pitää olla osoite, josta paketti lähetetään. Eikös se ole tämä posti? utelin. Ehei, pitää olla kiinteä osoite ja puhellinnumero. Arvasin. Pitääkö minun nyt mennä vuokraamaan asunto, jotta paketin saa lähetettyä Suomeen? Onneksi ei, hotelli riittää. Mitenköhän tuon hotellin nimen ja osoitteen saan, sillä tiedän missä se on ja mitä se maksaa, joten sen lähdetietoja ei ole tarvinnut ulkoa opetella. Sitten muistin huoneen avaimeen, jonka persässä seisoo pienen kissan kokoisin kirjaimin hotellin nimi, osoite ja puhellinnumero. Näin se homma toimii. 2250 rupiaa 6.kilon paketista. Kehuin huomenna tuovani pyörän lähetettäväksi, ja iloisista päänkeikutuksista tulkitsin olevani tervetullut. Katsotaan!

Yhden paketin verran on sydämeni taakka keventynyt. Se isoin taakka sinne vielä jäi kun lähdin ajelemaan Kovalam beachia kohden. Muutamankymmenen kilometrin edestakainen ajelu kevyellä pyörällä oli kerrassaan juhlaa. Onhan tämä matka muutenkin ollut, mutta nyt olin kevyesti keskellä päivää.
Kovalammin ajoin ihan vain aikaa kuluttaakseni, ja hyvin se kului. Jopa niin hyvin, että muutaman tunnin kuluttua se olikin kulunut viisituntia. Kiertelin päämärättä pikkukyliä ristiin rastiin, mutta mitään mainitsemisen arvoista en matkallani nähnyt. Kaikki on erillaista, mutta silti niin samanlaista. Pölyistä, kuumaa, savuista, meluista, likaista ja hurjia liikennetilanteita. Kävin varmuudeksi kysymässä lentokentältä mahdollista tavaransäilytystä, mikäli pyörän lähettämisessä ilmenee ongelmia, mutta siellä ei sellaista ole. Rautatien säilytys on vain vuorokauden säilytystä varten. Jos en saa pyörää huomenna postiin, olen lievästi sanottuna liemessä sen kanssa.
Huominen näyttää.
Tänänään jätin ruuan kokonaan syömättä. Yritän tyhjällä vatsalla saada unesta paremman otteen.


Jossain huoneessa pidettiin pirskeitä vielä yhdenaikaan yöllä. Kova oli metakka, mutta korvatulppien asiosta meteli painui minimiin. Nukkua olisin saanut, jos nukkumatti olisi ollut liikkeellä. Kahden aikaa vielä katselin ajan kulumista.
Edellisen yön juhlijat olivat ajoissa liikkeellä, sillä 6.30 heräsin ovien paukkeeseen ja kovaääniseen sanojen käyttöön. Olihan jo aika herätäkkin, sillä aamun suuri koitos oli odottamassa.


Ajankuluksi pakkasin selkäreppuun kaiken omaisuuden testi mielessä. Kuin nenä päähän kaikki tavarat sopivat siihen. Samalla päätin hakeutua toiseen, halvempaan hotelliin.
Kahdeksalta olin rihksawtaksin kyydissä kohti postitoimistoa. Arvelin sen olevan vielä kiinni, joten olin varautunut odotteluun. Puolentunnin kuluttua pääsin tuttujen virkailijoiden hoiviin. Paketti punnittiin 17. kiloon. Hinta 4250 rupiaa ja poks! Se oli siinä. 15 minuuttia ja kävelin ovesta ulos. Intia!!!


Uusi majapaikka löytyi matkanvarrelta, ei häävi, mutta hinta/laatusuhde kohdallaan 500rs.
Hain tavarat aikaisemmasta hotellista ja kun ilmoitin muuttavani, kaveri pyysi odottamaan sen aikaa, että tarkistavat huoneen. Mitä!!! Käskin kaveria symään päänsä ja engalnniksi. Käsin ottamaan Irakin suurlähetystöön yhteyttä, jos peti on jäänyt petaamatta. Engalnniksi. En jäänyt odottamaan hotellivääpelin tarkastusta, vaan viheltelin matkoihini.

Huomenta 6.2.
Aamu alkoi 6.30 ja aikataulullisesti olin ajatellut käveleväni hotellista ulos klo 8, sillä lento Malen lähtisi 9.20. Tuntia ennen kentällä pitäisi riittää. Intiassa!!!
Intiasta lähtö on eräänlainen sirkusoperaatio sinänsä.
Eilisestä oli rikshawtaksin hinta noussut 30 rupialla. Tiedustelin edellisenä päivänä hintaa kentälle, joka ilmoitettiin 100 rupiaan.
Klo 8 olin jo matkalla kentälle ja hyvä niin. Tässä maassa ei kävellä tiskille hakemaan boarding passia niin kuin useissa muissa maissa.
Kentälle saavuttuani löysin kaksi kymmeniämetrejä pitkiä jonoja ruumaan meneville tavaroille. Sitä en silloin tiennyt, joten aikani odotin. Jonot eivät liikkuneet, joten avasin lähimmän virkailijan kohdalla kysymyslippaan, tiedustellen ohitusmahdollisuutta. Mies katsoi lennon aikataulun ja totesi, etten ehtisi koneeseen ilman etuilua, joten sain luvan sivuuttaa jonot. Löin repun kuljettimeen ja vasta toisessa päässä virkailija kertoi tästä kulkevan vain ruumaan matkaavat tavarat. Olin tuhlannut arvokkaita minuutteja turhalla jonottamisella, sillä ruumatavaraa minulla ei ole mukana.
Tiskille pääsin viidentoista minuutin jonotuksen jälkeen. Aikaa on vain 45 minuuttia, joten hyvältä näyttää.


Liukuportailla toiseen kerrokseen, missä sijaitsi passintarkastus. Jonotusta kymmenen minuuttia. Passitarkastuksen jälkeen uusi passi- ja lipputarkastus. Turvatarkastus jonoon. Noin kaksikymmentä minuuttia. Ennen sitä passi, lippu ja käsimatkatavaroiden tunnistuslipuketarkastus. Tavarat läpivalaisukoneeseen ja Hannu, passi ja poarding pass tarkistukseen. Hakemaan tavaroita läpivalaisusta, mutta rauhallisesti. Ensin puretaan laukku, otetaan kaikki latausjohdot, parranajokone, iPhone, shampoot, lukot, ketju, saippuat ja taskulamppu ja valaistaan ne uudestaan. Sitten pikapakkaus ja passin ja lipun tarkistus. Viimein lopullisessa terminaalissa ihmettelemässä myöhästyneen lennon aikatauluja. Pelkkiin tarkastuksiin meni yli tunti aikaa ja vielä ennen koneeseen nousemista kaksi passin ja lipuntarkistusta. Kaiken kaikkiaan tarkastuspisteitä tuolla muutamankymmenen metrin matkalla oli kymmenen, mukaan lukien yksi turha tarkistus.

Kone ampaisi taivaalle puolituntia myöhässä, ja hyvä niin.
Malediiveillä asiat sujuivat suhteellisen jouheasti. Vaivattomasti infotiskiltä, miten pääsen hotelliin. Infosta soittivat hotelliin, josta tulivat noutamaan.
Varasin hotellin netistä, jossa tekstin ja kuvien mukaan paikka on Malen pisimmän rannan tuntumassa, merinäköalla ja runsaasti aktiviteettejä tarjolla. Taksi toi minut pitkänomaiseen saareen, joka on riutalle rakennettu. Täytemaata on ajettu vuosikausia ja ajetaan edelleen. Kuin olisin tullut maailman suurimmalle rakennustyömaalle. Toki valmista asumusta oli jo paljon, mutta edelleen rakennettiin.
Hotelli oli niin pieni, että taksikuski ajoi sen ohi, kunnes huomasi erheensä ja peruutti takasin. Koska hotelli on uudehko, ovat sen sisätilatkin hyvässä kunnossa. Sinänsä hotellin taso oli luvatun mukainen, paitsi avatessani ikkunaverhot, näkymä avautui suurelle rakennustyömaalle.
Portjeeri tuli pian sanomaan, että viiveellä tullut teito saapumisestani, oli vaikeuttanut huoneen saannissa, joten kolmentunnin kuluttua asuin merinäköalahuoneessa.
Mitäköhän Malediiveilla on tarjota vaeltajalle? Selvinnee varmaan jossain vaiheessa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 1-3.2.2015

Keskiviikko 4.2.2015 klo 7:56 - Hannu Seppä

1 - 3.2.2015

Taaksejäänyttä elämää hyvästellään Varkalan osalta.

Melkein hyvä yökin toivottaa tervemenoa.
8.30 juon kupin kahvia kivijalkakuppilasta, jossa useana päivänä tulin viettäneeksi puolentunnin kahvitaukoja. Hotelliravintolan alakerrassa sijaitseva kuppila pysyi kolmen kallioon hakatun seinän vuoksi viileänä. Henkilökunta koostui pariskunnasta, jotka antoivat mukavasti tilaa yksityisyydelleni. Aamukahvi ei kuitenkaan ollut välttämätön, mutta mixfuit lätty, jota sanovat pannukakuksi, sekä kuppi kahvia oli henkilökohtainen, sanaton kiitos niistä muutamista tuokioista.


Rantaravintoloissa oli myös suhteellisen mukavaa katsella merta ja laskevaa aurinkoa suhteellisen hyvän ruuan tahdissa. Turisteja Varkalassa oli suhteellisen vähän sen kapasiteettiin nähden. Suurimmaksi osaksi kuulin Venättä. Saksankieli oli myös hyvin edustettuna sekä Ruotsi yllättäjänä.
Edellä mainitussa kahvilassa istuessani, sen ohi ajoi edellisenä päivänä yksi kolmen hengen pyöräkaravaani, sekä pariskunta, oletettavasti pariskunta, tandemilla. En päässyt juttuun kummankaan karavaanin kanssa, sillä kahvi oli pahasti kesken. Sitä paitsi, olisin joutunut juoksemaan heidän peräänsä, eikä muutama vähä-älyinen smaltalk lause olisi ollut sen arvoista. Joten tässä tuli todistettua, ettei tämäkään retki mitenkään ihmeellinen ole ollut, vähän vain pyöräilemistä. Vaikka maantiet yksitoikkoisuudessaan ovat olleet kuumuuden kanssa tympäännyttäviä, niin seikkailu tämä on ollut ja on. Tyytyväinen olen, että lähdin.
Voima tuntui olevan jälleen kanssani. Kroppa ja c.c suorastaan riemuitsivat matkan alkamisesta. Alun ensimmäiset kilometrit noustiin loivaa ylämäkeä, eikä edes se saanut tapetuksi voimaantunutta kaksikkoa. Kartasta katsoin pienten teiden johtavan lähes suoraan Trivandtrumiin, jossa ajaminen oli liikenteen hiljaisuuden johdosta mahtavaa. Vastaan tulevat kylät olivat pieniä, eikä niiden läpi ajaessa tarvinnut juurikaan kuunnella tienvarsihuuteluja.


Eräässä kylässä pysähdyin katsomaan norsunkuljetusauton toimia kun valtavankokoista elefanttia purettiin avolavakuorma-autosta. Eläin oli todella iso ja upea ilmestys, pitkine syöksyhampaineen. Katselin koko toimituksen samalla tietenkin kuvaten.
Norsumiehet sitoivat paksuja kettinkejä eläimen jalkojen ympärille. Norsun rakko näytti hieman vuotavan, sillä eläimen virtsaa valui alavatsan alta maahan. Miehet jatkoivat ketjujen asentamista eläimen alla ja toinen heistä oli vasemman takajalan kimpussa, kun eläimen pidätyshalut haihtuivat. Saanette uskoa, että tästä urosnorsusta tuli paljon virtsaa. Osa siitä norsumiehen päälle, joka, kumma kyllä, ei reagoinut siihen mitenkään. Puoleksi kusen peitossa mies kiinnitteli menohaluja eläimen jalkaan. Katsoin tilannetta, enkä osannut päättää, oliko kusisateessa oleminen aivan idioottimaista vai mukavan vilvoittavaa. Ehkä jätän kommentoimatta, sillä olen kyseisestä maailmasta liian ulkopuolinen, tietääkseni.
Hienosti miehet kuitenkin työnsä hoitivat virtsasta ja sen voimakkaasta hajusta huolimatta. En viitsinyt menää lyömään käsipäivää, mutta hyviä kuvia ja videota sain.
Toinen miehistä sanoi yhden hiljaisen sanan norsun vierellä, joka koukisti samassa etujalkaa miehen kiivetessä eläimen selkään. Syytä en tiedä, mutta nyt sain varmistuksen elefantin sukupuolesta. En ollut kateellinen, mutta niin valtavaa elintä en ole ikinä nähnyt. Juha Vuoriselle voisin muutaman sloganin asiasta heittää, mutta tässä jätän mainitsematta. Sorry.

Matkaan 50 kilometriä Thiruvananthapuraniin leppoisasti maailmanpolitiikan arkipäivää ajatellen. Lähinnä ajatuksissa pyörivät tyttären koulusta tullut viesti, jossa koulun henklökunta ottaa käyttöön jälki-istunnon ohelle psykologiaan perustuvan lannistusmenetelmän. Asia ei varmaan aivan niin ole, sillä steinerkoulu on valtiolliseen opinahjoon verrattuna hieman yksilöä kunnioittavampi, mutta viestin ulkoasu enteilee yllättävän paljon holokaustin alkumetrejä. Tämä ilmoitusluontoinen asia yksityiskohtineen, vailla sen taustatietoja, purkautui allekirjoittaneen runosuonesta erittäinkin epäkorrektisti, arvostellen aijotun keinon oikeudenmukaisuudesta lasta kohtaan. Hieman järkytyksen tunteita ruokkien, vastasin joukkoviestintään tulenkatkuisesti, verraten Saksalaislähtöisen pedagokian koulukuntaa Hitlerismin keinoihin alistaa yksilöä yhteisöön sopivaksi.
Tämä on juuri niin minua, ensin kolahtaa, sitten reagoidaan ja vasta sen jälkeen mietitään, mitä on tullut tehtyä. Hups..... No, tämän asian tiimoilta luonnostelin mielessäni yhteisön ja yksilön kompinaatiota keskenään, jonka sitten myös kirjoitin. Perusajatuksena tässä on yksilön suhde yhteisöön. Alun alkain yhteisö on koostunut yksilöistä, jotka persoonalähtöisesti elävät elämäänsä tahtonsa mukaan. Tällöin yhteisön tehtäväksi on jäänyt yksilön tukeminen. Kuitenkin yhteisö kasvaessaan on tarvinnut toimintamallit, joilla yksilöitä rajoitetaan toimimaan vapaan mielen mukaan. Tähän tehtävään tarvitaan hallinto, joka säätää yhteisön käyttäytymissäännöt, jotka yhteisö hyväksyy, nyt jo yksilöstä piittamatta. Pian ollaan tultu siihen pisteeseen, että yksilön oikeudet ovat enää yhteisön kollektiiviset oikeudet.
Teksti ei kuitenkaan koske niinkään tyttären koulua, vaan kansallista yhteiskuntaa, joka lakeja ja asetuksia säätämällä, polkee yksilön oikeuksia yhteisön tuen turvin. Koska Suomi on globalisoituvan euroopan kanssa kansainväilistymässä lännen valtojen tahdon alaiseksi, on sille pakonomaisesti luotu järjestelmä, joka yksilön oikeuksien sijaan, polkee nyt jo yhteisön oikeuksia, yhteisön sitä tietämättä. Julkaisen kirjotuksen uudensuomen blogissani lähiaikoina ja siitä postauksen faceen. Joten odotattehan jo jännittyneenä????

Koska mieli oli niin intensiivisesti kiinni interkroituvassa maailmassa, en edes kunnolla huomannut saapumistani Keralan pääkaupunkiin, Trivandrumiin. Siis, Thiruvana...... Paskat.
Kaupunki on valtava. Muutaman pienen tienvarsikylän jälkeen alkoi keskusta ja sitä kesti toistakymmentä kilometriä keskustaan. Liikennettä vertaan mielelläni Mumbaihin, vaikkakin tässä kaupungissa on vain yksi päätie rautatieasemalle. Koska kaupunki, varsinkin sen keskustan keskusta on ennestään tuttu, tiesin suunnilleen, minne olin menossa. Päästyäni rautatieaseman tuntumaan, havaitsin, ettei siellä enää ollut tuttua kuin pyöreä kahvila ja juna-asema. Kymmenessä vuodessa koko tienoo on muuttunut toiseksi. Toisaalta hyvä niin, sillä näin sain tutustua uuteen kaupunkiin.


Majapaikan etsiminen tuottikin hieman päänvaivaa, sillä lähitienoon kaikki majatalot olivat täynnä. Jonkin aikaa kierreltyäni, kintereille hölkkäsi hieman alkoholisoitunut hameheppu yläruumis paljaana ja päässä löysä turbaania muistuttava kangaskäärö. Ukkeli oli yön musta ja laiha kuin chileläinen venepakolainen -70 luvulla. Taluttaessani pyörää pitkin kovaliikenteistä katua, äijä säksätti takanani kuin poljettava ompelukone. Käsin ukkelin painua matkoihinsa, mutta ei se painunut. Kun muutaman "full" vastauksen jälkeen rupesin kuuntelemaan säksättäjää, tämä kertoi hyvällä englannilla johdattavansa minut halpaan gest houseen. Ja todella lähellä. Sanoin reippaan "yes", kuten Del Monte mies, ja niin me lähdettiin. Minä perässä ja ukkeli keulilla säksättäen. Välillä mies pysähtyi kertomaan jotain tarinaa, mutta käsin pitämään mölyt mahassaan. Kävely jatkui ja niin jatkui myös pulina.
Yllättävän pian tultiin mukavalta näyttävän hotellin pihaan. Asiallinen henkilökunta ja tiukka hinta, 500rs. Kuten aina, halusin nähdä huoneen. Minut ohjattin talon taakse, josta pääsi katutason, pieneen ja likaiseen luukkuun. Katsoin huoneen läpi sanen, että kiitos, mutta ei kiitos. Portjeeri kyselemään huoneen vikoja. Suurin syy kielteiseen asenteeseen ei suinkaan ollut likaisuus, vaan tuhannet hyttyset, jotka olivat vallanneet huoneen.
"No brolem", tokaisi nuorimies kaivaen kyynärvarren mittaisen hyönteismyrkkypullon tiskin alta. Tuollako luulet hyttysten katoavan, kyselin mieheltä. Hymyssä suin kaveri paineli takaisin huoneeseen, tuli muutaman minuutin päästä takaisin todeten huoneen olevan hyttysistä vapaa. "No moskitos, sir". Taas, kuten aina väsyksissä, tempaisin kuvainnollisesti hupun silmilleni, maksoin pyydetyn summan ja menin hyttysillä höystettyyn yksiöön. Tästä ei hyvää seuraa, ajattelin, eikä seurannut.


Purettuani karavaanin, lähdin kylille etsimään hyönteistentorjuntakemikaaleja. Apteekista sain kahta erillaista voidetta ihoon siveltäväksi ja katukioskista poltettavia savuspiraaleja. Näiden turvin palasin takaisin taisteluun. Piakaisen suihkun jälkeen käsin ylettyvät kehonosat saivat paksun kerroksen hyttyskarkoitetta. Hyttyskierukka oli tässä vaiheessa jo palanut puoleen, mutta verenhimoiset juhlat jatkuivat ympäri huonetta. Toivorikkaana ajattelin olevani turvassa paksun hyttysvoidekerroksen takana. Kuten olinkin, muutaman tunnin. Sängyssä pyöriessäni, osa voiteesta pyyhkiytyi lakanaan, joten arvanet, mihin heräsin?
Kaksi kertaa yön aikana nousin ylös levittämään lisää voidetta, sekä sytyttämään uuden savukierukan. Aika uneton oli ensimmäinen yö kaupungissa.

Aamusuihku heti herättyäni, oli erittäin välttämätön, sillä voiteiden ja hien sekoitus iholla oli lievästi sanottuna liukas. Olisi pitänyt uskoa intuitiota, eikä mennä halpaan. Tosin, olisiko se sitten enää mielenkiintoista?
Päätin jäädä kaupunkiin etsimään kuljetusta pyörälle takaisin kotiin. Muutaman päivän päästä lähden Malediiveille, joten yritän saada kaikki valmiiksi ennen sitä. Turha toivo, sillä Intiassa ei ikinä toimi MIKÄÄN ajattellun kaavan mukaan. DHL:llää etsiessä meni neljätuntia, vaikka matkassa oli tulostettu kartta ja osoitteet. Viimein pääsin toimiston ovesta sisään tiedustelemaan lähetyksen hintaa, ilmoitettiin ainoastaan lentorahdin olevan mahdollinen hintaan 22 130 rupiaa, noin 370 euroa. Intia!!!
Etsin muutaman tunnin muita konttoreita, täällä niitä on kolme, mutta turhaan, vaikka kyselykanavatkin olivat auki. Kukaan ei teinnyt sellaisten yritysten edes olevan olemassa, saati osoitteita. Luovutin.
Nälkä ja jano pakoittivat rauhoittumaan hetkeksi, kunnes oli lähdettävä majapaikan etsintään. Edellispäivän "full" teema jatkui. Koska tapani olet jo oppinut tuntemaan, niin aamuajatus oli ensin etsiä uusi majapaikka, vasta sitten DHL. Onhan tässä aikaa, ajattelin, joten muutin järjestystä. Aamuisin usein on vielä hyvin hotelleissa tilaa, mutta jo puolenpäivän jälkeen alkaa tie nousta pystyyn, kuten nytkin. Maailmassa on ihmisisrotu, joka vaan ei opi, ja myönnän olevani tuon rodun puhdasverinen edustaja. Tosin, jos Intiassa jonkun asian opit, niin seuraavassa paikassa se on jo toisin, joten aivan kädetön en sentään vielä ole.
Hieman korkempitasoinen hotelli sivukujalla oli sadasensimmäinen, joka ilmoitti huoneita riittävän, hintaan 788rs. Noin kolmella sadalla yli suunnitellun budjetin. Voit kuvitella, jätinkö tarjouksen käyttämättä? En jättänyt.

Koska rationaalinen mieli on jatkuvasti tehnyt oletusarvolaskelmia eri vaihtoehdoista tulevien päivien suhteen, sen vaakakuppi alkaa kallistumaan pyörän ottamista sittenkin mukaan Mumbaihin ja lentokoneeseen. Kysymys vielä on pyörän paketoinnista ja sen väliaikaisesta varastoinnista. Näiden nyt luulisi järjestyvän helposti. INTIASSA!!! Tämä ei voi olla näin vitun vaikeaa!!! Ei voi! Mutta kyllä se voi.
Iltapäivä meni tunteineen varastoa etsiessä. Turhaan. Mutta jotain sentään. Kävelin pyöräkaupan ohi, käännyin takaisin, marssin sisään kysymään tyhjiä kuljetuslaatikoita. Iloisin mielin kaksi myyjää ilmoitti täältä löytyvän. Ei voi olla totta, ajattelin. Ulkopulella oli juuri purettu laatikoista muutama pyörä ja siinä se oli, juuri tarkoituksiini sopiva pahvilaatikko. Varmistin vielä moneen kertaan, että saanhan nyt vain ottaa tämän ja marssia tieheni. Kyllä, kyllä totesivat miehet. Tarrasin laatikkon kiinni lähteäkseni käpälämäkeen, kun toinen miehistä tarttui laatikkoon kiinni. Mitäs nyt, kysyin. Mies käski minun jättää laatikko siihen ja mennä sisälle liikkeeseen. Siellä hampaaton, ylilihava vanha ukkeli kähisi: 50 rupiaa. Et voi olla tosissasi! Tuosta paskaisesta pahvilaatikosta! Oli se. Nyt minulla on viisikymmentä rupiaa maksanut pahvilaatikko hotellihuoneessa, eikä vieläkään tietoa muutaman päivän varastoinnista.
Aikaisemmin Intiassa ollessani, olin tottunut apteekkien myyvän lääkkeitä ilman reseptejä. Tosin montaa kertaa en silloinkaan niiden palveljua tarvinnut, mutta kuitenkin muutaman kerran. Toiveekkaana siis tiskille kyselemään unilääkkeitä, jotta saisi edes yhden kokonaisen yön nukuttua. Sekään ei toiminut, nykyään pitää olla resepti. Intia!!!

Tiistai aamu herätti minut täydellisesti nukutun yön jäljiltä. Herätys tapahtui tietenkin metelöivän Intian intensiivisyydestä klo 9,40. Näin pitkään en ole kertaakaan saanut nukutuksi! Koska päivän aiottu aktiviteetti olisi pyörän mahdollinen sijoituspaikka, myöhäinen herätys sopi oikein hyvin pirtaan.
Edellisenä iltana piipahdin internet cafe:ssa tutkimassa varastointi tilannetta. Eräs dhl ilmoitti sivustollaan tarjoavansa myös tavarasäilytystä. Yritin printata kartan, mutta printeistä tuli aivan muuta, kuin piti, joten ainoa keino oli istua näytön eteen painamaan karttaa mieleen. Kartan mukaan suunnistus pitäisi olla helppo.
Aamulla sain jälleen todeta Intian nauravan minulle päin naamaa. "Luuletko, Hannu tosissasi ymmärtäväsi Intiaa"? Kartta mielessäni lähdin ajamaan ensimmäiseen suureen risteykseen, jonka jälkeen kohteen pitäisi tulla pian vastaan. Turha toivo. Turhaan sain dhl:llää etsiä. Sen sijaan löysin visuaalisesti Intiaan kuulumattoman asuin alueen. Kaksikaistaiset tiet ja liikennettä kuin Hämeentiellä. Kohtuullisen hienoja taloja, sekä katukuva puhdas. Eittämättä olin tullut parempiosaisten alueelle.
Unohdin jo alkuperäisen tarkoituksen, sillä ympäristön erillaisuus kiinnitti huomioni. Kuin salama kirkkaalta taivaalta näkökenttääni iskeytyi posti. Skeptisyydessäni ajattelin ajaa ohi, mutta päätin kuitenkin. Marssin siistiin konttoriin kyselemään paketin lähetysmahdollisuutta. Kerroin paketin painavan noin 25 kiloa, johon ystävällinen postineiti ilmoitti maximin olevan 20 kiloa. En ollut edes pettynyt, sillä pottuilevan Intian luonteeseen kuuluu potkia munille, mikä ehtii. Olin lähdössä jo pois kun neiti pysäytti minut kysyäkseen, josko tekisin lähetyksestä kaksi kollisen? Niinpä tietysti, yksi 15kg ja toinen 10kg. Kysyin näille laivarahdin hintaa, sen halvan hinnan vuoksi. Neiti tutkaili konetta sanoen lentorahdin olevan ainoa mahdollinen. Kysyin hintaa Suomeen ja vastauksesksi 7240 rupiaa, joka vastaa 110 euron summaa. 40 euroa vähemmän, mitä olin ajatellut. Pam! Siinäkö se nyt oli? Kysyin vielä yksityiskohtia paketin ulkoasusta, mutta neiti sanoi riittävän, että paketti on tukeva, lopusta he huolehtivat. Ei varmasti ole totta!!!! Kysyin vielä kertaalleen kaikki yksityiskohdat, eikä mikään puhunut ymmärrettyä totuutta vastaan. Sanoin tuovani paketit torstaina toimistoon, eikä asiassa tuntunut olevan lainkaan epäselvyyksiä. En usko tätä!!!
Lähdin postitoimistosta hieman oudoissa tunnelmissa. Voisiko asia tuosta vain olla siinä? Jatkoin ajelemista, samalla miettien, missä nyt mättää. Samalla tulin ajatelleeksi, etten yksityiskohtia tarkastellessani tullut kysyneeksi kohdemaan varmistusta. Erittäin usein Finland sekoitetaan Englad:iin. Siinä se!!! Sen kuopan on pakko olla tämä.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 31.1.2015

Lauantai 31.1.2015 klo 17:47 - Hannu Seppä

29 - 31.1.2015

Varkala....... Tämän kanssa käy kuten Goan. Onko se hyvä vai huono? Ei ole.

Tarkoitus pyhittää keinot, sanotaan. Tarkoitukseni oli oleilla korkeentaan muutama päviä rauhoittuen, mutta rauha maistui niin makealta, että sitä piti saada lisää. Voi tuo hedonismin paholainen kun tuolla tavalla viattomia kulkijoita kiusaa.
Varkala beach on vilkastunut kymmenenvuoden aikana aikamoiseksi turistirysäksi. Edellinen käynti täällä jäi muistoihin kauniina ja rauhallisena, lähinnä muutamien länkkäreiden ja paikallisten ohikulkupaikkana. Nykyään hotellit ja rihkamamyymälät täyttävät lähitienoon kadut ja osan rannasta. Kuitenkin paikka on luonnonmukaisuudeltaan äärettömän kaunis.
Ensimmäinen päivä meni suurimmaksi osaksi katossa pyörivää tuuletinta tuijottaessa. Jostain kumman syystä voimavarat olivat aivan lopussa. Iltapäivällä kävin syömässä rantaravintolassa Intialaisen illalisen, joka ei vetänyt vertoja aikaisemmin saamiini ruokiin. Tosin ymmärrys huomauttaa ravintoloiden tarjoilevan pääasiallisesti turisteille hiukopalaa, joten antanen anteeksi mauttomuuden. Jotta pettymys puolittuisi, käytin pippuri- ja suolapurkin anteja sumeilematta hyödykseni. Vasta ruokailtuani huomasin viereisessä pöydässä tabasco pullon. Voiko ruokaa paremmin maustaa kuin tabascolla? Voi.

Hekumallisesti villinnyt, melkein nopea wi-fi täytti seuraavan päivän, jolloin olin ajatellut lähteväni matkaan. Havaitsin itsessäni kuitenkin kuumeilun oireita sekä erittäin kovaa väsymystä, joten huomenna sitten lähden.
Koska wi-fi:n mahdollisuus ympäröi vaatimatonta olemustani koko komeudellaan, huusin halpojalentoja apuun. Sen ja momondon yhteistyöllä viidenpäivän vierailu Malediiveille tuli kuin tilauksesta. Onkohan minusta tulossa umpilaiska, mukavuudenhaluinen hedonisti, wannabe vaeltaja vaiko tuuliviiri? Loppujenlopuksi aivan sama, sillä teen niitä asioita elämässäni, jotka kiehtovat, joten Intiaa on tullut poljettua ja vielä poljetaan jonkinverran, sitten palataan arkeen, jos seillaista edes on olemassa. Ainakin vähäksi aikaa, sillä Börjen organisoima ja yhteistuumin suunnittelematon matka Huippuvuorille alkaa 9.3. Tämän haaveen heitin Hiltuselle ohimennen, kun tuo ruoja tarttui siihen kuin kärpänen liimapaperiin. Se, mitä siellä teemme, on vielä arvoitus, mutta luultavasti kulutamme aikaa tappamalla jääkarhuja. Tai sitten emme.

Seuraavakin päivä meni vallan voimia kerätessä. Yritin olla kunnon turisti menemällä hiekkarannalle pyyhkeen ja kirjan kanssa. Asettauduin lokoisasti mustanhehkuiselle sannalle, jossa käveleminen paljasjaloin tuotti pienoista tuskaa, sen kuumuden johdosta. Tyrskyt ovat verrattain isoja tässä rannassa, joten sukelsin tutustumaan niihin ensimmäiseksi.
Rannan tuntumassa on kaksi matalikkoa peräkkäin, joten isoimmat tyrskyt tulevat muutamankymmentä metriä rannasta, sitten tulee viidenmetrin syväys ja jälleen matalikkoa jatkuen rantaan asti. Uimaan mentäessä saa tuta kahdesta tyrskyn pyörityksestä ennen rauhallisempaa syvännettä. Vaikka vesipetona itseäni jossain määrin pidänkin, niin uimisesta en juurikaan välitä, joten muutamat rintauintivedot, muutaman minuutin kelluminen sai riittää sen osalta.
Aalloista turistimaiseen asentoon hotellin valkoiselle pyyhkeelle. Vatsa aurinkoa kohden, paita silmille ja turistoimaan. Ei onnistu. Puolituntia rantaelämää riitti. Takaisin huoneeseen tutkimaan tuulettimen anatomiaa, joka totta puhuen on paljon antoisampaa kuin rantaturistin elämä. Ehkä liioittelen, mutta kuumuus ja yöllinen kuumeilu ovat vallanneet fyysiset voimat siinä määrin, että aktiviteettien ajatteleminenkin kuuluu ei toivottuun toimenkuvaan.
Tämä päivä kuitenkin innoitti kirjoittamaan, joten päivän pidetessä myös verraton verbaliikka heräsi eloon. Odotettavissa on siis paljon hyvää ja tärkeää lukemista tältä suunnalta. Muistathan olla varuillasi, sillä koskaan ei tiedä, milloin järjenjättiläisen fiktiiviset seikkailut iskeytyvät elämääsi kuin halko takaraivoon.

Aamuinen startti olisi kaikin puolin ollut ajankohtainen, mutta illalla syöty momohotsoup ateria kummitteli koko yön vatsanpohjaa, eikä nukkumisesta tullut juurikaan mitään. Kellon lähestyessä seitsemää, poistin vailla tunnontuskia herätyksen jatkaakseni katkonaista unta vielä tunnin. Tämä kouristuksellinen, vatsanväänteinen yö kruunataan vielä yhdellä lepopäivällä. Olikohan tuo tekosyy laiskotukselle?
Yöllä tulin jo miettineeksi, jotta joko olisi vatsataudin paikka, mutta aamukahvin jälkeen suolistonsisäinen elämä rauhoittui. Pääsin huokaisemaan helpotuksesta. Tällä kertaa.
Muutamat viimeiset päivät ovatkin olleet kovin tuottoisat verbaliikan saralla. Työn alla olevat kirjat ovat saaneet paljon materiaalia. Kyseenalaista, mutta kuitenkin.


Ihmisten kanssa en ole juurikaan ollut tekemisissä, sillä seurustelu smaltalkin saralla tympäisee, mutta tänään iltapäivällä, ollessani hotellin puutarhamajassa kirjoituspuuhissa, pihaan ilmestyi kaksi elämäntapanomandia. Philip ja Gynter, ovat maailmaa kierteleviä kiertolaisia, jonka perinteet ulottuvat 1800 luvulle. Nämä herrat, n.30 vuotiaat vaalivat kisälli perinnettä lähes viimeistä piirtoa myöden. Heidän asusteisiin kuuluu leveälierinen huopahattu, valkoinen kauluspaita, paksusta samettikankaasta valmistetut liivi ja housut, joiden lahkeet levenevät 70 luvun tyyliin kohti kenkiä. Tietenkin lukuisat korvikset ja pitkät parrat kuuluvat kokonaisuuteen. Miehet ovat olleet matkassa kolmevuotta tehden ruokaa ja asuntoa vastaan töitä. Toisinaan myös palkkatyötä matkojen kustantamiseksi, mutta pääasiallinen matkustusmuoto on lifti. Tuohon perinteeseen ei kuulu sähköiset kommunikaatiovälineet kuten ei facebook tai muukaan. Tosin s-postia miehet käyttävät pitääkseen yhteyttä sukulaisiin tai clubinsa muihin jäseniin.
Miesten perinneelämä pohjaa siirtotyöläisten liikkuvuuteen. Tippelei, kisällien muuttoliike tarkoitti aikaa käsityöoppiin valmistumisen jälkeiseen kiertolaiselämään.
http://de.m.wikipedia.org/wiki/Wanderjahre
Sain luvan kanssa kuvata jätkiä hieman, joten laitan ensialkuun facebook.com/hannuseppa.fi sivulle kuvia. Elämän normalisoituessa päivitän kuvakavalkaadia myöskin blogiin. Normalisoituminen tarkoitaa lähinnä photoshoppia, omaa tietokonetta ja nopeaa nettiyhteyttä.

Huomenna on uusi päivä ja päivä alkaa klo 7.30 hevosen lastaamisella ja liikkelle lähdöllä.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 28.1.2015

Keskiviikko 28.1.2015 klo 19:22 - Hannu Seppä

28.1.2015

Hengellishektinen, henkinen seikkailu alan markkinahumussa on saavuttanut viimeisen kulminaatiopisteen. Sen pisteen, joka poistaa viimeisetkin, ( jos niitä nyt edes on ollutkaan ) epäilyt sidonnaisuuksista Jumaluuteen tai henkisiin auktoriteetteihin. Kiitos niistä vuosista, joita ilman en olisi voinut olla olematta.

Mata amritanandamay, äiti Amman ashram.

Saavuttuani ashramiin oli ilmapiiri seisovan odottava. Amma oli eteläintian kiertueella ja parhaillaan Trivantrumissa. Pienen kaupungin kokoiseksi kasvanut combinaatio muutaman 15 kerroksisen kerrostalon ja toistakymmentä matalamman kerrostalon yhteisökommuuni oli hiljainen. 70% vakituisista asukeista matkaa Amman kanssa ohjelmissa ympäri Intiaa sekä muualla maailmassa. Tässä pienoismaailmassa kuitenkin palvelu pelaa hyvin vaikka mestari on muualla. Oikeaa kahvia saa ison kupin 20.rupialla. Ashramissa asuminen maksaa yhteisömajoituksessa, kolmenhengen huoneessa, 250 rupia, johon kuuluu Intialainen aamiainen, päivällinen ja lounas. Liinavaateet ja puhdas juomavesi. Viimeisin käynti amritapurissa oli 2006, jolloin hinta oli 175 rupia vuorokausi. Yksityismajoitus olisi maksanut 500rs, mutta kukapa nyt itsekseen haluaa majoittautua. Ashramissa asuminen on verrattain halpaa, mutta koska kyseessä on luostari, niin toki siellä on myös tarkat säännöt. Tai ainakin säännöt, sillä niiden tarkkuus kulminoituu suurimmaksi osaksi munkkilupauksen antaneisiin renanssieihin ja swameihin.


Tulopäivääni seuraava päivä kului pelkästään ilmapiiriä haistellessa. Tosin ystäviä oli jonkun verran, joiden kanssa kuulumisten vaihdot hoituivat heidän muun toimen ohessa, mutta aktiiviajan hekumallisuustunnetta etsiessä kului ensimmäinen, täysi päivä.
Kommuunissa on useita paikkoja, joihin voi asettautua rauhoittumaan, joten istuskelin useita tunteja eri paikoissa etsien kadonnutta tunnetta. Kaikki menneisyyteen liittyvä sidos on kuitenkin kadonnut saavuttamattomiin. Analysoin suhdettani tämänhetkiseen henkiseen olemukseen eikä analysoitavaa löydy. Tunnen ja olen täydellisen ulkopuolinen ja vain omasta olemuksestani johtuen, sillä aikain takaiset ystäväni kyllä toivottivat lämpimästi tervetulleeksi, joten portit ovat aina avoinna. Kiitos, mutta ei kiitos.


Ashramiin saapumisen ajankohta sattui kuitenkin oivaan aikaan, sillä tulevan yön aikana Amma ja devoutet ( oppilaat, seuraajat ) saapuivat kiertueelta takaisin ashramiin. Amman aikomus on viettää seuraavat viisi viikkoa siellä, kunnes puolentoista kuukauden pohjoisintian kiertue pamahtaisi käyntiin ja luostari hiljenisi jälleen.


Seuraavana aamuna edellisen päivien autioituneisuus oli täydellisen kadonnut. Paikka kuhisi kuin muurahaispesä, eikä edellisten päivien hiljaisuudesta ollut edes muistoa jäljellä. Vakaa aikoimukseni oli jatkaa matkaa seuraavan päivän, 27.1 aikana, mutta Keralassa oli tuolloin vuorokauden kestävä yleislakko, jolloin teillä ei suinkaan ole turvallista matkata. Intialainen menttaaliteetti ja tunteiden kollektiivisuus aiheuttaa yleensä ylilyöntejä. Ihmiset kerääntyvät yhteen, tekevät barrikaadeja, kivittävät hetken mielijohteesta vaikka turisteja, tuhoavat liikenteessä olevia autoja sekä avonaisia kauppoja, joten katsoin parhaaksi siirtää lähtöni seuraavaan päivän, mikä olikin hyvä päätös, sillä ashramin täyttyessä jälleen, palasivat myös muut, tuon alan rakkaat ystävät, joiden kanssa maailmanparannustalkoot pääsivät kunnolla käyntiin. Myöskin uusia, upeita tuttavuuksia käveli reippain askelin allekirjoittaneen täydelliseen elämään.
Muutama uusi naama on erikseen mainittava, eikä vähimmässäkään määrin heidän positiivisuutensa vuoksi, vaan myöskin heidän kiinnostuksensa matkakirjoittamiseen. Kalle ja Ansku kiertävät nyt jo ties monettako kertaa Intiaa ristiin rastiin, ja kertovat ja kirjoittavat kaikesta kaiken. Nämä kaksi pientä ilopilleriä ovat yhdessä yksi iso ilopilleri joiden blogikirjoitusten ääreen hätyytän sinua nyt: http://kulkuritarinat.net

Vielä kerran kiitos ja hyvää matkaa.


Näiden hulinapäivien aikana palasin muutamaksi hetkeksi sisälleni, yrittäen päästä henkisyyden tunnelmaan, sillä Amman paluun jälkeen energia kommuunissa on muuttunut aivan toiseksi. Kaikesta hälinästä ja ystävistä huolimatta, olin edelleen ulkopuolinen, juureton, suhteessa Ammaismiin ja henkiseen elämään, joka aikoinaan on täyttänyt kaiken valveillaoloajan. Suhteestani huolimatta, kykenin näkemään ympärilläni vain täydellisyyttä, ja olen onnellinen kaikkien näidenkin ihmisten puolesta, jotka ovat löytäneet elämälleen tarkoituksen, johon voi antautua tulematta "tuomituksi" tai hyljeksityksi. Lähes sellaisenaan.
Vaikka henkisyyden olematon polku on taaksejäänyttä elämää, on suhde Ammaan edelleen kunnioittavan rakas, kuten aina on ollut. Maailmanlaajuiseksi kasvanut hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyörittää miljardeja dollareita, sijoittaen lähes kaiken köyhien, orpojen ja kolmansien maiden naisten elinolosuhteiden parantamiseksi. Kaikki se, mitä tämän järjestön yllä pyörii on yhden ainoan ihmisen aikaansaannosta. Meidän länsimaalaisten ja muidenkin olisi jo aika lopettaa paskan jauhanta lahkoilusta, käännytyksistä, raiskauksista, uskonnoista, luokkajaoista, omaneduntavoittelusta, kaikesta siitä, mistä arvostelijat ovat usein täysin tietämättömiä ja antautuisivat täydelliseen humanitaarisuuteen.
Amman yhteisö on maailmanlaajuinen, jota ylläpitää satojatuhansia ihmisiä ympäri tellusta. Ammalla on useissa euroopan maissa, USA:ssa, Japanissa ashrameja, joita pyörittää lukematon määrä ihmisä. Ja jokainen tietää, että kun inhimillisistä ihmisistä kasautuu yhteisö, niin seurakunta on todella kirjava. Näiden satojentuhansien joukkoon mahtuu aivan varmaan edellämainittuja epäkohtia myös, mutta jotka eivät himmennä pääasiaa. Humaanitaarisuutta. 


http://amma.fi/hyvantekevaisyys.html

Tänään kuitenkin pääsin lähtemään noin yhdentoista aikaan. Jotkin vuosien takaisista ystävistä jäävät ikuisiksi ajoiksi taakse, tällä samalla hetkellä, mutta haikeudesta ei ole tietoakaan. Hyvä niin.
Pientä kylätietä päätielle riittää viiden kilometrin verran. Saavuttuani highwaylle, koin pienen järkytyksen. Liikennettä oli kuin parhaaseen ruuhka-aikaan mannerheimintiellä. En ollut aivan varma, oliko samanlainen kilpajuoksu myös muutama päivä aikaisemmin, vai yllättikö normi liikenne rauhaisolon jälkeen. Luulen, että molemmat. Edellisen vuorokauden lakko ja sen jälkihumu on edelleen nähtävissä katukuvassa, sillä matkanvarrelle on pystytetty aika-ajoin puhujakorokkeita, joissa turhan tärkeät poliittiset jehut aivopesevät kaduntallaajia.
Matkaa Kollamiin on muutamankymmentä kilometriä ja siitä tämän päivän etappiin, Varkala beachille 75km.


Hieman takellellen ajaminen lähti rullaamaan, eikä vauhtia meinannut saada millään aikaiseksi. Mukava tuulenvire pyyhki hikistä kehoa suoraan sojottavan auringon alla.

Kollamin jälkeen, joka on suhteellisen suuri kaupunki, tuskailin jo hieman uupumuksesta jo hieman syytellen itseäni muutamasta lepopäivästä, kun ohimennen vilkaisin paljaita käsivarsia. Molemmat käsivarret, kyynärtaipeitten ylä- ja alapuolelta, 10cm matkalta olivat täynnä pientä vesikelloa. Nythän jo vasta ihmettelemään, sillä tähän astisen elämän ajan iho on kestänyt aurinkoa suhteellisen hyvin, mutta palovammat aiheuttivat välittömästi toimenpiteitä. Pysäytin pyörän, laittaakseni hieman lisää aurinkovoidetta sekä pitkähihaisen paidan päälle. Samalla vilkaisin lämpömittaria, joka osoitti 42 ja kello oli vasta 12, joten lämpötila oli nousemaan päin. Samalla haihtui ihmetys voimattomuudesta.
Kasvoista en löytänyt lainkaan vesikelloja, mutta varmuudeksi lisäsin sinnekkin kerroksen suojausta.
Juomaveden valtaisa menekki kertoi myös korutonta kieltä auringon vaikutuksesta.
Pääsin neljän vesilitran ja yhden puolenlitran pepsin voimalla Varkalaan, josta sain todella hyvän huoneen 500rs. Meren rantaan on satametriä ja huoneessa ilmainen wi-fi. Jee!!!!!
Näyttää siltä, että ilmat eivät ainakaan ole viilenemään päin, joten hyvällä omallatunnolla jään tänne ihmettelemään vielä huomiseksi päiväksi. Ainakin.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 24.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:09 - Hannu Seppä

24.1.2015

Muovinen patja, täinen täkki ja hyvin niistetty tyyny. Eikä yhtään hyttystä. Voisiko enää paremmin olla? Hmmm........

Täydellinen, kahdeksantuntinen yö. Palautusta eilisen kahdeksantuntisen taipaleen jälkeen. Voisiko sitä ihminen muuta matkaltaan pyyttää? "Jos sais kerran reissullansa........"
7.15 herätys kuin Ruusunen unestaan, pirteä kuin peipponen, tukka nutturalla ja meikit naamalla. Jos kuitenkin jätetään pirteys ja meikit pois, niin lähellä ollaan. Pikainen aamupesu ja matkaan klo 8.15. Luulin jo tulleeni Allapuzan rajalle, mutta tienvarsikyltti kertoi kaupunkiin olevan vielä matkaa 15 km. Eihän tuo paha ole, mutta henkiset kilometrit ovat niitä raskaimpia, kuten päivän mittaan tulin huomaamaan.


Vailla tarkkaa karttaa, ajattelin amritapurin olevan lähellä Allapuzaa, mutta todellisuudessa sinne oli kaupungista vielä 65km. Ja siitä vielä viisi päälle pikkutietä. Tiestö jatkoi edellisen päivän tapaan lähes täydellisenä, joten matka taittui vauhdilla. Paitsi henkinen matka. Aina kun luulin olevani lähellä, oli vielä muutamakymmen kilometri jäljellä.
Kävin mukavassa tienvarsitavernassa tempaisemassa kunnon intialaisen aamupalan, tai liekkö jo lounaan aika klo 13. Tukeva, tulinen zapati maistui lähes täydelliseltä ja täytti kulkijan kuvun ääriään myöden.


Olen matkan aikana suojannut pääni auringon piikikkäältä pistolta t-paidan selkäosasta, joten hiusteni todellinen pituus ei ole ollut ulospäin havaittavissa. Tässä kuppilassa kuitenkin annoin päänahan hieman hengittää, joten vanhan isännän mielenkiinto kohdistui pyörästä pitkään lettiini. Hieman kokeillen tukan todellisuutta mies naurahtaen kommunikoi muiden asiakkaiden kanssa. Arvasin hiukseni olevan huvituksen kohteena. Ajattelin mielessäni, sillä kielitaidottomina äijä tuskin olisi ymmärtänyt, että siinä mies, joka pukeutuu hameeseen, syö ruonkansa sormineen ja palvoo lehmää yli kaiken, vittuilee toisen pitkistä hiuksista. Parempi olisi olla arvostelematta, sillä jokaisesta kriitikosta löytyy kritisoitavaa. Yritä vaikka!
Tänään tapahtui ihme!!! Viekkaudella ja väärydellä sain haltuuni prepaid liittymän. Uskokaa tai älkää, niin kävelin kaupasta ulos 50 rupiaa maksava liittymä taskussa. Ajoin lähimpään kahvilaan juomaan kupin teetä ja asentamaan simkorttia. Minulla on iPhone, älyttömän älykäs puhelin, johon menee micro simkortti. Minulla ei ollut toisessa kädessä micro simkorttia, vaan se isompi malli vanhoihin, ei niin älykkäisiin puhelimiin.
Join teeni rauhassa loppuun, jatkoin matkaani, enkä ajatellut asiaa sen koomin, ennen kuin nyt. Tämänkin jälkeen jätän ajatuksen menneisyyteen, enkä palaa siihen kuin satunnaisesti.

79 kilometrin jälkeen, klo 14 saavuin äiti Amman ashramiin. Ashram on hiljainen, sillä pääjehu on reissuillaan. Paikka on ulkoisesti muuttunut sitten vuoden 2006 paljonkin. Rakennuksia on tullut paljon lisää, backriverin yli rakennettu silta, jonka yli mentiin ennen muinoin veneillä 10 rupian maksua vastaan ja norsut ovat kadonneet. Täällä asui kaksi komeaa kärsäkästä, mutta asuinrakennusten rakentaminen on vienyt niiltä elintilat. Tai sitten ne ovat Turkissa sirkuksen vetonaulana.


Vaikka ulkoiset puitteet ovat saaneet uutta tuulta, niin itse ilmapiiri seisoo, kuten on aina seisonut. Edelleen samat länsimaalaiset yhteiskuntapakolaiset asuttavat ja pyörittävät kompleksia. Täällä eletään syvässä unessa eikä tarkoituskaan ole herätä. Henkiset harjoitukset ovat ruttininomaisia toimia asialleen omistautuneiden devotien ( gurun oppilas ) keskuudessa. Mantroja lausutaan töitä tehdessä tai muuten vaan täydellisyyttä tavoitellessa. Tämä on maailma, jossa jokainen, joka tuntee realimaailman paineen liian kovana, kaipaa henkistä sisältöä fyysisen tylsyyden iskiessä, tai pelkää kuolemaa henkensä edestä, on oiva pakopaikka. Henkisyyttä myydään pieninä palasina, jonka oletettu kiitos seisoo herännäisyytenä, valaistumisessa. Henkisyydestä on tehty verbaalinen polku, jota kulkemalla voi saavuttaa jumaltietoisuuden. Polkua mainostetaan antaumuksella korkeammille voimille, jotka voidaan saavuttaa vain sitoutumalla joogaan, meditaatioon, tietoiseen läsnäoloon, rukoiluun, henkisiin lauluihin, pyyteettömyydelle ja mille milloinkin. Äiti Amman seuraaminen tekee tästä helpon tavan, sillä itse ei tarvitse käyttää aivojaan lainkaan. Kaikki on valmiiksi pureskeltu. Loputtoman vaelluksen loputon polku.
Amma kuitenkin tekee maailmalla käsittämätöntä laupeuden työtä köyhien ja vähäosaisten hyväksi. Tämä on kiistatonta ja ihme on, ettei hänelle vielä ole myönnetty Nobelin rauhanpalkintoa. Jos se nyt mitään merkitsee. Intiassa sekä muualla maailmassa Amma on rakentanut sairaaloita, orpokoteja, kouluja ja taloja katastrofeissa kotinsa menettäneille. Tällaisessa työssä olin mukana myös 2005, aasian tsunamin jäljiltä ja sain aitiopaikalta seurata, miten Sri Lankan ja Intian itärannikon tuhoalueet saivat rakennus- ja ruoka-avustusta Amman toimesta. Tähän työhön Amma tarvitsee näitä unessakävelijöitä, joiden tuki on hänen työssään välttämätöntä. Kysymys siis kuuluu: miksi näitä sitten herättämäänkään? Vastaus: niinpä!


Tortta på tortta ja lapset taputtavat suuria karvaisia käsiään.
Joskus muinoin täällä viihdyin pitempiä aikoja, mutta nyt tuntuu, että yksi lepopäivä riittää ashramin unta. Ylihuomenna jatkan matkaa kohti Trivantrumia, jonka nämä lapselliset, keskenkasvuiset ovat halunneet muuttaa takaisin muutaman vuosisadan takaiseen nimeen: Thiruvananthapuram. Opaste kylteissä nimestä tuskin ehtii saada selkoa, sillä nimi on pitäny saada mahtumaan valtateiden opastetauluihin, eikä niissä juuri tilaa ole. Hierontakoulua käydessä opin paljon latinankielisiä termejä lihaksistosta, luustosta ja hermoradoista, mutta niistä ajoista on mieleen jäänyt elävästi vain yksi latinankielinen nimi: sternoklendomastoideusmuskulus. Ehkä Intiasta jää mieleen elämään: Thiruvananthapuram.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 23.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:07 - Hannu Seppä

23.1.2015

Thrissun keltainen hotelli/ravintola/vaatekauppa/vanhat äijät, kompleksi kiittää avokätisestä olemuksestani, joka ei tullut litsarin muodossa, vaan olemattoman juomarahan.

550 rupiaa kolmannessa kerroksessa, jonne komeasti kiidätti tuulettimella varustettu, teräksinen hissi minut ja c.c:n. Pyörä olisi halunut kantoon, mutta pysyin kovana ja pienen yrittämisen jälkeen myös sain sen mahtumaan pystyasennossa sisään. Fillari on jo tottunut, että kannan sen rappusia pitkin, milloin minnekkin.
Ilmastoimaton kahdenhengen huone oli hintalaatusuhteeltaan hyvä. Ainoa miinus oli ilmanvaihtoaukkot ilman itikkaverkkoa. Tuuletin kuitenkin huolehti hyvinvoinnistani, eikä laskenut kuin yhden hyttysen kimppuni, jolle olin liian suuri pala purtavaksi. Tai imettäväksi.
Unirikas yö vei minut milloin minnekkin, mutta suurimman osan yöstä vietin tyttäreni kanssa. Kaikkien näiden kahdeksan vuoden aikana olen ollut hänestä erossa vain viikon kerrallaan. Alkaakohan olemaan vieroitusoireita? Tosin tyttäreni äitikin vieraili osin unissani, mutta hänen kuvajaisensa ei tällä kertaa esiintynyt posiitiivissa merkeissä, vaikka yleensä kyllä.
Kahdeksalta olimme fillarin kanssa ahtautuneet pieneen kerroskuljettimeen täynnä tarmoa tulevan päivän koitoksia silmälläpitäen.


Kahden tunnin ajelun jälkeen pysähdyin aamiaiselle. Pepsitölkki, kahvi ilman sokeria ja kaksi vehnäistä nisua. Jos näillä ei jaksa, niin ei sitten millään. Ja minä jaksoin.
Tämän jälkeen etteeni avautui nelikaistainen "moottoritie", joka jatkui aina tänne, Alappuzhaan asti. Reissun paras reitti pyöräilyyn, vaikkakin ei visuaalisesti. Sain ajaa koko matkan poikkeamatta yhdessäkään kaupungissa, sillä kaupunkien kohdille oli valtatiehen rakennettu silta, joka ohitti ne vaivattomasti. Keskinopeus 25 km/h ja matkaa kertyi 148km. Ja vaivattomasti. Yhden tauon pidin puolenpäivän aikaan, jolloin lounastin nopean prianin (riisi/vihannes/pikkelsi/sipulimaito yhdistelmä), joka upposi kuin voivetsi vanhaan mummoon.
Olen tainut aiemmin mainita Intian kaaottisesta liikenteestä, mutta vaikka ruuhkat ovatkin hurjia ja liikennekulttuuri näennäisen villiä, niin kuitenkin se toimii. Olen maailmaa kiertäessä oppinut hyvin tulemaan toimeen eri maiden teillä ja täällä pärjää erittäin hyvin kun pitää puolensa. Pitää olla röyhkeä ja vain mennä sekaan ja sinne, minne haluaa. Eivät autoilijat päälle aja. Myöskin takaa tulevasta liikenteestä ei tarvitse juurikaan välittää, sillä vastuu on takaatulijan. Pyöräilijää kunnioitetaan joka paikassa hyvin. Joskus muinoin ajattelin, että Suomen poliisikoulun pitäisi kurssittaa tulevia ja olevia poliiseja muutaman viikon intensiivillä Intiassa, jotta ymmärtäisivät hieman paremmin maalaisjärjen käyttön merkityksen. Vaikka autoilijat ovat röyhkeitä, niin Suomalaista uhoa ei ole. Kukaan ei hermostu kiilamisesta tai muustakaan röyhkeydestä. Kaikki ymmärtävät, että on vain mahduttava ja kyllähän nuo mahtuvat. Käsitystä kuin "minä itse", "minun oikeus" tai "fuck you" ei tunneta. Muutaman kerran olen tänäänkin joutunut lyömään jarrut pohjaan välttääkseni törmäyksiltä ja pienen hetken päässä on ollut, ettenkö olisi keskisormea herisyttänyt. Mutta arvannet varmaan, että turhaan sen tekisin, sillä nämä eivät välitä.


Jokin päivä sitten tulin pitkää alamäkeä 50km/h kun eräässä mutkassa oli juuri aiemmin prätkä kaatunut. Mutkan kohdalla olevan kauppakojujen ihmiset olivat kaikki huolehtimassa loukkaantuneesta miehestä. Todellista välittämistä, sitä täällä näkee paljon. Täältä olisi humanitaarisesti niin paljon tuotavaa, ettei tosikaan.
Suomessa säännöt ovat pisteitä. Meillä ei yksinkertaisesti tunneta käytännöllisyyttä, sillä lähes jokainen kuljettaja on ottanut asiakseen huolehtia kanssakulkijoiden lainmukaisuudesta. Eikä kyse ole vain liikenteellisestä ominaisuudesta, vaan kaisesta olemisesta. Liikenteessä ominaisuus vain kulminoituu räikeydeksi. Ehkä se on suomalaisuutta. Ehkä suomalaisuus on juuri ulkopuolisuutta. Ulkopuolisuutta omasta itsestä. Oma minä on niin kaukana todellisuudesta, ettei sitä kyetä näkemään muutoin, kuin peilikuvana, joka sekin on vain heijastuma, vääristymä.


Meillä on hyvät autot, hyvät tiet, yksityisiltä yrittäjiltä riistettyjä tienvarsikahviloita isoille tukkuyhtiöille, turvavöt ja airbacit, talvitiet aurataan hyvin, mutta käytännöllinen, humaani maalaisjärki on jättänyt urbanisoituvan juntin. Jos olisin valmist tuomaan poliisit tänne, niin ihan hyvin voisi osa autokoulun oppiinkin kuulua viikko Intialaisessa liikenteessä. Jos lopetettaisiin toisten elämiseen, olemiseen ja ajamiseen puuttuminen, vaikka välillä töpeksitäänkin, olisi lamankourissa kamppailevan ihmisen hieman parempi olla. Inhimillisyys ja yllättävät tilanteet tekevät jokaiselle joskus kepposia, hyväksytään ne helvetti soikoon, eikä tuomita.


Moni toki ajattelee, että täällä tapahtuu paljon kolareita, mikä on toki totta, sillä ohitukset ovat jopa minun mielestäni toisinaan aika hurjia, ja ohituksissa näitä juuri tapahtuu. Mutta ennen kuin alkaa arvostelemaan, niin suhteessa liikenteeseen, onnettomuuksia ei tapahdu sen enempää kuin länsimaissakaan. Tiestö on suurimmaksi osaksi aivan paskassa kunnossa, ja asfalttin ja pientareen korkeus ero on usein jopa n.30cm. Autokanta on täällä todella kirjavaa. Erittäin paljon liikkuu sellaisia autoja, joden olisi pitänyt aikaa sitten kuljeksia elefanttien tapaan, kauas yksinäiseen lahdelmaan kuolemaan. Mutta elintaso on sellainen, ettei vähänkään kulkevia menopelejä haudata, vaan niitä parsitaan seuraavalle sukupolvelle. Kuorma-autot ovat oma lukunsa, kuten valtiolliset paikallisbussitkin. Yhtä kaikki, ihmisten asenne liikenteeseen ja muuhunkin olemiseen toistensa kanssa on ihailtavaa. No, tulipas nyt sitten sitä positiivisuutta kerrakseen. Ehkä olen tänään hyvällä päällä, kun takana on niin paljon vaivattomia kilometrejä.
Muutamia kilometrejä aikaisemmin aloin kyselemään majoitusta ja huh, hinnat ovat taas pompsahtaneet pilviin. Alle 1500rs hotellihuonetta ei ole ollut saatavilla, vaikka laatutaso on pysynyt alhaisena. Muutama kilometri ennen Alappuzhaa löysin tämän city lodge:n, rähjäisen hotellin, jossa yöpyminen ilmastoidussa huoneessa olisi maksanut 1600 rupiaa. En kelpuuttanut ilmastoitua huonetta, joten portjeeri kertoi ilmastoimattomien huoneiden olevan varattu. Niinpä, ajattelin, joten otin lähteäkseni, kun valkopartainen respaukko pyysi takaisin ja tarjosi vielä siivoamatonta huonetta 500 rupiaan. Löin kättä päälle, vaikka todellinen hinta olisi ollut laadun mukaan 350rs.


Huomenna ajan Vallikavuun, äiti Amman ashramiin, jossa toivon voivani viettää muutaman rauhallisen päviän olemalla ja kirjoittelemalla. Koska prepaid liitymän hankita takeltee edelleen, niin otan asiakseni soittaa tyttärelleni kolikkopuhelimesta. Montakohan kiloa kolikkoja pitää varata mukaan?
Vaikka olen vuosia sitten hylännyt elämästäni hedonistisen luonteenpiirteen, niin toisinaan hedonismi on ihan kivaa, joten, tämä ei ole teille, satulaan syntyneet ja lapset, ostan lennot Malediiveille muutaman päviän sukelluksia silmälläpitäen. Mainitsinkohan tästä aikaisemmin? En muista, mutta jos mainitsin, niin mainitsen taas. Malediiveille..................

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 22.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:05 - Hannu Seppä

22.1.2015

Kadotettujen unien kaatopaikka, Kozicode, Kerala, Intia.

Tasokas hotelliyö tarjosi lähes tasokkaat unet. Vaikka sijainti oli aivan Kozicoden keskustassa, niin kolmannen kerroksen huone sijaitsi takapihalle, eikä liikenteen melu kantautunut sisälle lainkaan. Tosin naapuritalon, tylsistyneen dalmatialaisen ulvonta pitkin iltaa kuului sisälle, mutta sen häiritsevyys oli vähäistä. Ulina kuitenkin loppui jo hyvissä ajoin ennen maatepanoa. Ehkä koira sai napin otsaansa.
Kylpyhuoneen tuuletusikkunaan oli asennettu asianmukaiset itikkaverkot, joten toiveissa oli veretön yö. Kuten olikin.
Mutta aamulla klo neljä koin uskonnollisen herätyksen.
Tämä on varmaakin varmempi factuma, sillä tarkistin ajan kellosta. Takapihan tuntumassa sijaitsi, oletettavasti, hindulainen temppeli jossa alkoi aamun ensimmäiset hengelliset laulut raikaamaan helvetin suurista kaijuttimista. Sitä en tiedä, tuliko laulu kuoroineen livenä, vaiko ihan äänitetuotannosta, enkä ollut halukas ottamaan selvää, mutta volymea oli riittävästi. Tämä herätys ei vastannut lainkaan kuvitelmia Jeesuksen tai muun mielikuvitusolennon uudesta tulemisesta, eikä muustakaan rauhan tyyssijasta, kuten lupauksesta paratiisista, pikemmin esimakua tuonelan bileistä, jotka voin suosiolla jättää väliin. Onkohan jumalilla vastaanotto ajat juuri tuolloin?
Vedin peittona toimivan froteepyyhkeen tiukemmin kehon suojaksi, jääden odottaman biisin loppumista, joka pian loppuikin. Pian olin jälleen karanneen unen kimpussa, puristautuen tiukasti sen jäljellä olevaan olemukseen kuin Hinduismi Intialaiseen.
Puhelimen kello herätti minut aivan liian arkisesti puoli kahdeksan, eikä lainkaan hekumallisesti, kuten yöllinen valistuminen. Kiitos siitä. Mietin illalla, josko sitä olisi seitsemän aikaan taas liikenteessä, mutta vasta yhdeksältä lähdin saasteisen liikenteen sekaan.


Kaupungista sisään ja ulos kulkevat tiet olivat aivan tukossa. Pakokaasun määrä oli tuulettomassa ilmassa veitsellä leikattavissa. Koska minulla ei ollut sopivaa veistä tuohon tehtävään, joudun hengittämään sisääni sen verran saastetta, että mahduin kulkemaan. Tähän astisen matkan aikana olen saanut varmaan muutaman kilon ylimääräistä, en tosin vyötärölle, vaan keuhkoihin. Loppuvuosi kuluukin sitten saasteita yskiessä. En osaa sanoa, mikä ajopeli saastuttaa eniten, mutta skootteritaksien perässä ajaminen on yhtä helvettiä. Muutaman sentin mittaisesta putkesta tulee tuutin täydeltä sinisen harmaata keuhkojen tappajaa.
Yleisesti ottaen isoissakaan kapungeissa ei ole liikennevaloja, mutta jos on, kuten Kozicodessa, niin niiden tehtävänä on esitellä kolmea erillaista väriä, liikenteen ohjauksessa ne ovat tarpeettomia.


Edelliseen päivään poiketen, hieman hapokkuutta reisissä, mutta muutaman kilometrin jälkeen tuntemukset olivat kaikonneet. Edellispäivän maasto oli tasainen ja nopea polkea, joten toiveekkaana odotin samanlaisen maaston jatkuvan. Turhaan. Kymmenen kilometrin polkemisen jälkeen alkoivat ylämäet. Ja alamäet. Lähes tulkoon 80 kilometriä pientä nousua ja laskua koko ajan. Vaikka mäet eivät olleet jyrkkiä, niin niiden pituus ja tiheys olivat ajaa pirun pesästään ennen aikojaan. Vasta 90 kilometrin jälkeen tiestö muuttui jälleen tasaisen nopeaksi.
Kaupunkeihin tultaessa ovat tienvarret täyteen dupattu isoja mainoksia. Niitä on niin tiheessä, että tienviitat jäävät usein katseilta piiloon. Ajoin suhteellisen isoon kaupunkiin tutkaillen liikennettä, josta tuon tuostakin, jokin rakkine hyppää eteen ilman varoitusta. Kaupungin läpi kulki nelikaistainen tie, joten en olettanut muutoksia olleen matkassa, vaan sotkin kaupungin läpi, hihkaisten ilosta kun kuumaa, mutta raikkaampaa ilmaa virtasi keuhkoihin. Saavuin neljäntien risteykseen, eikä lainkaan opasteita. "Mihin nyt"? kysyy jehova. Jonkinasteinen prätkäesittely oli risteyksessä käynnissä, joten neuvoa kysymään. Viisikilometriä takaisin kaupungin keskustaan, sen läpi ja vasemmalle.
Takaisin savuhelvettiin ja valtatietä etsimään, joka löytyi heti keskustan jälkeen.
Yllättävän isoja ovat muutamien pävien kaupungit olleet. Iltapäivän ehtiessä neljän korville, aloin etsimään majataloa. Keskustoissa kyllä oli jonkin verran tarjontaa, mutta en halua aivan keskustaan, ellei ole pakko ja pakko ei ollut vielä. Syrjäinen hotelli löytyikin aivan isomman kaupungin jälkeen, jonka hinta-laatusuhden oli Keralamaiseen tapaan kohdallaan.
Tänään otan välipäivän, enkä lähde etsimään prepaid liittymää. En, en, en.
Ostan sen huomenna.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 21.1.2015

Tiistai 27.1.2015 klo 12:00 - Hannu Sepp

21.1.2015

Maailmasta ei paska lähde pyyhkimällä, eikä hyttyset tappamalla.

Jotenkin osasin jo eilisten päiväunien jälkeen kuvitella tulevan yön, mutta näin hyvin sitä en osannut sentään kuvitella.
Huone oli sinänsä hyvä ja sitä valitessani, todistin miehen laittavan puhtaan tyynyliinan ja aluslakanan vuoteeseen. Kuitenkaan en puhu puhtaasta, sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä molemmat olivat kuin elefantin toiletkäynnin jäljiltä. Mitenköhän täällä pyykkiä pestään? Tosin olen usein jokien varsilla nähnyt naisten ja lasten hakkaavan sadistisin ottein likapyykkiä. Oli sitten asia miten hyvänsä, niin nyt tulin ajatelleeksi, että onkohan edellisissä hotelleissakin ollut puhtaat aluslakanat? Ei kaikissa, sillä vaikka valkaisu on jäänyt puolitiehen, ja likatahrat ovat muuttuneet osaksi kuosia, niin viimeistään tuoksusta eroittaa puhtaan pyykin. Eikö niin?
Noissa lakanoissa nukun hyvin, ajattelin. En nukkunut.


Päiväunet siirsivät alkunukahtamista muutamalla tunnilla ja tämän olin ottanut huomioon. Katsoin aikani kuluksi telkkaria, kunnes väsymys hiipi silmäluomiin. Telkkari kiinni ja valot pois. Noin viisiminuuttia meni melkein hienosti. Hotellihuone oli kuitenkin kahdelta seinältä pääväylän varrella, eikä rekkakuskit tunnu nukkuvan öisin. Nappikuulokkeet korville ja hieman parempi. Sitten pääsi helvetti valloilleen.
Koska kuumuden vuoksi on turha yrittää peittoutua, niin saatanallinen tikkaaminen pitkin kehoa alkoi. Aivan kuin olisin ollut alakerran polkuompelukoneiden kohteena. Hyttysiä oli niin maan vietävästi. Valot päälle keskitysleiritunnelmiin. Hirveä tappaminen ja muutaman tunnin kuluttua luulin hoidelleeni kaikki viholliset. Makasin varmuuden vuoksi sängyssä valot päällä, josko niitä vielä tulisi. Ei tullut. Hyvillä mielin simmut kiinni. Melkein unessa kun sama tikkaaminen alkoi uudestaan. Hemmetti. Valot päälle ja napalmia hyrisevien hyttysten niskaan. Taas meni muutama tunti toistakymmentä raatoa pitkin huonetta. Suurin osa verisistä ruumista oli liiskautunut lakanaan tai iholle. Puolen tunnin tuijotus, eikä yhtään vihollista. Mahtavaa.


Valot veks ja unille. Nyt pääsin hyvin unen vauhtiin, kunnes.......... Kyllä. Taas muutama tunti silkkaa tappamista. Nyt jo aloin ihmettelemään niiden pääsyä huoneeseen. AIkani etsittyäni löysin katonrajasta avoimen tuuletusikkunan ilman hyttysverkkoa. Nyt ei kyllä ole insinöörillä ollut ihan kaikki muumit laaksossa. Tukkimaan en tuota aukkoa pystynyt, mutta unta olisi saatava. Ei auta, makuupussiin, huppu päähän ja hikoilemaan. Nuo kaksituntia sainkin nukuttua, mutta aamulla oli Hannu, makuupussi ja ns.puhtaat lakanat märkinä.

Yhdeksältä olin jo liikenteessä, syötyäni wifi ruokalassa aamiaisen. Mahtava mesta. Edellisen päivän keskeyttäminen oli sittenkin nappi juttu, sillä väsymyksestä ei ollut tietoakaan.
Unettomasta yöstä huolimatta virtaa oli kuin Fennovoiman tulevassa ydinvoimalassa. Tulee tuutin täydeltä, eikä maksa mitään. Mistä tulikin mielleni, että toissapäivänä ajoin Venäläisen ydinvoimalan ohitse, samanlaisen, mitä ollaan Suomeen suunnittelemassa. (Kuvat tulevat perässä) Helvetinmoinen kompleksi. Onnea vaan Suomi ja vitun fiksut päättäjät. Tätäkö tarkoitetaan sillä omavaraisuudella? Kukaan ei ymmärrä omavaraisuudesta mitään ja kaikkein vähiten päättäjät. Meitä kehoitetaan suosimaan kotimaista tuotantoa, joka sinänsä on jo yliveroitettua, vaikka kaikki Suomalainen osaaminen myydään heti kohta ulkomaille. Suomea pyörittää jo yli 50%:sesti ulkomaiset yritykset. Eikö olekkin mahtavaa! Suomi nousuun ja sitten myydään se ulkomaille. Ulomaalaisomistuksille pitää laittaa niin kovat verot ja maksut, ettei niiden kannata toimia Suomessa. Tai sitten kotimaisille yrityksille niin suuret helpotukset, ettei yksinkertaisesti kannata myydä pääomaa pois Suomesta. Mitä tapahtuu valtionyhtiöille, jotka yksityistetään? Pistetään palasiksi ja myydään ulos.


Täällä ei juuri kukaan teidä mitään koko Suomesta. Ennen muinoin käytin Nokiaa oivana esimerkkinä Suomalaisuudesta, mutta nyt sekin on Stubin rakastamassa jenkkilässä. Kaikki vain vähänkin hyvin menestyvä kotimaisuus pitää myydä äkkiä ulos, jotta sijoituksista saa parhaan, hetkellisen tuoton. Jos annatte minulle mandaatin, niin neljässä vuodessa Suomi on 90% omavarainen ja työttömyys on alle puolet nykyisestä. Miten voi niin itsestään selvät asiat saada niin monimutkaiset muodot?
Mikäli olet lukenut "huolella" näitä kirjoituksia, niin olet saattanut saada kuvan, että arvostelen negaisesti kaikkea täällä olevaa, mutta niinhän se onkin. Ei kuitenkaan aivan.
Pidän tästä maasta, ja kuten jossain päivityksessä sanoin, ihmiset ovat aitoja. Suomi ei tarvitse täältä yhtään mitään, ei edes työvoimaa, mutta jos jotain, niin toisin Suomalaisiin Intiaisten parhaita piirteitä, avoimuutta, vilpittömyyttä, ystäväälisyyttä, positiivisuutta ja kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Jos meissä olisi edes pieni osa sitä, mikä näissä on sisäänrakennettua, niin olisimme jo pitkään olleet omavaraisia, kuten Islanti nyt. Ei meidän tarvitse olla eurooppalaisin wanna be maa. Me olemme idän ja lännen kiila ja puolueettomina meidän ei pidä pyllistää Venäjälle eikä kumartaa Ameriikkalaisuudelle. Me emme tarvitse jenkkilää, sillä meillä on hessburger. Emmekä tarvitse Pizzahuttia, sillä meillä on kotipizza. Meillä oli maailman edisyksellisin kännykkä tekniikka, hyvä, kotimainen jätehuolto, kotimainen linja-autoliikenne, paljon pieniä huoltamoyrittäjiä ja kyläkauppiaita, meillä oli oma, valtio-omisteinen pankki, puhdas luonto ja valtaisat pohjavesivarannot, meillä oli usko ja luotto tulevaisuuteen. Sitten tuli ameriikka, sitten eurooppa, sitten Stub & the stupidos.
Ensimmäiseksi pitää lyödä rajat EU:lle. Sitten löydään rajat Ameriikalle. Sitten löydään rajat Venäjälle. Ja sitten löydään markka. Kun nämä on tehty, aletaan töihin. Sorry politikointi. Takaisin Intian maantielle.

Muutaman seikkailurein jälkeen olin jälleen valtatiellä. Tulin isoon kaupunkiin, jossa eksyin päätiestä, vaikka kuinka yritin olla tarkkana. Kurvattuani valtatielle näin ensimmäisen varoituskyltin, jossa varoitettiin cobrista. Sitä en ihan ymmärtänyt, varoitettiinko siinä ihmisiä cobrista ja cobria ihmisistä? Ehkä kuitenkin niin, ettei pidä ajaa päälle, jos sattuu tielle eksymään. Ei ainakaan minun tielleni tänään osunut. Olisi huippua, jos pääsisin näkemään, mutta en kokemaan luonnonvaraisen cobran. Sitä odotellessa.

Törmäsin valtatiellä suureen ruuhkaan, ja kun sanotaan, että kyllä maailmaan meteliä mahtuu, niin ei mahtunut. Seikkailin pyörälläni autojonojen ohi, kohti tukosta. Sadametrin jälkeen sen alueen koululaiset olivat keräytyneet suureksi rivistöksi vasemmanpuoleiselle kaistalle. Sompailin näiden ohitse ottamaan tapahtumasta kuvia. Intialaiset ovat siinäkin suhteessa ihmeellistä kansaa, sillä kun kaivaa kameran laukusta, niin johan alkaa säpinä. Noin tuhat mukulaa alkoi saman aikaisesti huutaa ja heilutella käsimerkkejä. Yhtään keskisormea ei sentään näkynyt, mutta "love & peace" käsimerkki oli kovasti huudossa. Mikäs siinä, paljon kuvia.
Koko kavalkaadin edessä oli pieni lava-auto, jonka lavalla oli muutama valtavan kokoinen kaijutin, joka vielä tässä vaiheessa oli ääneti. Kun pääsin auton ohi, kaverit pistivät ämyrit soimaan samalla hetkellä, kun ohitin sen. Tahalleen varmaan, sillä säikähdiin niin, että meinasi ajatus mennä väärään kurkkuun. Kaverit autossa huomasivat säikähdyksen, purskahtaein äänekkääseen nauruun. Yritin näyttää vihaiselta, mutta voiko näille kakaroille? Ei. Itse olisin käyttäytynyt aivan samoin heidän asemassaan.
Kovaäänisistä kuului musiikkia ja päälle nauhoitettua hokemaa: "run, Kerala, run." Tätä ja väliin hieman malajalam kielistä mongerrusta. Samalla lähti kavalkaadi liikkeelle. Kaikki juoksivat! Siinä helteessä ja hymyssä suin. Kuvailin vielä hieman tapahtumaa ja lähdin liikkeelle. Ajaessani heidän ohi, heistä lähtevä meteli oli miltei hitsattavissa. Mahtavaa joukkoa.


Jätin juoksijat pian taakse ja noin viiden kilometrin jälkeen samanmoinen juoksija joukko tuli vastaan. Olikohan niillä treffit puolessa välissä? Kaivoin kameran esiin ja jälleen lähti pentujen mopo käsistä. Huutoa ja heiluttelua. Tämäkin joukkio oli yli tuhannen, eri ikäisen koululaisen muodostama massajuoksu. Sain hullun idean. Lähdin ajamaan vauhdilla kohti ryhmää. Päästessäni heidän kohdalleen, nostin käden ylävitoseen. Siitäkös nuo innostuivat. Koko matkan otin vastaan kämmeniskuja. Jotkut iskivät oikein voimalla, mutta suurimmaksi osaksi läpsäykset olivat maltillisa tervehdyksiä. Mahtavaa, että kaikki lähtivät mukaan. Paitsi opettajat. Tai ainakin luulin heitä opettajiksi, koska yrittivät pitää jonot kurissa. Eivät onnistuneet kun lentävä Suomalainen ylävitonen saapuu etuoikealta. Hah.

Täällä eletään todellakin näennäistä demokratiaa, mutta matkanvarrella on jatkuvasti liehunut kommunistipuolueen liput ja julisteissa komeilee Chen kuva paikallisen puoluepampun rinnalla. Intia taitaa olla käytännössä kuitenkin sosialistisen kommunismin pauloissa. Se näkyy myös yhden prepaid liittymän ostossa, jota tänäänkin yritin urhoollisesti ostaa. Olin päättänyt, että nyt minulla kaikki tarvittava sen ostoon, hotellista huone ja passista kopio, tarpeeksi rahaa ja oikea asenne.
"Päivää. Saako teiltä prepaid sim-korttia?"
"Tottakai, olkaa hyvä, peremmälle."
"Kiitos."
"Onko teillä kopio passista?"
"Kyllä, tässä, olkaa hyvä."
"Kiitos. Missä hotellissa teillä on huone?"
"Asun 'Atlas Inn' hotellissa, huone 105. Tässä todistus yhteydestäni hotelliin."
"Kiitos. Onko teillä valokuva?"
"VALOKUVA?????"
"Niin, tällainen pieni valokuva kasvoista, niin kuin passikuva."
"Tässä minulla on kopio passista ja siinä on kuva."
"Niin on, mutta se ei riitä. Pitää olla erillinen passikuva."
"Et ole, vitun vinkuintiaani, tosissasi."
"Kyllä. Jokaisen pitää tuoda passikuva uuden sim-kortin ostoa varten."
Saanet uskoa, etten meinannut uskoa korviani. Vaikka olin pirteä päivän ajelusta huolmitta, pesuhuollot tehnyt, juuri hyvin syönyt ja saanut vielä kupin kahvia, jota en muutamaan päivään ole saanut, niin silti jouduin nieleksimään muutaman kerran. Kysyin vielä varmuuden vuoksi, onko mies tosissaan, ja hän edelleen väitti olevansa. Käskin häntä syömään päänsä, tällä kertaa englanniksi. Näin toimii sosialistinen järjestelmä. Vaikka kyseessä ovat monikansalliset yhtiöt, jotka liittymiä tarjoavat, ja ovat vielä valmiiksi maksettuja, niin siitä huolimatta kaikkien tiedot pitää kirjata ylös. Sitä en tiedä vaatiko kyseiset teleoperaattorit näintä tietoja, mitä epäilen, vaiko valvontakomissio, mikä on todennäköisempää. Olen käsittänyt, ettei tässä maassa myydä lainkaan luotollisia, laskutettavia sopimuksia.
Jos jotain yhtäläisyyksiä tämän maan ihmisistä ja nykysuomalaisista pitäisi löytyä, niin katukuvassa näkyvät ihmiset ovat suurimmaksi osaksi pää painuneena älypuhelimen suuntaan. Ehkä liioittelin, sillä vielä toistaiseksi nuorempi väki täällä on aktiivisempi älyköiden suuntaan, mutta kaupungeissa muutkin. Suomessa ovat kaikki.

Ostin kaksi litran vesipulloa, puolilitraa pepsiä, yhden sulaneen jätskin, joka piti heittää rotille, marssin hotellihuoneeseen, löin oven lukkoon ja oli vähän aikaa Hoo Moilasena.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 20.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:14 - Hannu Seppä

20.1.2015

Nythän se aamu lävähti silmille, 5.35 ja lupausten lunastus.

Eilen vastaani tuli muutamia Intialisia propakandapyöräilijöitä, jotka ovat matkalla Kanyakumarista, Keralasta, Mumbaihin. Tukevat nykyisen pääministerin aikeita muuttaa jotain, jotain ihmiselle sopivaa. Intiassa? Pääasia, että jätkät pääsivät seikkailulle. Mukavia kavereita ja hyvä englanti, melkein kaikki tuli ymmärretyksi.
Jätkät kertoivat aloittavansa päivän kuudelta, joten yritin samaa, vaikka kello oli soimassa vasta 6.30 ja kuten insertti kertoo, 5.35 tuli luonnollinen herätys. Ei nyt kuitenkaan niin luonnollinen, sillä kapununki aloitti siihen aikaan heräämisen ja kun kaupunkin herää, se soittaa torvea. Vielä olisi väsyttänyt, vaikka yö oli ollut varsin hyvä, mutta pakottauduin kuitenkin aamupesulle. Hieman tavallista kankeampi aamu. Mieli oli hyvin herännyt, mutta keho olisi voinut jäädä maate. Olenhan kuitenkin mies, enkä afrikantähti, joten keho ei minulle sääntöjä sanele. Pyörä matkakuntoon, aulaan, pyörä syliin, neljä kerrosta rappusia alas, respasta muutama satanen matkakassaan (huone 800rs, maksu 1000rs, josta aamulla 200rs takaisin), ja pilviseen aamuun. Kyllä, koko taiva oli pilvessä. Yöllä oli ripotellut hieman vettä, sillä maasto oli märkää ja vesilammikoita teillä.


Talutin pyörää hieman verrytelläkseni ja satulaan. Nyt jo tunsin, miten reidet hieman aristelivat polkaisuja. Päätin, että kyllä tottuvat ja lähdin ajamaan. Väärään suuntaan.
Risteyksessä, jossa hotelli sijaitsi, erkaantui neljä tietä ja valitsin loogisimman. Onneksi olen epäilevä luonne, joten muutama selkeä kysymys ja epäselvä vastaus. Takaisin ja uusi suunta. Uuden suunnan piti olla edellisen kaltainen "valtatie", mutta muutaman kilometrin jälkeen se muuttui yhdeksi soramontuksi. Märäksi sellaiseksi. Tätä helvettiä kesti kymmenen kilometriä ja epäilin edelleen olevani väärällä polulla. Mutta useat vastaukset vakuuttivat minun olevan oikealla tiellä, tie vain oli kauttaaltaan uusinnan kohteena. Monet kerrat pyysin pyörältä anteeksi, että sen tällaiseen helvettiin vein, mutta C.C on kovin ymmärtäväinen ja hyväksyväinen matkakaveri.


Likimain tasan kymmenen kilometrin kohdalla soramottu yhdistyi "siihen" oikeaan valtaväylään. Taas maistui polkeminen kunnon tiellä. Niin, tai ei maistunut, sillä keho pentele ei suostu tyytymään mielen tahtoon. Jalat ovat todella hapoilla, eikä energiaa meinaa riittää edes kevyeen polkemiseen. Yritän kuitenkin, mutta taukoja on pidettävä kymmenen kilometrin välein.


Jossain kyläpahasessa kävin syömässä aikaisen lounaan, dalpatia, joka aikaisemmin on tuonut hieman lisää voimia, mutta nyt tämäkään konsti ei tepsinyt. Meno on kuin kirjojaan kustantamoille tarjoaminen, hidasta, vaivalloista eikä johda mihinkään.
Pyörän vaihteisto meinaa oikutella jälleen. Ei pysy vaihteet päällä, joten hieman säätämistä tien päällä. Hiltusen ohjeiden mukaan säädöt onnistuvat, mutta muutamien pävivien välein säätäminen ei liene tarkoituksen mukaista. Liekö kyseessä vaihteiston kuluneisuus vai vaijereiden löystyminen? Tiedä häntä, mutta säädellään nyt täällä ja kotona sitten korjataan. Kaiken kaikkiaan cyclocrossari on osoittautunut todelliseksi taistelijaksi. Matti Rämö pyöräilee, käsittääkseni maastopyörän tapaisella ajokilla, mikä Intian epätasaisille teille olisi varmaan omiaan, mutta tähän mennessä cc on osoittautunut hyväksi. Hiltunen laittoi vielä hieman paksummat renkaat, mitkä itse olisin valinnut. Kapeat renkaat ovat paremmin nopeaan ajoon pienellä kuormalla ja hyvillä teillä.


Etelään lähestyttäessä ilmasto muuttuu trooppisemmaksi. Vaikka suurimman osan aamusta taivas on pilvinen, niin lämpötila huitelee 35 asteen tuntumassa. Ilman kosteus tekee olemisesta ennestään vaikeaa, ja 80kilometrin jälkeen, klo 13 päädyn keskisuureen kyläpahaseen, jonka ensimmäinen kerrostalo on luokseen kutsuva hotelli. Ajan hotellin pihaan miettimään olotilaani. Yksikään solu ei haluasi jatkaa matkaa, mutta silti mietin, että jos ihan vain muutaman tunnin vielä. Kroppa huutaa hoosiannaa, joten annan periksi. Menen respaan kyselemään huonetta. 350+7%veroa. Joups, toinen paikka jo, missä peritään veroa. Katsoin hinnastoa, niin ilmastoidut huoneet olivat 600rupiaa ja siitä ylöspäin, mutta näissä kalliimmissa huoniessa vero oli 12%. Ei ymmärrä pieni ihminen?
Kannoin pyörän kolmanteen kerrokseen. Parvella oli Intialainen "turisti" joka kovasti utelemaan älyyttömyyksiä, niitä tavanomaisia. Olin hetken ystävällinen kunnes kerroin haluavani pesulle. Mies ymmärsi heti yskän ja kiitti rupattelutuokiosta. Pääsin pyörineni sisään, istuin hetken huohottamassa sängynlaidalla. Riisuin itseni liki alastomaksi kun ovikello soi. Ajattelin respan tuovan vaihtorahat. Avasin oven ja se saatanan partasuuinkkari seisoi kaverinsa kanssa oven suussa. Toi kaverinsa pällistelemään pohjoiseurooppalaista hikitursitia liki ilkosillaan. Siinä ne seisoivat pääistelemässä, eikä mitään sanottu. Kysyin, jotta mitä asiaa. Ei mitään, halusin vain esitellä sinut kaverilleni. Nyt tiedän, miltä sinusta tuntuu, Paula Koivuniemi.

Puhdistautumisen jälkeen en voinut vastustaa kiusausta, vaan annoin itselleni luvan tunnin torkkuihin. Sitten taas preapaid liittymän, epätoivoiseen hankintaan. Kyllä minä sen vielä joskus saan hommattua. Vaikka varastan.


Pienessä kylässä yllättävän iso ja tasokas ruokala. Ulkoasu jo paljasti, että alle satasen ei täällä syödä, joten sinne. Tilasin päivällisen ihmettelin, että mitäs nyt, kun silmiini osui kyltti: Free wifi. Olin tullut taivaisiin. Jumalallista ruokaa ja ilmainen internet yhteys wifiillä. Jos penkit olisivat vessanpönttöjä, niin voisi tehdä kaikki, tarpeelliset toimet saman aikaisesti. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsisikaan?
Kuten arvasin, niin lounas, pullo vettä ja tee, 320rupiaa, mutta oli se sen väärtti. Aamulla menen aamupalalle sinne, vaikka ei olisi nälkäkään, sillä pakko hyödyntää internet. Tiedä milloin sitä seuraavan kerran saa. Wiifiitä.
Nyt on jo hyvä ja tukeva olo, joten jos vaikka aamulla olisi jälleen virtaa koko päivän polkemiselle.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 19.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:11 - Hannu Seppä

19.1.2015

Kahdeksalta taas karavaani matkassa pepsin voimalla.

Puolet Karnatakan tiestöstä on saatananmoista perunapeltoa. Uutta teitä rakennetaan, mutta ei juurikaan tähän hetkeen vaikuta. En myöskään jää odottamaan sen valmistumista.
Karnatakan osavaltio, ainakin matkalla nähtyä, jäänyt valtaisista verotuloista paitsi. Asumukset ovat huonokuntoisia ja ihmiset..... no, ovat, kuten muutkin Intialaiset. Samat huudot tieden varsilta. Pennut huutavat: hello boss, tai hundred rupiis. Tuo "boss" kuullostaa ihan kivalta. Tienvarsitavernoita ei juurikaan näy. Kyllä niitä on, mutta pohjoisen syöttölöihin verrattuna, nämä ovat piilottaneet ravintolat sisätiloihin, missä muualla olivat seinättömiä. Hintataso on alhainen kautta linjan ja hyvä niin.


Aamun ajatuksena oli pysähtyä Uduissa, joka kartassa näytti olevan hieman isompi kaupunki. Ajoin ohi kun en huomannut koko kaupungin olemassaoloa. Seuraava iso kaupunki on Mangalore, jonka pitäisi olla niin iso, ettei sen ohi ajeta. Eikä ajettu.
Kuvittelin jälleen kerran saavani isosta kaupungista helposti preapaid sim kortin, mutta paskan marjat. Kyselivät passikopiota, eikä minulla ollut, joten jouduin toteamaan jälleen kerran: pidä korttis.
Söin siellä kuitenkin nuudeliannoksen, jonka pistearvo oli tällä kertaa 7. Ei niin maukas, mihin olen täällä tottunut, mutta silti ihan hyvä.


Iltapäivän saavuttua puolikahteen, saavuin Keralaan. Tie parantui heti hyväksi ajaa. Päästeltiin C.C:n kanssa oikein olan takaa kun kerrankin pääsi sotkemaan. Muu kuin tien muutos, oli, että tienvarsimetelöintiä kohtaani oli, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Pieniä kyliä oli jatkuvalla syötöllä ja erittäin paljon kouluja.
Vaikka asutusta oli todella paljon, niin majapaikkoja ei liiemmin ollut. Joissain kylissä oli hotelli, mutta kaikki täynnä. Jälleen kerran jouduin miettimään, josko sitä yöajoa joutuu harrastamaan. Enpähän kuitenkaan.


Tulin Kasaragodeen, joka on suhteellisen suuri pitäjä. Neljä ensimmäistä hotellia: täynnä. Jostain opastivat hieman syrjäiselle polulle, josta piti löytyä hotelli, jossa on tilaa. Löytyi ja tilaakin oli, mutta hinta 2600 rupia. Meni aika kalliiksi, joten kieltäydyin kohteliaasti. Palasin takaisin keskustan tuntumaan ja sitten tärppäsi. Aivan linja-autoaseman läheisyydessä 500 arvoinen huone, hinta 800 rupia. Olisikohan länkkärilisä tässäkin hinnassa.
Kannoin fillarin neljänteen kerrokseen ja heti vaatteiden pesuun. Sitä ennen kuitenkin telkkari auki HBO kanava, joka tarjoaa star trekkiä. Ei auta, vaatteiden ja kehon pesulle.
Asettautumisen jälkeen family restauranttiin syömään priania vihanneksilla. Sim kortin ostoyritys, nettikahvilaan lukemaan, ettei minua olla kaivattu, kämpille kirjoitushomiin ja nukkumaan. Aamulla ajattelin lähteä liikk viimeistään seitsemältä. Katsotaan, miten äijän käy.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 18.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:08 - Hannu Seppä

18.1.2015

Intiassa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee.

Kuten oli odotettavissa, katkonainen yö. Junat pitivät odotetusti meteliä koko yön ja sitten ilmestyivät "ne"! Niiltä olen saanut tähän mennessä olla rauhassa, mutta tämän hotellin pesuhuoneen ikkuna oli avoin taivaaseen saakka. Sieltä ne tulevat sulassa sovussa keskenään. Hyttyset. Ihan vain viaton vessassa käynti laskee ne sisään. Kourallinen kerralla. Kahden aikaan yöllä nousin ylös tappamaan niitä. Juniakin yritin, mutta niille en mahtanut mitään. Aikani murhatyötä tehtyäni, uskoin päässeni eroon suurimmasta osasta. Yölliselle metelille kokeilin iTunesia. Laiton musiikkia korville, toivoen pian nukahtavani. Niin kävikin. Heräsin kuitenkin korvakuulokkeiden johtoon, otin napit pois korvilta ja meteli palasi. Heureka! Kuulokkeet toimivat korvatulppina tehokkaasti. Napit korville ja puoli kahdeksaan unta.


Yllätys oli myös aamuinen lähtö hotellilta. Tullessani oli maksanut 500 rupiaa josta aamulla oli tarkoitus saada 50 rupiaa takaisin. Vastaanottovirkailija oli vaihtunut ja tämä uusi toi 200 rupiaa takaisin. 300 yöltä. Mahtavaa.
Kahdeksalta oli karavaani jo tienpäällä.


Viidentoista kilometrin jälkeen tien päällys huononi epätasaiseksi. Lähdettäessä lämpömittari näytti 27c, mutta jo muutaman tunnin kulutta mittari osoitti 38c. Tietöiden vuoksi tienreunustat olivat riisuttu puista, eikä varjopaikkoja juurikaan ollut. Koko päivän aurinko paistoi täydellä terällä. Navakka vastatuuli piti kuitenkin pahimman helteen poissa iholta, vaikka polkemiseen tuli hieman lisää kitkaa. No, vastus on vastustamattomien voimavara.
Matkan alkuvaiheilla ostin sokerileipurilta hieman kanapeen tapaisia, makeita pastoksia. Tämä laittoi kourallisen suklaa keksejeä mukaan. Kaikkein vähiten olisin niitä halunnut, mutta en hennonnut kieltäytyä leipurin anteliaisuudesta. Nyt kun niitä mukaan tuli, niin olihan niitä syötävä. Hyviltä maistuivat, mutta äklömakeat keksit alkoivat pian etoa. Heittelin niitä tienvarsilla koirille, mutta eivät maistuneet edes niille.


Lähes jatkuvasti jostain sivuilta huudellaan tervehdyksiä, autot ja moottoripyörät ohittavat torvet soiden. Autoista huudellaan ja jotkut prätkät ajavat vierelle jutellakseen, mutta juttelut jäävät yleensä muutamaan kysymykseen, sillä maaseudulla ei englanninkielisiä juurikaan ole. Näiden yksittäisten ihmisten kanssa saatan muutaman sanan vaihtaa, mutta muutoin olen pidätäytynyt vastaamasta kenenkään huuteluun. Poikkeuksen tekevät aivan pienet lapset, joille vilkutan. Tänäänkin monta kertaa mies ajaa skootterilla vierelle pienen lapsen kanssa. Ajavat hetken ja kaasuttavat pois. Olen totaalinen kummajainen, jota pitää esitellä lapsille.
Juurikaan en katso ihmisiä silmiin edes kaupoissa tai ravintoloissa. Jatkuvasti saa tuntea useiden silmäparien seuraavan tarkasti tekemisiäni. Ruokalat ovat mielenkiintoisia, sillä tässä osassa maata syödään yleisesti käsin. Kastikkeita varten tarkoitetut lusikat joutuvat surutta ruokailuvälineiksi. Paikallisella on ihmettelmistä kun pitkätukkablondi tulee lusikalla syömään banaaninlehtilautaselta. Teet niin tai näin, niin täällä olet friikki.


Matkalla lähes aina autoilijat ovat antaneet hyvin tilaa liikkua. Muutamia kertoja on ollut kun ovat joutununeet tulemaan lähelle, mutta tänään sattui muutaman kerran, että linja-auto joutui tulemaan kosketusetäisyydelle. Nämä ohittavat missä huvittavat, joten nämäkin tilanteet olivat, kun kaistalla oli samaan aikaa kolme isoa autoa.
Tietöiden nostattama punainen pöly tunkeutuu ikävästi kaikkialle. Kaivinkoneet lastaavat kuorma-autoja, jotka siirtävät kuivaa kiviainesta. Tuuli heittelee autojen lavoilta hiekkapölyä, jota olen joutunut muutaman kerran kaivelemaan silmistä.
Muutaman kilometrin matkalla tie kulki merenrannan tuntumassa. Avomereltä puhaltava tuuli puhdisti mukavasti ilmaa. Pysähdyin kookospähkinä välipalalle. Kookospähkinä ja kuppi teetä, 40 rupiaa. Seurasin sivusta inkkari hintoja, ja kookospähkinät maksoivat heille 10 rupiaa ja tee 5. Niin ollaan eriarvoisessa maalimassa, veliseni.
Viiden aikaan tulin pieneen kyläpahaseen. Olin viittä vaille, etten jatkanut matkaa, mutta päätin sittenkin kysellä majapaikkaa. Bussiasema, taas, samanmoinen hotelli ja hinta 300 rupiaa. Varmistin, ettei junaliikenne kulkenut talon ohi, ja näin oli, päädyin yöksi tähän, ilmeisesti valtion omistamaan hotelliin. Ainakin kovin virkamiesmäisiä näissä ollaan oltu. Tänäänkin mies otti 500 rupiaa takuun ja olisi ottanut passinkin, mutta en antanut. Kuinkakohan paljon saan huomenna takaisin?


Pyykki- ja kehopesun jälkeen lähdin etsimään ruokapaikka, joita olikin harvassa. Moni koju piti itsensä suljettuna ja niin on ollut koko päivän ajan. Onkohan tänään jokin pyhäpäivä, sillä vastaan tuli paljon kulkuneuvoja, jossa oli valkokeltainen lipuu keulilla heilumassa? Tai sitten on lakko.
Lounaan jälkeen lähdin etsimään preapaid liitymää ja vain yksi sellainen oli auki. Kysyin ovelta, jotta saako täältä niitä? Mies vakuutti tämän olevan oikea paikka ja pyysi sisään. Sen jälkeen hän kysyi passia. Passia? Hemmetti, niin vitun neuvostoliitto! Annoin miehen lukea sitä, jonka jälkeen hän soitti jonnekkin, josta kiellettiin myymästä minulle liittymää. Hän sanoi, että ainoastaan Intian kansalaiset voivat ostaa liittymän. Kyllä sitä nyt ollaan niin Stalinia, niin Stalinia, että! Yritin hieman kiukutella, että sehän on vain valmiiksi maksettu puhelinkortti, joten onhan aivan sama, kuka sitä käyttää. Tietenkin turhaan. Käskin syömään päänsä. Suomeksi. Kehtasi vielä kysyä: "excuseme"? Pidä tunkkis, vastasin ja laahustin ulos ostamaan cocacolaa.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 17.1.2015

Keskiviikko 21.1.2015 klo 5:06 - Hannu Seppä

17.1.2015

Kolmen aikaan aamuyöllä, ilotulitusraketteja!!!

Molempina öinä ampuivat ilotulitteita taivaalle aamuyön aikaisina tunteina. Raketit eivät sinänsä olisi unta häirinneet, mutta niiden aiheuttama voimakas räjähdys helisytti sielun sisäisiä ikkunoita. Olin ottanut majoituksen läheltä rantaa, luullen olevani rauhallisilla vesillä. Kuluneet kaksi yötä menivät jälleen erittäin voimakkaasti katkounen voimalla.
En tiennytkään, että minulla on niin paljon ystäviä Goalla, ennen kuin kävelin tievarsikojujen ohi. Lähes jokaisessa kojussa minulla oli ystävä. "Hey, my friend. How are you? Come to see my shop". Yhdeltä aktiivimyyjältä kysyin, onko hän minun todellinen ystävä? Naama virneessä hän kertoi olevansa. Kysyessäni häneltä, että onhan se ihan ok, jos tänä iltana syön hänen piikkinsä illallista. Niin helposti tulee ystäviä ja niin nopeasti ne kaikkoavat.
Aamutuimaan mietin pitkään, josko aamupuuron olisin vielä käynyt syömässä, mutta päätin pidättäytyä jälleen hampaiden peussa. Kello yhdeksän oli karavaani liikkeessä. Tuntui hyvältä lähteä jälleen matkaan.


Aamuaurinko ja tasainen maasto toivottivat lämpimästi matkaajan uusille seikkailuille.
Pyörässä ilmennyt vaihdeongelma parani Hiltusen ohjeilla. Hieman säätämistä ja taas pysyvät vaihteet päällä. Kolmas ja neljäs ratas eivät halunneet pitää vaihdetta päällä, joka teki ajamisesta hieman hankalaa. Myöskin etupyörän jarrulevy makasi uloimman jarrupalan päällä, joka jarrutti juuri sen verran, että tuntui poljettaessa. Harkitsin jo haarukkajarrujen ostamista, mutta hyvillä ohjeilla tästäkin selvittiin.
Teiden varret ovat koko matkalta olleet lasinsiruilla kylvettyjä. Täällä on käytössä vielä betoniset kilometripylväät, jotka ovat hyvin käytössä lasipullojen tarkkuusheitoille. Mikäli pyörähuollossa ei olisi valittu piikkisuojattuja päälikumia, niin renkaanpaikkausoperaatioita olisi hyvinkin saattanut riittää. Matti Rämö on kertonut seikkaperäisesti matkastaan Intiassa, ja hänellä päivät kuluivat hyvinkin renkaiden paikkailuun. Tosin muista syistä, mutta jos haluaa lukea tarkempaa kuvausta ja taustatietoa kaupungeista ja kulttuurista, niin Rämön kirjaan kannattaa tutustua. Hänellä on useita retkiä kirjoitettuna kirjaksi. Suosittelen.

Goan osavaltion rajan jälkeen tasaista menoa jatkui kahdentoista kilometrin verran, jonka jälkeen Karnantakan osavaltio aloitti vuorten tarjoilun. Silmiä hivelevää näkymää vuoristoon ja väliin merelle, sillä rantareitti kulkee osin rannan tuntumassa. Maharashtran pitäisi ottaa Karnatakasta mallia, ja rakentaa tiet kulkemaan laaksoissa. Niin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä ei löytynytkään, joita en olisi jaksanut polkea. Vielä.
Päivän päästyä kunnolla paistamaan, lämpötila kohosi 38 asteeseen, jossa se pysyi koko päivän. Pienoinen vastatuuli piti ilmaston siedettävänä, eikä helle päässyt viemään kaikkia voimia. Osan vain.
Nuo muutamat vapaapäivät olisivat saaneet jäädä pitämättä. Tosin voimien palautumiseen ne olivat tuiki tarpeelliset, mutta jo muutaman tunnin kuluttua alkoivat olkapään pistokipu, sekä satulaa vasten hankautuva nivus aristaa. Uutena tulokkaana vasemman puoleinen niskakipu. Ei näköjään pidä pysähtyä.


Hotellien ja gest housien suoranainen kato hieman arvelutti tulevaa. Myös tienvarsitavernat loistivat poissa olollaan. Onkohan tällä tiellä taktikoitava tarkemmin?
Kellon lähestyessä neljää mietin, että kovin pitkälle en majapaikan valintaa lykkää, mikäli seuraavassa kylästä sellainen löytyy, niin jään sinne. Kuin huomaamatta olin keskellä ruuhkaista Kundapurua, jossa majapaikkoja oli valittaviin asti. Ensimmäinen yritys oli täysi. Linja-autoaseman vieressä kohosi viisikerroksinen hotelli, jonka ajattelin jättää väliin, sillä laatu näytti olevan 1500 rupian luokkaa. Menkin kuitenkin kysymään. 450rs ja huone tasokkaampi, kuin useassa aikaisemmassa 1000 rupian hotellissa.
Otin huoneen linja-autoaseman toiselta puolelta, ajatellen sen olevan hieman hiljaisempi. Riisuin hikiset vaatteet pesua varten. Menin pesuhuoneeseen kun yllättäin huoneen täytti meteli kun jäänsärkijän olisi ajanut hotelli tornin sisään. Säikähdin todella, sillä yhtään en osannut meteliä paikallistaa, kunnes...... Arvaat varmaan? Hotellin toisen kerroksen korkeudessa, reilun kymmenen metrin päässä ikkuan edessä, Intian valtiollisen rautatien kiskopari ja siinä liikennöivät junat. eikä näytä olevan epäilystkäkään tulevan yön rauhattomuudesta.


Tässä osavaltiossa hintataso on muutenkin normaalimpi. Puolikiloa appelsiinejä maksaa 30 rupiaa, mitä ne Goalla maksoivat 80rs. Loistava illallinen, paistettua riisiä vihanneksilla ja päälle sevenuppia, 100 rupiaa, mitä ne Goalla maksoivat, 230rs.
Tunnin verran kiertelin kaupungilla, etsien prepaid liittymää puhelimeen, mutta sekin myyjä, joka kylässä on, oli kiinni. Ehkä en sitten vielä soita tyttärelle kotiin. Yötä varten yritin olla kaukoviisas, mutta korvatulppia oli mahdoton löytää. Aamiaiseksi ostin poikkeuksellisesti appelsiinejä, joiden voimalla toivon valtaavani Karnatakan osavaltion.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 15.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:58 - Hannu Seppä

15.1.2015

Auringon jälkiä iholla, muistona muutaman tunnin rantaunesta.

Yhden päviän vapaa takana, joka kului täysin olemisen merkeissä. Rantaa kävellessä, siellä makoillessa, vatameressä uiden, mahtava illallinen skottilaisen rouvan omistamassa rantatavernassa. Hah, luuli minua Irlantilaiseksi. Aksentti kuulemma viittasi siihen suuntaan. Väärässä oli ja hyvä niin. Ehkä. Pitää tutustua Irlantiin, niin osaan paremmin sanoa, oliko hyvä vai ei.
Luulin, että kaikki kuusi- seitsemänkymmenluvun höröt ovat Arambolassa, Goan pohjoisessa osassa, jossa olen törmännyt sinne jääneisiin pilvihippeihin, mutta löytyi yksi täältäkin. Itävaltalainen, 65 vuotias pitkätukka, joka on asunut Colvalla kuusi vuotta. Baja merkkinen moottoripyörä oli muutettu easy riderin läheiskopioksi. Mies oli todellinen näky valtavirrassa. Valkoinen kauluspaita, pitkät vaaleat hiukset, ahavoitunut iho, kirkkaan punaiset housut ja jenkkilippumaalaus moottoripyörän bensatankissa. Tietenkin myös jenkki stonga ja korkea jenkkirauta. Erittäin piristävä tapaus matkalla.

Aamu herätys oli asetettu seitsemältä, kuten kuvaan kuuluu, mutta herätys oli jo puolelta, metelöivien kanssaihmisten taholta. Onko sen niin vaikeaa ajatella muiden vielä yrittävän nukkua? On varmaan, sillä aamun askareet hoidetaan, kuten päiväsaikaan. Äänekkäästi.
Tällä kertaa valitsin hammaspesun lisäksi sipulikananmunapaahtoleivän ja kupin kahvia aamiaiseksi. Yhdeksän aikaan starttasin kohti eteläistä Goaa, Palolem rannalle. Edellisestä kerrasta muista tämän rannan rauhalliseksi, lähinnä reppumatkaajien suosimaksi levähdyspaikaksi.
Matkaa kertyy reilut 50 kilometriä.


Katsoin tarkan reitin kartasta, sillä halusiin kulkea rannanläheisyydessä kulkevaa pienempää tietä, eikä reitti näyttänyt lainkaan monimutkaiselta. Muutama risteys, jotka piti muistaa, eikä sitten muuta kuin matkaan.
Ensimmäiset kilometrit menivät, kuten elokuvissa, mutta pian huomasin, että ihan niin selkeää mataaminen täällä ei suinkaan ole. Risteyksiä oli suhteellisen tiuhaan, eikä väylän koosta voinut arvioida oikeaa tietä. Tällä kertaa otin käytännöksi kysyä jokaisessa risteyksessä tietä, mikä Intiassa onkin suhteellisen helppoa, sillä ihmisiä on kaikkialla. Tasainen maasto ja mukava, kyliä halkova pikkutie piti mielen korkealla. Karttaan ei kuitenkaan kannattanut luottaa, sillä koko maassa ei ole mitään yksinkertaista ja helppoa. Paitsi ihminen.
Matkan puolessa välissä sitten alkoivat taas kadoksissa olleet ylämäet. Eteläinen Goa löytyy vasta vuorien takaa, jotka ovat ylitettävä. Mitä lähemmäs Palolemia tulin, sitä enemmän kohtasin moottoripyöräileviä länkkäreitä. Niitä oli kahta laatua: valmismatkaturistit ja niiden hapitus, sekä puolihippi Che kopiot.


klo 12.35 Palolem ilmestyi eteeni. Uskomaton muodon muutos. Paikka oli muuttunut aivan toiseksi, sitten vuoden 2003. No, onhan kaksitoista vuotta pitkä aika, mutta kuitenkin. Mitään muuta entisestään ei liene, kuin maantieteellinen sijainti. Todella suuri turisti kohde. Täällä ovat kaikki samassa sulatusuunissa, sulassa sovussa, backarit ja ökyturistit. Ranta on rakennettu täyteen turistirysiä ja tarjontaa on enemmän kuin laki sallii. Luulen. Silti ja kaikesta huolimatta vietän täällä "taas" yhden vapaapäivän. Mutta jo koulutuksen tässä vaiheessa voinen sanoa, että ikävä ei tätäkään paikkaa tule. Löydettyäni sopivan rantahotellin, asettauduin ihmettelemään elämän menoa. Turismivirrassa tuntui olevan eniten Venäläisiä. Toisena hyvänä olivat, jälleen, Englantilaiset. Colvan konservatiivisen tunnelmaan verrattuna, Palolem oli enemmän nuorten aikuisten suosiossa, mikä näkyy myös biletyskultturissa. Raha tahtoo ja raha saa.
Ajaessani kohti rantaa, viereeni ajoi moottoripyörällä nuorimies, joka tarjosi bungalovia edullisesti. Kysyin edullisuutta ja 600 - 800rs:n väliin mies majoituksen lupasi. Lähdin katsomaan värikkääksi maalattua kovalevymajaa. Päästessämme tutustumaan pesuhuoneelliseen asumukseen, sen hinta olikin jo 1000 rupiaa. Kysellessäni syytä hinnan nousuun vajaan kolmen minuutin matkalla, mies kertoi tämän olevan hieman isompi yksiö. Vai niin, ihmettelin. Luuletko, että minä ja polkupyörä olemme kovinkin innoissamme muutamasta turhasta ylimääräisestä neliöstä, joten päätin jättää tarjouksen käyttämättä. Samassa hinta olikin jo 800 rupia, joten kättä päälle. Vielä yksi ansaittu tai ansaitsematon vapaa päivä rannalla lienee hyväksyttävää. Ainakin itse hyväksyn.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 13.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:54 - Hannu Seppä

13.1.2015

Yön jäljiltä on monta pientä, merkityksetöntä unta raavittava silmistä suolle.

Aamu yhdeksältä olin jo vauhdissa kohti lomapäivää. Ja kuten arvasin, niin tässäkin tapauksessa vain muutaman kilometrin jälkeen hotellista, siitä kalliista, alkoi majataloja ja motelleita ilmestymään tien varsille kuin valkovuokkoja keväisille niityille. Pysyin kuitenkin kovana, taas, enkä antanut potutukselle valtaa. Panjiniin matkaa 13 kilometriä, mieli ja kunto korkealla. Jällen sama, ravinteikas aamupala, hampaiden pesu.


Aiemmin mainitsemani pankkivirkailija kertoi Goan olevan länsimaalaisn osavaltio Intiassa. Etsin tarkkaavaisesti suuntauksia tästä ja löysinkin. Hinnat pompsahtivat kolmanneksen ylöspäin. Audeja ja bemareita tuli tiheämmin vastaan tai ajoivat ohi. Viinaa, viinejä ja olutta oli tyrkyllä jokaisessa tienvarsikojussa, joita kaupunkia lähestyttäessä oli tiheämmin. Mitäköhän muuta....... Eipä juuri muuten huomannut tulleensa "sivistykseen". Yhtä paskaista ja välinpitämätöntä elämistä kuin muuallakin tässä maassa. Kyllä Jumala huolen pitää, jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa. Roviolle koko Intian historia, asennekasvatus ja kaikki uskonnot. Juuri näitä ajatellessani edestäni löytyi kulotuksesta tuulen voimalla karannut maastopalo, joka sumensi vajaan kilometrin matkalta ohitustietä. Palokalustoa ei vielä näkynyt, liekö täällä sellaista olekkaan, en ole nähnyt, ja tien molemmin puolin palavat pensaat ja puut kuumensivat, etten sanoisi, käristävästi pyöräilijän herkkää hipiää. Leimuavat liekit tekivät savusukelluksesta kuumuudensietokyvyn ja hengenpidätyskyvyn testin. Läpäisin molemat niukoin arvosanoin. Koska kyse oli tienvarsipalosta, niin autoilijat ajoivat hitaasti liekkien ohi, joka taas esti kaksipyöräisten ripeän kulkemisen. Nyt taitaa olla kulotuksen aika, sillä tuhkatiheään peltoja ja ojanpenkereitä kulotetaan. Tämä on taas näitä pienen ihmisen ihmetyksen aiheita, sillä lämpotila on kauttaaltaan ollut yli 30 astetta ja maasto on kuivaa kuin patologin huumori. Mutta tämän enempää ihmettelemättä luotan siihen, että tietävät, mitä tekevät. Onhan näillä useiden tuhansien vuosien kulttuuri. Hah haa!
Panjin ohitettuani ostin jälleen appelsiinejä ja banaaneja aamiaiseksi. Täällä banaanit olivat jo muuttuneet pieniksi, noin 20cm mittaisiksi, mutta ällistyttävän makeiksi. Mistä se johtuukaan, että pienessä koossa ne parhaat ainekset kehittyvät?


Palmupuiden ilmestyminen katukuvaan kertoo rannikon tekevän tuloaan. Kookospähkinöiden kauppiaita ilmestyi myös muutaman sadan metrin välein kauppaamaan kookosmaitoa ja sen hedelmäistä lihaa.


Colva ja sen usean kilometrin mittainen hiekkaranta. Täällä näkyi länsimaalaisuus. Ei niinkään tavassa elää ja olla, vaan turisteista. Edelleinen vierailuni 2003 oli muistoissani paljon seesteisempi. Silloinkin tosin oli turisteja, mutta kauppakojuja ja ravintoloita oli vain tarpeeseen, joten paljon vähemmän. Rantaravintoloita oli koko ranta täynnä. Uskomaton näky niinkin kauniissa paikassa, mutta minkäs teet, siellä missä on rahaa, sinne syntyy tarpeita. Hyvä niin, mutta laulan taas saman tutun virren: niin paljon, paljon korkeammat hinnat kaikessa.


Venäläiset ja Englantilaiset valmismatkaturistit ovat täyttäneet Colvan rannat. Biletystä ei liiemmin ollut näkyvissä, sillä perheet, keski-ikäiset työläiset ja eläkeläiset ovat täyttäneet tämän osan Goasta.

Kommentoi kirjoitusta.

Intiaa polkemassa 12.1.2015

Perjantai 16.1.2015 klo 18:52 - Hannu Seppä

12.1.2015

Kiva kolina. Puoli setsemän aamulla. Kop kop, "do you like hot water for path"?
"No, I like to dance ripaska early in the morning".
"Excuseme"?
"No, I don't want hot water".
"Okay. Good morning sir."


Satakunta ylimääräistä kiloa kehoonsa kasannut nelikymppinen hotellinomistaja on lämmitellyt pesuvesiä niille muutamille asukkaalle, jotka hänen luonaan yöpyvät. Erittäin miellyttävä ja länsimaalaistunut perheenisä toivottaa hymyilleen uuteen päivään. Miehen ylpeys, Endfild Bullet 350, täysin sota-ajan Harley Daivitson mallin mukaan rakennettu ohjus on hellässä käsinpesussa saapuessani pyörieneni ulos huoneesta. Talon erikoisuus ei suinkaan ole maittava aamiainen, sillä majatalon ravintola on ollut käyttämättömänä jo neljä vuotta, vaan wiifii. Mies esittelee rantareitin, jota minun olisi miellyttävämpi ajella, eikä ajatus tunnu lainkaan hassumalta, vaikka samaan hengenvetoon hän toteaa, että vuoristosta en pääse sielläkään eroon, mutta hiljaisempi liikenne ja hienot maisemat maistuvat varmaan paremmilta. Uskon näin olevan.
Otan kartan tabletilleni, jonka mukaan muutaman kilometrin jälkeen tulee risteys, josta tulee kääntyä. Tullessani kyseiselle risteykselle, katson karttaa uudestaan, ja sen mukaan joutuisin ajamaan reilut kymmenen kilometriä ylimääräistä. Seuraava vastaava risteys olisi kahdekymmenen kilometrin jälkeen, ja sen kautta ajamiseen tulisi vain muutama ylimääräinen kilometri. Päätän siirtyä kysieseen risteykseen.
Aurinko ja repaleinen asfaltti hellii matkaajaa. Tänään ajattelin pidättäytyä iTunesista. Tälle päätökselle tuskin käy kuten limonaadilakolle. Koska en ole ydinfyysikko, niin en tiedä, miksi cocacolan himo kasvaa käsittämättömän isoksi täällä, vaikka kotona en juo sitä lainkaan. Olisiko ne perkeleen lisäaineet sittenkin toimivan kehon elinehto. Tai sitten vain sokerin tasapaino elimistössä. Turha sitä on murehtia, antaa hevosen murehtia kun sillä on niin iso pääkin. Imen cocista, kun siltä tuntuu ja kuuntelen iTunesia vastaavassa tilanteessa, ja nyt en kuuntele. Hah.

Kilometrit jää taakse ja aikaa kuluu. Huolestun jo hieman kun odotettua risteystä maisemareitille en näy. Muutaman kilometrin jälkeen tulee pieni kylä, jossa kysyn risteyksen kohtaloa. Saan kuulla, että kahdeksan kilometriä takaisin päin. En aja! En, en, en. Muistellessani takaista matkaani, en saa millään päähäni yhtään risteystä tai edes siihen viittaavaa, joten annan periksi, ryhdistäydyn ja suuntaan kohti Goaa ja Panjinia, joka on ensimmäinen iso kaupunki Goalla.
Ylitän Goan rajan. Viimeinkin!


Aikaa on keskimäärin hieman toista tuntia auringon laskuun. Laskettelen loivaa alamäkeä kun evääni, viisi appelsiinia putoavat seitin ohuesta muovipussista. Joitain päiviä aikaiseemin putosivat myös arvokkaat auringon munat, mutta sillä kerralla en niiden putoamista huomannut. Kiukkuisena pysäytin pyörän tien viereen, unohtaen jälleen kerran, että olin klokseilla sidottu polkimiin. Turvalleen mentiin pyörä ja minä, punaiseen hiekkaan. Väsymys ja aikaa vastaan kamppailu kirvoitti pitkän perkeleen kömpiessäni pystyyn pyörän alta. Menin keräämään aplarit ja söin ne samantien, joista sitten sainkin jälleen hieman lohtua ja voimia.
Gest houset olivat rajan jälkeen erittäin harvassa ja nekin, jotka matkan varrelle osuivat, olivat täynnä. Viimein tuli aika kiinnittää ajovalot. Panjinaan oli matkaa vielä kolmisenkymmentä kilometriä, josta viimein luulisi löytyvän majapaikka.
Puolen tunnin yöseikkailun jälkeen valtavan suuri hotellikompleksi ilmoittaa olemassa olostaan suurin neon valoin. Vaikka hotellirakennus oli suuri, niin julkisivultaan tavanomaisen siivoton, Intialaiseen tapaan. Yhdentoistatunnin ajon jälkeen kurvasin hotellin pihaan. Mielessäni ajattelin hinnan pyörivän 1000rs tietämillä. 2000rs ( 26€ ) pyysivät ja naama peruslukemilla sen maksoin.
Huone oli yllättävän siisti, mutta petivaatteet viestivät edellisen asukin jälkiä. Tiedäthän, pieniä mustia rintakarvoja sielä täälä lakanoissa, tahroja tyynyliinassa jne. Oli siis kaivettava makuupussi jälleen esiin. Mutta suihku! Lämmintä vettä ja reilusti. Otin surutta kaikki 2000 rupiaa käyttöön. Seisoin kuuman vesisuihun alla liki 40 minuuttia.


Huomenna painun suoraan Colvan rannalle muutamaksi päiväksi. Näin päätin.

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »